Empty

Eräs juhlapäivä ja täydellinen ilta, jonka olen saanut viettää juuri sen tärkeän kanssa, jonka halusinkin. Rakkaita ihmisiä, onnitteluja, huolella harkittuja lahjoja, pieniä ja suurieleisiä. Aina vähän yllättävää välittämistä.

Juuri sellainen ilta, joihin laitoin uskoni joskus silloin pari vuotta sitten, pahimmassa aallonpohjassa. En tiedä uskoinko mitään, mutta hoin itselleni yhä uudelleen, että niitä tulee vielä. Aivan varmasti.

Veden äärellä pimenevässä yössä, värikkäiden lyhtyjen alla. Ihmiset, hymyt ja hölmöt tanssiaskeleet. Lauletaan täysillä ennenkuulemattomia lauluja. Ystävän käsivarsi kevyesti ympärilläni. Kosketus joka ei vaadi mitään, ei tarkoita mitään liian painavaa. Vain kevyt kurotus kohti, merkityksetön merkityksellisyys.

Kerron itselleni että nyt, tässä, on hyvä. Elämä on hyvä. Tulee odottamattomia seikkailuja. On toivoa. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä pystyn sanomaan vakuuttavasti itselleni, että olen turvassa. Nyt. Turvassa.

Silti tulen kotiin tyhjänä ja nukahdan itkien. Päivä yllätyksineen on ollut ihana, mutta jotain puuttuu.

Kuin minä puuttuisin. Kuin en olisi tarpeeksi. Kuin en olisi. Mitään.