Käännekohtia

Tässä kohtaa, jo hetki aloittamisesta, uskallan ehkä uskoa sen. Kaikki mikä on vaikuttanut vähän liian hyvältä ollakseen totta, tapahtuu koko ajan ja on todellista. Sain sen työn: loistavat pomot, monta ihanaa työkaveria ja vastaanotto kirjaimellisesti avosylin. Olen ollut naurettavan onnellinen uudesta omasta työpisteestä, työsähköpostista ja nimestäni virallisten postien alla.

Työnkuvaan ja työmäärään pidemmällä aikavälillä liittyy vielä monia epävarmuuksia, mutta mahdollisuudet, että työ kantaa tulevaisuuteen, ovat hyvät. Aion tehdä kaikkeni sen eteen, että ne haluavat minun pysyvän talossa. Tietenkin kaikki se usko ja luottamus minuun heti alusta asti ilman mitään näyttöä hirvittää, mutta niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, en epäile itseäni hetkeäkään. Minulla ei ehkä ole työhöni kunnollista koulutusta, mutta olen ollut alan kanssa läheisissä tekemisissä vuosikausien ajan, ja edellisessä työpaikassani käynyt läpi todellisen koulun. Tämän minä osaan, ja haluan oppia lisää.

Jos kaikki nyt menee hyvin, kuntoutustuelle ei haeta enää jatkoa. Minulla on syksy aikaa vielä miettiä asiaa, mutta tiedän jo mitä teen, mikäli mitään yllättävää ei tapahdu. Aion yrittää, kaikista riskeistä huolimatta. Se tuntuu täysin mahdolliselta.

On riskejä ja kysymyksiä. Entä jos tämäkin on vain jokin kiero välinäytös ennen seuraavaa romahdusta? Jos kaikki menee pieleen enkä jaksakaan? Mitä jos olenkin jo vuoden päästä pätkätyön jälkeen työttömänä ilman mitään suunnitelmia? Mitä nyt pahimmillaan voi tapahtua? Mitä vastaan, jos ja kun ne kysymykset tulevat: "mitä muuta sä teet?" Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin muiden tajutessa etten tee täyttä päivää. Entä jos olisinkin - vaikka vähän kaunistellusti - rehellinen? Mitä silloin tapahtuisi?

Kaikessa kuitenkin on pohjimmaisena vahva tunne siitä, että teen oikein. Tämä ei tule olemaan koko ajan näin helppoa ja ihanaa, ja joudun vielä viemään itseni kipeille ja epämukaville alueille, mutta mitä jos lopulta pystyn avaamaan sydämeni näille ihmisille ja ottamaan vastaan kaikki ne mahdollisuudet, joita tämä tie tuo tullessaan? Täytyy yrittää. Kyse on paljon enemmästä kuin yhdestä työpaikasta ja kuukausittain tilille tulevasta rahasta. On mahdollisuuksia, ja ehkä uudenlainen elämä. Kaikki se, mitä itselle rakkaimpien asioiden parissa työskentely ottaa ja antaa.

Entisen työni jättäessäni jätin myös taakseni paljon enemmän kuin pelkän työn. Jätin paikan, jossa vietin vähän liikaa aikaa työajan ulkopuolellakin. Voimia vieviä ihmissuhteita. Vaiheita elämässäni, joihin en enää halua palata. Ennen kaikkea taakse jäi hirvittävä määrä surua, tietty vaihe itseni uudelleenrakentamista ja monta arvokasta oppituntia. Jätin taakseni myös viimeiset rippeet siitä ihmisestä joka joskus oli puolisoni ja elämästä hänen kanssaan. Siirryin työhön, johon hän ei ole koskaan liittynyt millään tavalla, ja miten paljon kevyemmän se minusta tekikään.

Elämä on muuttumassa. Kävi miten kävi, yritän antaa sen viedä kaikin tavoin.

Se, mitä tästä yritän saada itseni oppimaan, on ettei kaikesta vain selviä yksin. Maailmassa on myös ihmisiä, jotka pitävät sanansa ja toimivat lupaustensa mukaan pyörtämättä kaikkea vähin äänin jossain selkien takana. On olemassa hyviä ihmisiä ja kaikki voi muuttua yhdenkin sellaisen pyyhkäistessä mukaansa. Suuret muutokset sysäytyvät liikkeelle lopulta aika pienistä asioista. Yhdenkin ihmisen usko, ennakkoluulottomuus ja hyväksyntä voi olla korvaamatonta kipeissä muutoksissa, ja yhtäkkiä vuosikausien räpiköinnissä ja raskaissa kiertoteissä onkin järkeä. Täytyy vain tehdä sitkeästi niitä asioita jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta ja osua oikeanlaisten ihmisten tielle. On vain uskallettava antautua muutoksen vietäväksi. Kaikki aina lopulta järjestyy.

Just somebody that I used to know

Erosta on tullut kuluneeksi näinä päivinä kaksi vuotta. En oikeastaan enää juuri ajattele asiaa, vain näkemäni unet kielivät, että asioita on yhä jossain kesken. Nekin onneksi muuttavat muotoaan lempeämpään suuntaan, enkä juuri muista niitä jälkeenpäin.

Ehkä jotain jossain tulee olemaan kesken vielä kauan, vaikken enää ajattelisi tai surisi. Annan sen olla, vaikka toisinaan turhautuisin kuoliaaksi jäljittäessäni taas kerran jonkin pelon, reaktion tai oudon käyttäytymismallin hänen jättämiinsä jälkiin. Arvet näkyvät, vaikkei juuri ajattelisi. Voin vain yrittää ymmärtää ja toimia toisin. Aika tekee lopulta tehtävänsä, vaikka epätoivo ottaa yhä toisinaan vallan ja joudun kysymään ties kuinka monennen kerran, miten helvetin kauan yksi toipuminen voi ottaa ja onko tämä kaikki sen arvoista.

Kai se on. On pakko olla. Se on vain yksi osa tätä tarinaa, ja ehkä sekin muuttaa merkitystään koko ajan.

Suru ja viha ovat laantuneet edes jonkinlaiseksi rauhaksi ja hyväksynnäksi, helpotukseksi siitä, että kaikki häipyy vähitellen kauemmas menneeseen. Hyväksyn sen mitä tapahtui ja ymmärrän asiat, jotka siihen johtivat. Hyväksyn ja ymmärrän omien tekojeni ja sanojeni osuuden ja sen mistä ne tulivat, mutten suostu ottamaan vastuuta kaikesta. Pystyn ymmärtämään, miten väärin asiat olivat ja miksi. Yritän antaa anteeksi itselleni sen, etten pystynyt koskaan lähtemään, vaikka minun olisi pitänyt, ja se olisi ehkä pelastanut minut murenemasta täysin. Sekin täytyy vain hyväksyä, että vaikka halusin lähteä siitä suhteesta ehjempänä kuin siihen tulin, se ei vain ollut mahdollista ja siihen on syynsä. On vain yritettävä elää sen kanssa tuntematta hirvittävää huonommuutta, että kaikki meni niin kuin meni ja siitä toipumisessa on kestänyt näin pitkään, ja ehkä yhä kestää.

Olen hyväksynyt sen, ettei meillä koskaan tule olemaan asioista yhteisymmärrystä, sekä sen, että tuskin tulen kohtaamaan häntä enää koskaan. Tulee päivä, jolloin minulla ei ole hänelle enää mitään sanottavaa. Näiden asioiden ymmärtäminen on ollut jonkinlainen käännekohta.

En osaa sanoa, olenko lopulta oppinut tapahtuneesta ja näistä vuosista mitään. Haluaisin sanoa, että nyt pystyisin estämään samanlaisia asioita koskaan tapahtumasta, etten enää koskaan antaisi kenenkään kohdella minua huonosti ja ennen kaikkea kohtelisin itseäni paremmin ja armollisemmin, mutta tiedän sen kaiken juurien olevan paljon syvemmällä kuin yhdessä kipeäksi käyneessä, huonosti päättyneessä suhteessa. En minä tiedä pystynkö sellaiseen. Niiden asioiden kanssa on vielä paljon tehtävää. Mutta jos kuitenkin jotain, niin ehkä ne kliseisimmät mutta niin todet opit: kaiken menettämisestä on mahdollista selvitä eikä omaa onneaan saa ikinä laskea täysin muiden varaan. Katkeruuden kanssa ei kuulu elää.

Ehkä surullisinta kaikessa on yhä se, miten pieleen asiat voivat mennä, vain kun yrittää rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Mutta aina kauneinta, kaikki uusi elämä. Ne ensimmäiset kerrat, kun saan taas jonkun ihmisen nauramaan ja tajuan, etten ehkä sittenkään ole täysin mitätön, tylsä ja tyhmä. Kun huomaan taas, että minulla voi olla jotain annettavaa, ja on olemassa ihmisiä, joilla on hyvä olla kanssani. Kun joku taas katsoo suoraan kohti ja haluaa nähdä minut. Ne ennen niin pelokkaat haaveet, jotka uskallan ihan yllättäen kertoa ääneen. Vielä vähän vieraat ihmiset, jotka ottavat avosylin vastaan. Olen menossa oikeaan suuntaan.

Empty

Eräs juhlapäivä ja täydellinen ilta, jonka olen saanut viettää juuri sen tärkeän kanssa, jonka halusinkin. Rakkaita ihmisiä, onnitteluja, huolella harkittuja lahjoja, pieniä ja suurieleisiä. Aina vähän yllättävää välittämistä.

Juuri sellainen ilta, joihin laitoin uskoni joskus silloin pari vuotta sitten, pahimmassa aallonpohjassa. En tiedä uskoinko mitään, mutta hoin itselleni yhä uudelleen, että niitä tulee vielä. Aivan varmasti.

Veden äärellä pimenevässä yössä, värikkäiden lyhtyjen alla. Ihmiset, hymyt ja hölmöt tanssiaskeleet. Lauletaan täysillä ennenkuulemattomia lauluja. Ystävän käsivarsi kevyesti ympärilläni. Kosketus joka ei vaadi mitään, ei tarkoita mitään liian painavaa. Vain kevyt kurotus kohti, merkityksetön merkityksellisyys.

Kerron itselleni että nyt, tässä, on hyvä. Elämä on hyvä. Tulee odottamattomia seikkailuja. On toivoa. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä pystyn sanomaan vakuuttavasti itselleni, että olen turvassa. Nyt. Turvassa.

Silti tulen kotiin tyhjänä ja nukahdan itkien. Päivä yllätyksineen on ollut ihana, mutta jotain puuttuu.

Kuin minä puuttuisin. Kuin en olisi tarpeeksi. Kuin en olisi. Mitään.