Erosta on tullut kuluneeksi näinä päivinä kaksi vuotta. En oikeastaan enää juuri ajattele asiaa, vain näkemäni unet kielivät, että asioita on yhä jossain kesken. Nekin onneksi muuttavat muotoaan lempeämpään suuntaan, enkä juuri muista niitä jälkeenpäin.
Ehkä jotain jossain tulee olemaan kesken vielä kauan, vaikken enää ajattelisi tai surisi. Annan sen olla, vaikka toisinaan turhautuisin kuoliaaksi jäljittäessäni taas kerran jonkin pelon, reaktion tai oudon käyttäytymismallin hänen jättämiinsä jälkiin. Arvet näkyvät, vaikkei juuri ajattelisi. Voin vain yrittää ymmärtää ja toimia toisin. Aika tekee lopulta tehtävänsä, vaikka epätoivo ottaa yhä toisinaan vallan ja joudun kysymään ties kuinka monennen kerran, miten helvetin kauan yksi toipuminen voi ottaa ja onko tämä kaikki sen arvoista.
Kai se on. On pakko olla. Se on vain yksi osa tätä tarinaa, ja ehkä sekin muuttaa merkitystään koko ajan.
Suru ja viha ovat laantuneet edes jonkinlaiseksi rauhaksi ja hyväksynnäksi, helpotukseksi siitä, että kaikki häipyy vähitellen kauemmas menneeseen. Hyväksyn sen mitä tapahtui ja ymmärrän asiat, jotka siihen johtivat. Hyväksyn ja ymmärrän omien tekojeni ja sanojeni osuuden ja sen mistä ne tulivat, mutten suostu ottamaan vastuuta kaikesta. Pystyn ymmärtämään, miten väärin asiat olivat ja miksi. Yritän antaa anteeksi itselleni sen, etten pystynyt koskaan lähtemään, vaikka minun olisi pitänyt, ja se olisi ehkä pelastanut minut murenemasta täysin. Sekin täytyy vain hyväksyä, että vaikka halusin lähteä siitä suhteesta ehjempänä kuin siihen tulin, se ei vain ollut mahdollista ja siihen on syynsä. On vain yritettävä elää sen kanssa tuntematta hirvittävää huonommuutta, että kaikki meni niin kuin meni ja siitä toipumisessa on kestänyt näin pitkään, ja ehkä yhä kestää.
Olen hyväksynyt sen, ettei meillä koskaan tule olemaan asioista yhteisymmärrystä, sekä sen, että tuskin tulen kohtaamaan häntä enää koskaan. Tulee päivä, jolloin minulla ei ole hänelle enää mitään sanottavaa. Näiden asioiden ymmärtäminen on ollut jonkinlainen käännekohta.
En osaa sanoa, olenko lopulta oppinut tapahtuneesta ja näistä vuosista mitään. Haluaisin sanoa, että nyt pystyisin estämään samanlaisia asioita koskaan tapahtumasta, etten enää koskaan antaisi kenenkään kohdella minua huonosti ja ennen kaikkea kohtelisin itseäni paremmin ja armollisemmin, mutta tiedän sen kaiken juurien olevan paljon syvemmällä kuin yhdessä kipeäksi käyneessä, huonosti päättyneessä suhteessa. En minä tiedä pystynkö sellaiseen. Niiden asioiden kanssa on vielä paljon tehtävää. Mutta jos kuitenkin jotain, niin ehkä ne kliseisimmät mutta niin todet opit: kaiken menettämisestä on mahdollista selvitä eikä omaa onneaan saa ikinä laskea täysin muiden varaan. Katkeruuden kanssa ei kuulu elää.
Ehkä surullisinta kaikessa on yhä se, miten pieleen asiat voivat mennä, vain kun yrittää rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Mutta aina kauneinta, kaikki uusi elämä. Ne ensimmäiset kerrat, kun saan taas jonkun ihmisen nauramaan ja tajuan, etten ehkä sittenkään ole täysin mitätön, tylsä ja tyhmä. Kun huomaan taas, että minulla voi olla jotain annettavaa, ja on olemassa ihmisiä, joilla on hyvä olla kanssani. Kun joku taas katsoo suoraan kohti ja haluaa nähdä minut. Ne ennen niin pelokkaat haaveet, jotka uskallan ihan yllättäen kertoa ääneen. Vielä vähän vieraat ihmiset, jotka ottavat avosylin vastaan. Olen menossa oikeaan suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti