Arpia

Parkkipaikalla asfaltin, ympäröivien rakennusten ja ihojen hehkuessa lopuillaan olevan, pitkäksi ajelehditun kesäpäivän lämpöä haluaisin yhtäkkiä vain alkaa kirkua

mulla on ihan liikaa pimeitä kohtia noloja salaisuuksia rikkinäisyyksiä eikä sun kuuluisi olla siinä sun kuuluisi olla siellä missä ne kaikki sunlaisesi normaalit kauniit ja ihanat sä et ole nähnyt mua silloin kun haluan vain kuolla ja mä näen että mietit sitä kaikkea joskus kun katsot salaa mun arpia tiedän että sä katsot joskus silloin kun pusero valahtaa olkapäältäni sä et koskaan sano mitään mutta rypistät kulmiasi ja varmaan mietit millainen mä olen niinä hetkinä jotka sanoissa ohitan kevyesti et halua tietää usko mua mene pois ennen kuin sä joudut sen näkemään mua pelottaa että se tapahtuu vielä ennemmin tai myöhemmin pian jossain lattialla velttona elottomana räkäisenä rumana ja katkerana puhekyvyn menettäneenä tai suostuen puhumaan ainoastaan sille vanhalle pehmolelukoiralle syvällä poissa täältä jossain menneessä jossain siellä ei ne ole paikkoja ihmisen mennä enkä mä pysty ottamaan tätä yhtä kevyesti mene pois mä en pysty tähän olen ihan liian

rikki.

Säikähdän sen voimaa miten kaikki vyöryy pintaan ja suistaa sijoiltaan, vaikka pysyn yhä viileänä ja ilmaan jää ehkä vain aavistus jostain omituisesta ja poissaolevasta. Tai mistä minä sitä tiedän. Ne yllättävät aina silti. Tulee näitä suistumia, näennäisen pienten asioiden repimiä murtumia, vaikka kuinka naiivisti kuvittelisin kaiken olevan paremmin ja pystyväni olemaan ihmisten kanssa niin kuin joku ihan tavallinen.

Torjun, vähän liian jyrkin sanoin, tai ehkä ennemmin rivinvälein ja hiljaisuuksin, tietämättä tarkalleen mitä todella ahdistun. Ehkä itseäni, ja sitä että se alkaa tapahtua taas. Ehkä niitä salaisuuksia, joita ei toisten tule nähdä. Niitä on liikaa ja ne repivät moneen suuntaan. Lopulta ne paljastavat kuka todella olen ja vievät minulta ne vähät ihmiset, ne muutamat uhkarohkeat. Totuuden nähdessään kaikki lähtevät, ennemmin tai myöhemmin. Niin ne ovat aina tehneet.

On kuin selkä vasten seinää ja kaikki tuntuu väärältä. Tietenkin minun pitäisi luottaa. Tietenkin haluaisin luottaa, enemmän kuin mitään hetkeen.

"Jos sä nyt edes lasket mut sun kavereihin..." Toisen sanoissa häive surua, ehkä vähän loukkaantuneisuuttakin ja tajuan sanoneeni taas jotain helvetin tyhmää, siinä olevia ihmisiä vähättelevää enkä osaa korjata tilannetta, vaikka se, mitä pitäisi ja sydämestäni haluaisin sanoa: Ei kaveri. Ystävä, jooko?

On käsittämätöntä miten vaikeaa on uskoa, mitä on. Ihmisiä, jotka haluavat nähdä ihan omasta vapaasta tahdostaan ja joku, joka soittelee useita kertoja viikossa, ilman mitään varsinaista asiaakaan. (Hei nyt, oikeasti, koska sun elämässäsi viimeksi on muka ollut sellainen ihminen?) Hölmöjä viestejä ihan vain siksi, että olen olemassa ja satun tulemaan mieleen. Joku, joka omasta vapaasta tahdostaan puhuu minusta hyviä asioita ja yhtäkkiä on työpaikka ja näkymä tulevaisuudesta. Kaikki se vittuilu, lempeästi ja rakkaudella, karrikoiden minusta sellaisia piirteitä kuin ei kukaan aiemmin, niin etten pysty laukomaan takaisin naurultani. Tuntuu hirvittävältä vääryydeltä olla niin varautunut ja pelokas ja ankara niitä ihmisiä kohtaan, jotka selvästi välittävät. Välillä herään siihen, että ne eivät ihan oikeasti tiedä mitä ajattelen. Niille varmaan näytän siltä, etten ehkä välitä paskaakaan, vaikka kuinka kuvittelisin olevani rohkea ja näyttäväni miten tärkeää kaikki se voi olla. En vain osaa.

Eivätkä ne tiedä sitä toista rumaa totuutta. Minusta nyt ei vain kuulu välittää. Ja luottamus, se ei ole koskaan ollut haluamisteni vallassa. Olen halunnut, yrittänyt ja kuvitellut luottavani ja päätynyt aina tuhoon.

Se ääretön hämmennys, miten voi olla edes mahdollista, että ihmisen luottamus muihin voi olla niin olematon ja perustavalla tavalla hukassa. Jotenkin kysymys elämästä ja kuolemasta ja asioiden vääjäämättömyydestä. Oikeasti? Miten kukaan päätyy sellaiseen?

Tällä hetkellä pystyn pitämään monia asioita omissa käsissäni, mutta tämän kanssa en tiedä miten sen teen. Pärjään yksin, yritän rakentaa elämää, itseäni ja olla armollinen, mutta ihmissuhteet tuntuvat ennemmin tai myöhemmin sotkevan saavutetun hyvinvoinnin täydellisesti. Ehkä en enää halua kuolla, mutta jokin siitä ei tunnu koskaan katoavan. Kuolemantoiveen kaiku. Sen jälkeensä jättämät merkit. Pelko siitä, että se vyöryy taas hetkenä minä hyvänsä viattomien sivullisten silmille, tuhoaa kaiken ja aina lopussa jään vain yksin.

Ei minun pitänyt olla tässä taas, nyt jo.