2015.
Taas yksi vuosi, ja yksi uusi, jonka luvun opettelen kirjoittamaan aika alistuneissa tunnelmissa. En todellakaan vuosi sitten ajatellut olevani yhä tässä, ja vielä vähän yli puolikin vuotta sitten olin ajatellut olevani ihan toisaalla nyt.
Joskus lähes vuosi sitten kirjoitin:
Vuoden päästä. Kaikki on jo toisin. Tiedän mitä teen ja olen sitoutunut siihen. Opin ja pystyn, haastan itseäni ja nautin siitä. Kehityn. Kipu on laimennut ja minulla on uusia voimia. Toivun. Tulevaisuus näyttää hyvältä ja mahdolliselta. En ole yksin. Jos olenkin, en ole yksinäinen. On uusia ihania asioita ja aina vähemmän surua, kipua ja toivottomuutta.
Kaikki on toisin.
Oli musertava määrä surua, mutta oli hullunrohkeita suunnitelmia, haaveita ja päättäväisyyttä. Käsillä mahdollisuus suuriin muutoksiin. Yritin ihan hirveästi, tein lujasti töitä ja otin rohkeita askelia. Otin riskin ja uskoin, että kaikki olisi mahdollista. Sitten tuli ryhmä kuntoutuksen ammattilaisia ja sanoi, ettei minun kannata, etten pysty, etten kestäisi enää yhtäkään - ilmeisen varmaa ja vääjämätöntä - epäonnistumista. Tappelin vastaan niin kauan kuin pystyin, mutten lopulta voinut kieltää niiden olevan oikeassa. Joudun yhä tekemään jatkuvasti töitä, varsin vaihtelevalla menestyksellä, muistaakseni, ettei kuntoutustutkimuksen tulos ollut, että olen tyhmä toivoton tulevaisuudeton tapaus, josta ei ole enää koskaan yhtään mihinkään. Ehkä ennemminkin sen voisi ajatella näyttäneen, mitä tapahtuu kun joutuu vuosikausia selviämään ja yrittämään yksin ilman riittävää, asiantuntevaa hoitoa niihin asioihin, jotka todella ovat vialla. Mitä ne sitten ikinä ovatkaan.
Sitten tuli Kela omine mielipiteineen riittävästä, kuntouttavasta hoidosta, kaatoi kuntoutussuunnitelman ja vei lopunkin toivon toipumisesta. Anarkistilääkäri ampui lopulta kovilla ja kirjoitti lausunnon, jolla kai periaatteessa voisi myöntää pysyvän eläkkeen. Rivien välissä tasan kaksi vaihtoehtoa: terapia tai lopullinen eläke. Karua, mutta rehellistä. Odotan kauhulla, millä Kela ampuu takaisin. Sitä odotellessa terapiani on oikeastaan tauolla.
Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä
kierommaksi kaikki vastoinkäymiset näyttävät käyvän. En uskalla toivoa mitään. On vaikea uskoa uusiin alkuihin ja mahdollisuuksiin.
Kuitenkin kaikki on toisin.
Vaikka haavat ovat syvät ja pysyvät, tekee aika tehtävänsä ja surua on päivä päivältä vähemmän. Haluaisin uskoa, että uusia voimia on koko ajan enemmän. Yksinäisyys on syvää, mutta on aina enemmän hetkiä, jotka murtavat sen. On uusia, ihania asioita, jopa uusia ihmisiä. Vuoteen mahtuu paljon hetkiä, joita en koskaan vaihtaisi pois. Hetkiä, joiden varassa ajelehtii eteenpäin ilman tulevaisuuttakin.
Ihmisiä täynnä olevassa tanssisalissa silmät sidottuna, uuden ystävän pyörittäessä minua olkapäistä ympäri yllätän itseni vapautuneesti tapailemasta piruettia. Jälkeenpäin tajuan jotain puuttuneen. Pelon.
Ehkä kuitenkin opettelen luottamaan ihmisiin, vaikka jatkuvasti mietinkin, voiko maailmassa olla mitään pysyvää ja turvallista, jos ihmiset voivat tuosta vain kääntää selkänsä ja pyyhkiä pois. Yhä joka päivä opettelen ymmärtämään, että se kuvio, josta riippuvaisena elin vuosia, oli tuhoisa eikä ihmisuhteiden kuuluisi olla sellaisia. Opettelen olemaan hämmentymättä joka kerta jonkun kutsuessa minua nimelläni, tai jopa jollain hölmöllä, hellyydellä väännetyllä lempinimellä. Ymmärtämään, ettei ole mitenkään epänormaalia, jos minua kohdellaan kuin olisin tärkeä ja arvokas ja tekemisilläni olisi väliä. Ottamaan vastaan joidenkin uskon minuun ja kaikki puolustukset, kun ne saavat minut kiinni vähättelemästä itseäni. Uskon tai en, jotkut voivat muistaa ja välittää, toivoa hyvää, ja käyttäytyä välittämisessään varsin johdomukaisesti, kääntymättä heti seuraavassa hetkessä minua vastaan.
Jos jotain uskaltaisin toivoa, se olisi voimia päästää irti ihmisistä, jotka eivät edistä mitään hyvää, ja rohkeutta tehdä yhä enemmän tilaa niille, jotka tuovat mukanaan uutta elämää. Avointa sydäntä ja syliä niille, jotka sen ansaitsevat ja rohkeutta ottaa selvää ketkä niitä ovat.
Vuosi vaihtui äärimmäisen ristiriitaisissa tunnelmissa, aika kipeässä kaupunginosassa, parin hyvin rakkaan ihmisen seurassa. En haluaisi ajatella sen olleen huono vuosi. Ehkä jonain päivänä ymmärrän paremmin sen paikan ja merkityksen.
