Careful what you wish for

Hulluinta kaikessa on, että jos byrokratiahelvetti ei sotkisi kaikkia asioitani, saattaisin tällä hetkellä olla toisinaan hyvinkin onnellinen. Kaikkien romahdusten ja absurdien vastoinkäymisten välissä tapahtuu paljon kauniita ja hyviä asioita. Tänä syksynä eteenpäin kantavat asiat ovat näyttäneet kaikki suuret voimansa.

Minulla on työpaikka, joka on monella tapaa ainutlaatuinen niin hyvässä kuin pahassa. Pystyn tekemään työtä vajaakuntoisena ja minulla on mahdollisuus tehdä sen mukaan mitä jaksan. Kun katson taaksepäin, huomaan että jaksan jo paljon enemmän kuin vaikka vuosi sitten. Olen tärkeä osa työpaikallani ja tärkeimmät työtoverini kohtelevat minua sen mukaisesti. Jotkut jopa, eroavista työnkuvista huolimatta, kohtelevat kolleganaan ja kuuntelevat mielipiteitäni. Saan tehdä työtä lähellä minulle rakkaita asioita eikä se aina edes tunnu työltä. Sen merkitys kaiken tämän hulluuden keskellä on ollut hirvittävän suuri.

On vahva ja terve keho, joka on niin paljon mieltäni vahvempi. En aina osaa toimia sen kanssa viisaimmalla mahdollisella tavalla, mutta se on pitänyt minut hengissä näinä vuosina. On kaksi varsin erilaista lajia, joita rakastan ja jotka ovat kantaneet pahimpien aikojen yli ihan hämmästyttävällä tavalla. Opettaneet siinä sivussa aika lailla elämästäkin.

On ihmisiä, jotka auttavat minua tulemaan paremmaksi ja vahvemmaksi. Muistavat nimeni ja huutavat kannustuksia niinä hetkinä kun niitä eniten tarvitsen. Kun epäonnistun viimeisissä toistoissa takanani on valmentaja, joka tarttuu tankoon niskassani ja keventää taakkaa juuri sen verran että pääsen omin jaloin ylös. Hän antaa ohjeet mitä tehdä seuraavaksi ja varmistaa, että lopetan oikein vaikka selviäisin siitä omillanikin. "Taas yksi raja", lyödään ylävitosia ja olen naurettavan ylpeä siitä, miten taas yhtenä päivänä olen yrittänyt parhaani, uskaltanut pyytää apua ja vienyt itseni siihen pisteeseen, että epäonnistun. Kehityn.

On myös monia asioita, joita en muistanut olevan olemassakaan.

Alkumetrejä haparoiva ystävyys jonkun kanssa. Kun tyhmät, mukanokkelat juttuni saavat jonkun yhä uudelleen nauramaan. Katoavat tunnit työpäivien jälkeen kahvia juoden ja mistä tahansa puhuen. Päiväkausia kestävä juhlien suunnittelu, kuin oltaisiin yhä melkein puolet todellista ikäämme nuorempia. Pelot, joita kuiskaan viinilasin ylitse öiselle kadulle tuijottaen ja jotka toinen ottaa vastaan yhtä tunteitta kuin puhun, mutta silti antaen takaisin aavistuksen siitä, että hänkin tietää jotain kärsimyksestä. Kaikki paras, ilman kaikkea pahinta. Tietty turvallisuus. Ehkä ystävä. Ihminen, jonka ei tarvitse koskaan nähdä niitä kohtia, joista olen eniten rikki.

Olen puhunut kaikesta vaikeasta epämääräisesti kierrellen, tunteitta, heikoilla jäillä kävellen. Olen kohdannut katseen yhtä avoimen kuin ennenkin, huolellisesti omaan sävyyni sovitettuja sanoja ilman vastakysymyksiä. Hiljaista, eleetöntä hyväksyntää. Olen myös möläyttänyt sen tyypilliseen tapaani sarkastisesti kovaan ääneen suoraan liian monen viinilasillisen jälkeen ystävyydestä avauduttaessa: "Mutta tiedätsä, mä olen ihan vitun hullu". Hän katsoo silmiin ja toteaa lukeneensa vihjeet. Asiasta ei tarvitse sen enempää keskustella, ellen halua.

Missä vaiheessa lakkasin uskomasta ihmisten hyväksyntään?

Se hämmentää syvästi, että joku ihminen saa minussa esiin parempia puolia. Jonkun läsnäolo saa minut puhumaan varmemmin sanoin, kertomaan mielipiteeni ja näyttämään rohkeammin kuka olen. Pystyn olemaan läsnä vähän enemmän ja enemmän itsenäni. Muidenkin seurassa. Niin sen olisi aina pitänyt olla. Ilman sitä tuhoisaa ihmissuhdetta, ihmistä, joka imeytyy kiinni minulle tärkeimpiin asioihin, puhuu niistä minun sanoillani, ajatuksillani ja imee minusta kaiken voiman.

Yhä hätkähdän jatkuvasti omaa rohkeuttani ja läsnäoloani ja mietin surullisena sitä tyttöä joka vajosi jonnekin olemattomiin.

Olen kuullut kauniita sanoja lähes tuntemattomilta, vilpittömiltä ihmisiltä ja ihan sama vaikka ne välillä nousisivat kaikesta juodusta viinistä tai vähän liian villistä illasta. Minun tarvitsee kuulla ne ja haluan uskoa.

"Sä olet ihan mieletön tyyppi. Ainutlaatuinen."

"Tää on ollut onnellinen ilta enkä haluaisi olla missään muualla."
" Sä ansaitset sen. Kaiken tuon jälkeen. Sä todella ansaitset sen."

Mikä hurjinta, olen nähnyt myös yhden ihanan ja kaikeksi onneksi täysin mahdottoman tytön aika paljon puhuvia hymyjä, nälkäisiä katseita pitkin lantioni kaarta. Lamaantumatta paikoilleni, kepeästi leikitellen.

Joskus ne asiat ja ihmiset vain tapahtuvat, joita eniten tarvitsee. Jonain hetkenä havahtuu monen salaa haaveillun asian olevan jo tässä ihan yllättäen, tavalla tai toisella, mahdollisuutena, alkuna. Kun vain osaisin toimia oikein ja pitää niistä kiinni.

Kaikki on haurasta, lamaantuu pelkoon ja hajoaa kappaleiksi vähän väliä, mutta näen hyviä asioita. Suuria voimia. Kiitollisuutta.

Maanantaiaamun tuhkimo

Ihanan viikonlopun taika raukeaa viimeistään psykiatrisen polin aulassa harmaana maanantaiaamupäivänä. Hoitoruletti kiihtyy, panokset kovenevat.

Yli kolmen vuoden takainen lääkäri ja sosiaalityöntekijä, joka ei muutamasta tapaamisesta muista nimiä, kasvoja eikä juuri mitään mistä on puhuttu.

Taistelen, etten romahtaisi. Hoen, etten jaksa enää. Lääkäri toteaa kylmästi, ettei Kelaa kiinnosta minun tunteeni. En ymmärrä keskustelusta juuri mitään, ja joudun käyttämään vähintäänkin puolet ajasta sen selvittelyyn kuka on sanonut, mitä, missä yhteydessä ja mitä suunnitelmia on tehty. Papereitani ei ole kukaan lukenut. Kenelläkään ei ole mitään käsitystä tai kokonaisvastuuta tilanteestani. Minua ei kuunnella, ei uskota. Terapeutin näkemystä, sen ainoan ihmisen, jolla on jonkinlainen kokonaiskuva voinnistani tai oireistani, ei kuunnella eikä uskota. Selitän monta kertaa mitä kukakin on sanonut ja mitä kenenkin mielestä pitäisi tehdä, mutta ne jyräävät kaikkien ylitse sähläten omiaan. Kuulemma aika tyypillistä vallankäyttöä tämän kaupungin psykiatrisessa hoidossa.

Kaikki puhuvat ja toimivat ristiin. Kelan kuntoutustyöntekijän mukaan terapiapäätökseen kannattaa vaatia oikaisua. Lääkäri ja sosiaalityöntekijä kieltävät ehdottomasti oikaisuvaatimuksen tekemisen ja päättävät, että kirjoitetaan lausunto uutta hakemusta varten. Uusi kuntoutupsykoterapia haettuna samaan aikaan kuntoutustuen jatkon kanssa on Kelan näkökulmasta todennäköisesti jossain määrin ristiriitaista, joten kaikkien läpimenoon tuskin voi luottaa. Kuntoutustutkimuksessa tehty suunnitelma työkokeilun hakemisesta sitten kun vakauttamisryhmä päättyy ja tiiviimpi terapia on saatu alulle tuomitaan polilla ihan älyttömäksi. Ilmeisesti ovat sitä mieltä, etten tule tarvitsemaan ammatillista kuntoutusta, koska minulla on jo työ. Työ, jota ei voi tehdä kokopäiväisesti ja josta on kuntoutustutkimuksessa todettu, ettei siitä ole ammatillisesti kantamaan paljonkaan eteenpäin, vaikka se kuntoutuksellisesti mielekästä tällä hetkellä onkin. Vakauttamisryhmästä toimintaperiaatteineen ei lääkärillä tai sosiaalityöntekijällä ole mitään käsitystä, ei edes siitä, kuka lähetteen ryhmään on tehnyt. Kuntoutustuen jatkon pituudesta lääkäri esittää täysin terapeutin näkemyksestä poikkeavan arvion ja jättää lopulta minullekin hämäräksi, kuinka pitkää jaksoa haetaan. Siitä sentään ei ole kukaan vielä muuttanut mieltään, että psykoterapia on ensisijainen hoitomuoto ja kuntoutussuunnitelmassani ehdoton edellytys muulle kuntoutumiselle.

Kumpikaan ei kysy miten voin tämän kaiken keskellä. Koska "ei Kelaa sun elämäs kiinnosta." Tyrmistyksissäni unohdan sanoa monta tärkeää ja olennaista asiaa. Tämä lienee ensimmäinen keskustelu ikinä, jossa lääkäri ei nosta esiin lääkitystä. Tunnin verran puhutaan silkkaa byrokratiaa eivätkä ne muista että minä saatan yhä olla ihminen. 

En ymmärrä tästä enää yhtään mitään. Ilmeisesti tilanne on varsin vakava, päätellen terapeuttini epätoivonhuokauksista, pitkistä hiljaisuuksista ja jopa kirosanoista.

Muisto viikonlopun onnellisesta, hassuttelevasta tytöstä, uusista ystävistä, kauniista sanoista ja lämpimistä kosketuksista räjähtää hetkessä atomeiksi olemattomiin. En ymmärrä kuka olen, mutta muistan paikkani.

Anteeksi että olen olemassa.

Sattumia mielenterveystoimistossa

Sain ohjeistuksen vaatia Kelalta oikaisua terapiapäätökseen. En vain ole aivan varma, kuinka itsetuhoinen haluan asian kanssa olla. Ei kukaan järkevä ihminen valita Kelan päätöksistä, ellei sitten halua asioidensa jumiutuvan pariksi vuodeksi muutoksenhakulautakuntaan. On vaikea uskoa, että Kela sitä ennen itse korjaisi suosiolla päätöstään. Mietin nyt sitten, haluanko terapia-asiani seisovan pahimmassa tapauksessa kaksi vuotta, vai haetaanko tukea pian uudelleen vähän järkevämmällä lääkärinlausunnolla. Toisaalta, jos lääkäriajan saamisesta tulee samanlainen farssi kuin mitä se nyt on ollut ja siihen saadaan aikaa kulumaan vähintään puoli vuotta, sitten lausunnon odotteluun pari kuukautta ja toiset pari hakemuksen käsittelyyn Kelassa, niin sama kai se on mitä teen. Perusteet oikaisun vaatimiselle ovat kyllä nekin varsin painavat ja ohjeistus valittaa tuli taholta, johon voisi kuvitella luottavansa. En tiedä.

Miten tahansa tekee, tekee kuitenkin väärin - lainalaisuus, jolla toimivat täysin sattumanvaraisesti sekä Kela että mielenterveystoimisto. En jaksa enää välittää tilanteestani, vaan lähinnä kaikki nämä viime aikojen sekoilut alkavat naurattaa. Onhan niillä oma huumoriarvonsa, pakko myöntää.

Tulee mieleen eräskin dialogi, jonka käyn aina polin toimistosihteerin kanssa. Se toistuu usein aika samansisältöisenä, esimerkiksi:

- Hei, täällä on Thymian H, mun tarviis uusia resepti.
- Joo. Sanotko henkilötunnuksen.
- xxxxxx-xxxx.
- Joo. Kukas sun hoitava lääkäri on?
- Öö, tota. En mä tiedä. Ei mulla kai ole. Ei ole ollut moneen kuukauteen.
(Aavistuksen vaivaantunutta, vähän sarkastista naurua)  - Odotas vähän, katsotaan... Sun hoitava työntekijäsi on xx?
- Kuka? (Mietin kuumeisesti, nimi kuulostaa hämärästi tutulta, toimistosihteeri nauraa taas väsyneen kuivakkaasti) - Ai niin, se on se sosiaalityöntekijä? (Jonka olen tavannut ehkä pari kertaa.)
- Joo. Silloin sun lääkäri on xx. Ne menee hoitavan työntekijän mukaan.
- Aha. No ei kai siinä sitten. Enpä ole häntä tavannut. Yrityksistä huolimatta.
(Sihteeri naurahtaa taas väsyneesti ja laittaa uusinnan eteenpäin. Sana "hoitava" lääkärin tai työntekijän eteen liitettynä ei vain lakkaa huvittamasta minua.)

Samantyyppinen keskustelu käydään joka kerta lääkkeitä uusittaessa. Milloin en muista tyypin nimeä, milloin se on virkavapaalla tai muulla pitkällä poissaolojaksolla ja pohdiskellaan millaisia kesälääkäreitä tai muita sijaisia talossa mahdollisesti on. Toisinaan unohdan lääkärin nimen tahallani ja testaan kuinka väsyneesti toimistosihteeri tällä kertaa nauraa. Oikeastaan sihteeri tulisi nimetä hoitavaksi työntekijäkseni, sillä hänen kanssaan varmaan useimmin olen tekemisissä. En uskalla edes ajatella mitä tapahtuisi, jos tarvitsisin vähän akuutimpaa apua. Onneksi olen niissä tilanteissa oppinut selviämään omillani, vaikka se välillä onkin melkoista sattumankauppaa elämästä ja kuolemasta.

Reseptit nyt vielä jotenkin saa uusittua, mutta entä lääkäriajan saaminen. Terapeuttini joutuu soittelemaan polille, koska itse en ole onnistunut saamaan aikaa lääkärille vaikka olen kuukausikaupalla yrittänyt. Toimistosihteeri toteaa, että aika on jo lähetetty - aika sosiaalityöntekijälle. Asiasta kuultuani mietin soitanko polille käydäkseni taas yhden väsyneen sarkastisen keskustelun, tällä kertaa siitä, mistä lähtien sosiaalityöntekijöillä on ollut oikeudet kirjoittaa B-lausuntoja. Hillitsen itseni ja odotan ajanvarauskirjeen saapumista. Siihen on kiireessä käsin kirjoitettu, sosiaalityöntekijän nimen viereen, että tapaamiseen osallistuu myös erikoislääkäri xx, vanha tuttu muutaman vuoden takaa. En tiedä millä tempulla hänet on yhtäkkiä taas keksitty sotkea hoitooni, hänhän työskentelee käsittääkseni ihan toisessa yksikössä. Olen sattumasta kiitollinen, mutta siinä on ongelmansa. Tuo ihana anarkistilääkäri on rautainen ammattilainen ja tähänastisista lääkäreistä parhaiten kartalla oireilustani, mutta täysin ylityöllistetty ja aavistuksen epäluotettava. Jos jotain menee jostain syystä pieleen, ei minulla ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistua tavoittamaan häntä. Polilta en saisi mitään apua, koska hän on eri yksikön lääkäri, eikä hoida minua virallisesti.

Kuulemani mukaan polilla on yksi lääkäri, jolla on jonkinlaista osaamista traumapuolella. Minun väitetty omalääkärini, joka ilmeisen kiltisti uusii bentsoreseptini vaikkei ole koskaan minua nähnytkään, on sen sijaan erikoistunut päihdelääketieteeseen.

En ole jaksanut edes kysyä, mitä mieltä polilla ollaan hylkäävästä päätöksestä. Tietenkin se mahdollisuus on, että se voisi saada niiden tekemisiin vähän vauhtia - tunnetustihan siellä ollaan valmiita tekemään ihan mitä tahansa, ettei potilas keksi vaatia itselleen psykoterapiaa sairaanhoitopiirin kustantamana. Se olisi lakisääteinen oikeuteni, mutta sen toteutumiseen ei tässä kaupungissa ole mitään mahdollisuuksia. Toisaalta itsetuhoisesti tekisi mieli kokeilla siihenkin taisteluun lähtemistä, jos vain voimat riittäisivät. Puhun, tai etenkin kirjoitan, loistavaa kelaa ja kapulakieltä ja saan jotain perverssiä mielihyvää lakipykälien tankkaamisesta ja valituskirjelmöinnistä. Haluaisin saada kaupungin vastuuseen hoitokuvioistaan. Tapaukseni ei ole mitenkään ainutlaatuinen ja monilla on varmasti asiat paljon minua huonommin - sitä suuremmalla syyllä kaupungin toimintaan pitäisi saada jotain järkeä. Miten selviävät ne, joilla ei ole voimia ottaa selvää ja vaatia, tai joilla ei ole tukenaan terapeuttia joka suostuu urhaamaan aikaansa asioihin jotka eivät hänen työhönsä edes kuulu?

Mitä muuta tässä voi enää tehdä kuin nauraa? Lakata miettimästä miten paljon aikaa ja energiaa, joka kuuluisi keskittää toipumiseen ja asioiden käsittelyyn valuu hukkaan tähän täysin käsittämättömään sekoiluun. Lakata ajattelemasta, että tapan itseni niin pääsevätpä minusta ja keskittää kaikki vähäinen kirjallinen lahjakkuuteni oikaisuvaatimukseen.

Tulevaisuutenne on hylätty

Maailmanloppuyön jälkeisen vaikean päivän kruunaa Kelan päätös: kuntoutuspsykoterapiahakemus on hylätty, taas kerran.

Olen käynyt nykyisellä terapeutillani kaksi vuotta ja koko tämän ajan joutunut tappelemaan terapian rahoituksesta. Viimeisen parin vuoden aikana on jatkuvasti ollut meneillään jonkinlainen hakuprosessi ja paperisota Kelan kanssa. On haettu kuntoutuspsykoterapiaa, vammaistukea, eläkkeensaajan hoitotukea sekä sekoiltu kuntoutustuen ja kuntoutusrahan välillä, mikä tietenkin vaikuttaa aina hoitotukiin. Käsittelyajat venyvät poikkeuksetta, terapian jatko on ollut vähän väliä epävarmaa ja välillä olen joutunut maksamaan käynnit kokonaan itse. Kuntoutustuesta vailla kummoistakaan työhistoriaa ei makseta paria kuukausittaista käyntiä enempää. Onneksi kuitenkin suurimman osan ajasta olen pystynyt käymään terapiassa kerran viikossa korotetun eläkkeensaajan hoitotuen turvin. Enempään ei taloudellisesti ole mitään mahdollisuutta, eikä ylintä hoitotukea ole myönnetty yrityksistä huolimatta, ja tuskinpa sekään lopulta tilannetta paljon helpottaisi. En uskalla edes ajatella, kuinka paljon arvokasta terapia-aikaa on mennyt hukkaan tukiviidakkoepätoivossa ja kuinka paljon terapeutin aikaa on kulunut sellaisiin asioihin, jotka eivät oikeastaan edes kuulu hänen työhönsä, mutta joista hän joutuu huolehtimaan koska varsinaista hoitotahoa eivät asiani paljon kiinnosta.

Kaikki Kelan päätökset ovat olleet milloin mitenkin täysin ristiriidassa keskenään. Kaikkea muuta mahdollista (ammatillista) kuntoutusta ilmeisesti myönnetään avokätisesti ja juurikaan oikea-aikaisuutta ja kokonaistilannetta miettimättä, mutta psykoterapiaa, joka olisi toimintakykyni paranemisen ja siten myös lopulta jossain vaiheessa ammatillisen kuntoutumisen edellytys, ei suostuta myöntämään. Viimeisten vuosien ajan jokaisessa psykiatrinlausunnossa ja hoitoneuvottelussa, myös Kelan kuntotustyöntekijän läsnä ollessa on todettu, ettei kertaviikkoinen terapia ole hoitoni kannalta riittävää ja mahdollista kunnollista traumaterapeuttista työskentelyä. Kuntoutustutkimuksessa todettiin painokkasti se, että nykyistä terapiaani on ehdottomasti tiivistettävä, jotta minkäänlainen toipuminen ja ammatillinen kuntoutus tulevaisuudessa olisi mahdollista. Potilas ei tule kuntoutumaan työkykyiseksi ilman riittävää psykoterapeuttista apua, on todettu monessa yhteydessä yksiselitteisesti.

Viimeisimmässä päätöksessä todetaan, ettei työelämään tai opiskelemaan palaamista pidetä vielä ajankohtaisena ja siksi terapiaa ei voida myöntää kuntoutuksena. Samalla todetaan vähättelevästi, että työni on osa-aikaista, ikään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä kuntoutumiseni ja mahdollisen työelämään palaamisen kannalta. Sanokaa minun sanoneen, että seuraavaksi kuntoutustuen jatkoa haettassa tämä sama osa-aikainen työ nähdään osoituksena täydestä työkyvystäni ja syynä hylätä kuntoutustuki.

Kelan ratkaisu asiaan on, että hoitoa tulee tiivistää terveydenhuollon puolella. Tässä kaupungissa, jossa psykiatrinen hoito on myllätty viimeisen vuoden aikana riekaleiksi ja joka kaiken lisäksi on terapeuttini mukaan traumahoidossa koko maan mittapuulla viimeistä takapajulaa. Siinä samassa hoitopaikassa, jossa minulla ei ole tietoakaan hoitavasta lääkäristä ja jossa toimistosihteeri reseptejä uusiessani vaikuttaa aina arpovan lääkkeet määräävän lääkärin (varsin vastuullista toimintaa, etten sanoisi, puhutaan kuitenkin rauhoittavien lääkkeiden uusimisesta). Mitenkähän tämän "tiivistämisen" olisi tarkoitus tapahtua? Lisäämällä vakautusryhmän ja kertaviikkoisen terapian rinnalle kuukausittainen omahoitajan jeesustelu- ja lässytyskäynti, eli keskusteluapua? Vielä jokin toinen ryhmä? Kolmas sektori? Sehän on psykiatrisella polilla muotia nykyään, hivuttaa hoitovastuuta vaivihkaa järjestö- ja vertaistoiminnalle. Mitä ovat ne "vointia kohottavat terveydenhuollon toimenpiteet", joista päätöksen perusteluissa puhutaan? Vuosien aikana on kokeiltu vähän kaikkea mahdollista tuloksetta ja ilmeisesti kokeillaan jatkossakin, vaikka toimiva ratkaisu on tiedossa. Mitäpä sitä turhaan toimivaa - niin toimivaa kuin se tällä hoito- ja muulla historiallani voi olla - terapiasuhdetta tiivistämään. Sehän maksaa. Mitähän mahtaa sitten maksaa jokainen tällä tavoin tuhlattu kuntoutustukivuosi ilman riittävää, kuntouttavaa hoitoa?

Eihän se tietenkään Kelan vika ole, että tilanteeni on ollut niin älyttömän sekava. Kuntoutuspsykoterapian kriteerit tuntien hylkäys on oikeastaan varsin ymmärrettävä. Kelan näkökulmasta sairastamisessani ei ole tapahtunut mitään uutta suuntaan tai toiseen, vaan diagnostisesti perusteet ovat yhä samat kuin seitsemän vuotta sitten ensimmäistä terapiajaksoa haettaessa. Silloin papereissa muistaakseni oli jonkinlainen toistuvan masennustilan diagnoosi, tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus ja epätyypillinen bulimia. Syömishäiriö on mennyttä elämää, masennus tulee ja menee tuskin mitään diagnostisia kriteerejä täyttämättä ja epävakaan persoonallisuuden olisin valmis yleensäkin räjäyttämään jäljettömiin tautiluokituksista. Omalla kohdallani ainakin se on aiheuttanut paljon ongelmia: hoitotahojen ennakkoluulot ja tuomiot sekä eräskin epäonninen päiväsairaalahoito erään epäjohdonmukaisen, sekavan ja osin aika vahingollisen hoitomallin koekaniinina. Nykyään mietin usein sitä, missä määrin oma oireiluni on koskaan ollutkaan epävakaan alle luettavissa, jos kyse on enemmän ollut traumaoireilusta ja jonkinasteisesta dissosiaatiohäiriöstä. Tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden ja traumojen kytkös on aika ilmeinen, joten on vaikea sanoa mikä tarkalleen on mitäkin ja liittyy mihinkin. Useimmiten vain tuosta diagnoosista ei ole hoidon kannalta ollut mitään muuta kuin haittaa. Siellä se sitkeä kaveri kuitenkin roikkuu mukana. Entä se kaikki muu, mikä on pysynyt läpi vuosien, mutta mihin on jostain syystä kiinnitetty kaikkein vähiten huomiota? Ahdistus- ja dissosiaatio-oireet, jotka kuitenkin vaikuttavat toimintakykyyni kaikkein eniten. Lääkärit ovat niin fiksoituneita mukavan helposti muka lääkittävään masennukseen ja epävakaaseen, jonka alle nyt voidaan niputtaa kaikki vähänkään epämiellyttävä ja hankala sekä tuomita rauhassa potilas vaikeahoitoiseksi katsomatta asioita sen tarkemmin.

Mitä väliä sillä on mitä lausunnoissa lukee? Onko se lopulta samantekevää, mitä papereissa on? Kelaa tuskin paljonkaan trauma- ja dissosiaatiopuolen sairaudet kiinnostavat. Diagnoosit sinänsä ovat minulle yhdentekeviä, mutta se mikä tuntuisi tärkeältä, olisi, että edes joku lääkäri joskus osoittaisi jonkinlaista kiinnostusta, ja osoittaisi kuulevansa, mitä yritän kertoa. Että tulisi jollain tapaa tunnustetuksi, etten ole vain huvikseni tässä tilanteessa, vaan sille todennäköisesti on jonkinlainen syy, miksi hoito- ja kuntoutusyritykset eivät tähän asti ole ottaneet onnistuakseen, vaikka teen parhaani. Se tuntuisi myös tärkeältä, että kaikilla hoitavilla tahoilla olisi edes jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, missä mennään ja mikä minua vaivaa. Että joku muukin kuin terapeuttini seisoisi sen takana, mitä hoidetaan ja miksi. Voi tosin olla, että tämä haave on silkkaa utopiaa.

Kai se on lopulta oma vikani, että tilanne on tämä. Onhan tästä varmaan luettavissa se, etten ole mikään kauhean helppo potilas. En ole näiden hoitovuosien aikana itse tiennyt mikä minulla on, enkä kai ole osannut siitä puhua niin, että olisin tullut ymmärretyksi. Olen ollut tyhmä, kun olen tuhlannut kaksi vuotta Kelan kuntoutuspsykoterapiaa, sen ainoan mahdollisuuteni, rahanahneeseen ja epäammattimaisesti käyttäytyvään, vanhakantaisen analyyttiseen psykodynaamiseen terapeuttiin vähän yli viisi vuotta sitten. Olisi pitänyt silloin, keskellä pahaa masennusjaksoa, ilman minkäänlaista tukea terapeutin etsintään, valita paremmin, miettiä tarkemmin ja jaksaa etsiä kunnollinen terapeutti. Tai edes lopettaa ajoissa ensimmäisten hälyttävien merkkien ilmaantuessa, eli heti. Minä typerä nuori tyttö en ymmärtänyt ettei terapian kuulu olla sellaista, tuomitsevaa, välinpitämätöntä, vahingollista. Mistä olisin voinutkaan tietää, sillä se oli täysin samanlaista kuin moni muukin ihmissuhteeni oli ollut. Ei kukaan kuvittele sellaisia asioita tapahtuvaksi terapiassa, mutta käsittämättömimmätkin asiat ovat näköjään mahdollisia. On ollut paljon huonoa onnea, mitä hoitokuvioihin tulee. Mutta kai tyhmyydestä joutuu aina kärsimään. Luulin sen kauhean kokemuksen, edes yhden niistä, olevan jo jollain tapaa takana päin, mutta löydän sen virheen edestäni joka kerta kun tappelen oikeudestani terapiaan. Olisinpa edes tajunnut tehdä kantelun siitä ihmisestä. Toisaalta: hullu potilas vastaan analyyttinen terapeutti, mikä tuhoontuomittu asetelma. Lopulta jälkiviisastelu on ihan turhaa.

Pitkäaikaisen sairauden hoito Kelan mukaan kuuluu julkiselle puolelle. Ongelmahan usein on se, että jako julkisen terveydenhuollon vastuulla olevaan sairauden hoitamiseen ja Kelan kuntouttamiseen ei vain toimi, vaan kumpikin sysää vastuuta toiselle osapuolelle miten nyt sattuu parhaiten sopimaan. Julkisella puolella voidaan valitettavan harvoin puhua hoidosta, ja psykoterapeuttisesta hoidosta varmaan vielä harvemmin. Kaikki terapiaa tarvitsevat tungetaan kuntoutuspsykoterapiaa hakemaan riippumatta siitä, ollaanko sairauden ja kuntoutumisen kanssa sellaisessa vaiheessa, jossa kuntoutuspsykoterapia on oikea-aikainen. Kunhan nyt vain se vaadittu kolme kuukautta jonkinlaista hoitokontaktia, eli ehkä pari polikäyntiä, on takana. Niille, jotka syystä tai toisesta ovat vielä Kelan korvaaman terapian jälkeen edelleen terapian tarpeessa, sanotaan vain ettei ole mahdollista. Deal with it ja syö lääkkeesi, pahimmassa tapauksessa ne uusitaan terveyskeskuksessa. Kuinka paljon minuakin on syyllistetty siitä, etten ole siististi ja helposti takaisin työelämään lääkittävä, puhtaasti masennuspotilas (paljonko sellaisiakaan lopulta edes on), vaan hankala, vaativa ja vaikeahoitonen, kun toimivaa lääkitystä oireisiini ei ole näinä vuosina löytynyt ja harvajaksoinen "keskusteluhoito" aiheuttaa vain ahdistuksen riistäytymistä täysin käsistä.

Toisaalta tuntuu, että valitan ihan tyhjästä. Asiani ovat kuitenkin moneen muuhun verrattuna hyvin ja tiedän olevani aika onnekkaassa asemassa. Kertaviikkoinen terapia hyvällä terapeutilla on aika paljon enemmän kuin ei terapiaa ollenkaan. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että pystyn sen jotenkin eläkkeensaajan hoitotuen avulla maksamaan. Kuitenkin, raakaa todellisuutta on ollut myös se, että kertaviikkoinen terapia on ollut äärimmäisen raskasta ja tuntunut välillä liian repivältä ja väkivaltaiselta, vaikka varoen ja omassa tahdissani onkin yritetty edetä. Välillä tuntuu ihan mahdottomalta jäädä yksin kokonaiseksi viikoksi selviämään kaikkien auki revittyjen haavojen kanssa - yhä enemmän nyt vakauttamisryhmän nostaessa asioita pintaan. Voihan sitä tietysti myös väittää, että se on oma vikani kun en pysty luottamaan terapeuttiin ja heittäytymään terapiasuhteeseen ja ottamaan irti sitä hyötyä minkä kertaviikkoisesta terapiasta voi saada. Ikävä totuus nyt kuitenkin on, ettei se tällä historialla ja näillä oireilla taida riittää. Tulevaisuutta tällä tavoin on vaikea rakentaa.

Tämä kaikki konkretisoi taas sen, mitä olen miettinyt paljon vuosien varrella. Onko minun edes mahdollista toipua, näin tai mitenkään muutenkaan? Onko ainoa vaihtoehtoni vain hyväksyä kaikki tämä ja opetella elämään sen kanssa? Hyväksyä kärsimys, ahdistus, traumaoireilu ja syvä, kaiken tuhoava yksinäisyys osakseni tässä elämässä. Luopua toivosta ja niistä typeristä haaveista, että joskus olisin vielä vapaa ja onnellinen.

Kuolisit pois. Ei kukaan halua sun olevan olemassa.

Pitihän se nyt jossain kohtaa pysäyttää. Alkoi näyttää liian pahasti siltä, että terapian suhteen on toivoa, ja olin melkein päästä johonkin aika kipeään kiinni. Eihän sellainen nyt käy, vaan terapiassani on ilmeisesti tarkoitus käydä läpi vain byrokraattisia solmuja.

Tarinan opetus? Älä hanki traumoja. Ainakaan hoitoa vaativia.

Pinnanalaisia

On tuntunut mahdottomalta kirjoittaa. Tyhjien sivujen edessä muutun mykäksi ja kaikki sanat pakenevat. On vain hajanaisia ahdistusöiden jälkeensä jättämiä, sokeasti jotain kohti sohivia muistiinpanoja raapusteltuina jossain ahdistuskohtausten välissä. Sitkeä tunne siitä, että jokin on vialla ja vaivaa koko ajan. Vähiinkäyneet voimat ja toivo, niin kuin aina.

En tavoita mitään. Paitsi sen painon.

Elämä on harmaata, pysähtynyttä, liikkumatonta. Raahaudun läpi päivistä ja yritän jaksaa tehdä mitä pitää ja mikä on tärkeää. Aina pelkään palata kotiin ja totuuteen elämästäni.

Valvon öitä, sotken vuorokausirytmini. Jätän treenejä väliin. En jaksa ihmisiä. En jaksa jatkuvaa pyrkimystä itsensä ylittämiseen ja aina vahvempiin, parempiin suorituksiin. Pakenen yksin tyhjään saliin kärkitossuineni enkä kestä sitä puutteellisuutta, jonka peili armotta heittää vasten kasvojani. En ole vuosiin, ehkä jopa yli vuosikymmeneen, kokenut kovinkaan syviä kriisejä ulkonäköni suhteen, mutta nyt, jotenkin yhtäkkiä tunne siitä että näytän väärältä. Epämääräisesti vääränlaiselta. Kaikki on oudosti pois paikoiltaan. Usein päädyn vain makaamaan salin lattialla musiikissa ja hengittämään iltapäivän tyhjää tanssikoulua. Ehkä se on tarpeen tässä kohtaa. Vain olla, yrittämättä liikaa. Vaatimatta.

En tiedä mitä tehdä. Yritän pysähtyä ja kuunnella, mutta se jäätävä hiljaisuus turhauttaa. Tai pelko, ehkä itseään äärettömiin toistava ahdistus. Yritän ymmärtää tätä kaiken tuhoavaa rakennetta elämässäni, mutta vastassa on aina se paino.

Yksi raskaimpia asioita kaikessa sairastamisessa on se, miten myös hyvät ja onnelliset asiat vievät voimia ja väsyttävät päiväkausiksi. Vastassa on aina se sama sisäinen taistelu siitä, saanko edes olla onnellinen. Se tulee yhä usein, vaikka luulin jo pahimman sen kanssa olevan takana päin.

Se tulee aina varkain, sellaisen päivän jälkeen kun olen esiintynyt paikassa jonka nimi herättää kuulijoissaan kunnioitusta, lavalla jolle en olisi koskaan osannut itseäni kuvitella. Tai sellaisen illan jälkeen, kun olen tavannut vanhoja ystäviä pitkästä aikaa. On juotu viiniä, naurettu päät yhdessä, kylki kyljessä. Ne samat naurut, äänenpainot ja kaiut kuin vuosia ei olisi koskaan kulunutkaan jopa  kymmentä, ehkä joidenkin kanssa enemmänkin. Ihmiset joiden kosketusta en kavahda, vaikka aina pyristelen irti halauksista liian varhain. Muuttunut kaikki ja ei mikään. Sellaisten hetkien jälkeen, viimeistään parin päivän päästä kaikki uhkaa häipyä. Eihän se esiintyminen mitään ollut: tilaisuus ei ollut kovin suuri, se oli se pienempi lava ja oma osani oli kuitenkin aika pieni ja olenko varma, että se edes meni hyvin? Ja ne ihmiset: olen ihan varma, etteivät ne oikeasti pidä minusta. Pitävät typeränä, vääränlaisena, ei-minään. Välittävätkö ne edes? Enhän edes kuulu niiden elämään enää?

Ei kevyemmistä hetkistä pitäisi joutua taistelemaan. Ei aina pitäisi pudota takaisin pimeään. Mutta se tapahtuu silti liian usein.

Herään siihen aina keskellä yötä, painavasti. Olen paha. Niin huono etten saisi olla olemassa. Mietin yhä uudelleen onko minulla oikeutta elää, jos olen näin paha. Onko minulla oikeus olla olemassa, jos seison vain paikoillani pääsemättä mihinkään ja tuotan yhä uudelleen pettymyksen kaikille niille, jotka yrittävät jotenkin auttaa?

Ehkä tämä taas jotenkin pahemmaksi riistäytynyt sotku nousee monesta kipeästä lähteestä. Eräs selviytymistarina, jonka kuulin jokin aika sitten ja joka osui aika kipeästi omaan keskeneräisyyteeni kaiken kanssa. Vakauttamisryhmän tilaisuus läheisille, johon en voinut osallistua koska minulla ei ole yhtään läheistä. Kaikki haavat jotka eivät suostu paranemaan. Se että olen asunut täällä vuoden, eivätkä monet asiat edelleenkään ota järjestyäkseen.

Ja se vakauttamisryhmä. Se ihme, että pääsin sinne ja vielä suurempi: se ei ehkä ole ollenkaan väärä paikka minulle. Se heittää kaikkia tunteita laidasta laitaan. Yöllisiä pelkokohtauksia, jatkuvaa ärtymystä, täydellistä tunteettomuutta ja tyhjyyttä. Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin.

Ja se paino. Aina se paino. Se kai tässä on.

Jonkun paino minun päälläni.

Makaa hiljaa, leiki kuollutta.
Et vain voi mitään.

Eli ei mitään uutta.

Vakautusryhmä?

Ihan tavallinen päivä. Sellainen, jona saatan melkein uskotella olevani ihan tavallinen ikäiseni kaikkine kiireineen. Olen lähdössä illaksi töihin, kun puhelin soi. Tuntematon numero.

Lääkäri paikallisesta psykiatrisesta sairaalasta soittaa. Viime aikojen lääkärisekoilut sotkeutuvat puuroksi päässäni enkä saa heti kiinni asiayhteydestä ja ole tajuta yhtään mitään. Siinä kohtaa viimeistään olen pudota jaloiltani, kun lääkäri mainitsee terapeuttini tekemän lähetteen traumaperäisen dissosiaation vakautusryhmään ja tarjoaa haastatteluaikaa. Kaikki tapahtuu kauhean nopeasti ja aika järjestyy ihan muutaman päivän päähän. Saan kiemuraiset reittiohjeet oikeaan paikkaan ja jään miettimään mitä ihmettä juuri äsken tapahtui.

Onhan siitä puhuttu, ensimmäisiä kertoja varmaan jo joskus vuosi sitten. En vain ole koskaan osannut pitää sitä minkäänlaisena mahdollisuutena. Oireiluni on kai aina ollut liian lievää vakavasti otettavaksi. Mitään diagnooseja ei ole koskaan annettu eikä edes mietitty. Ei ketään ole oikeastaan edes kiinnostanut tähän mennessä. Kuulun siihen ei mikään -osastoon eikä ei mistään kärsiville väliinputoajillle ole mitään ryhmiä. Mitään ei ole, yksinkertaisesti. Siksi kai en terapeuttini kysyessä lähetteen tekemisestä uskonut, että mitään koskaan tapahtuisi. Eihän mitään koskaan tapahdu.

Ja nyt, kaikki tapahtuu yhtäkkiä, enkä vieläkään usko mitään. Miten uskallan edes mennä sinne? Ne nauravat minut ulos sieltä tai jos eivät naura ja sellainen älytön ihme ja virhe tapahtuu, että pääsen sinne niin vien ihan varmasti paikan joltakulta, joka sitä ihan oikeasti tarvitsee. Miten kestän sen, jos ne sanovat, ettei se ole minun paikkani sekään? Tai ettei minua oikeasti mikään vaivaa? Miten löydän sinne ja etenkin, miten löydän enää takaisin kotiin?

Päässä kaikuvat yhtä aikaa kaikki epäilevät kommentit joita olen ikinä kuullut aiheeseen liittyen. Miten tämä on edes mahdollista? Minähän menen töihin ja hymyilen ja nauran ja pärjään. Mitä nyt ehkä väsyn aika paljon vähemmästä kuin normaali ihminen, mutta eikö kaiken pitäisi olla jo paljon paremmin? En ymmärrä, en tiedä mitä pitäisi ajatella.

Viikonlopun nyhjään kotona, haalin päälleni pehmeitä turvavaatteita enkä ole aivan varma, minkä ikäinen olen.

Pelottaa.

Taistelut tulevaisuudettomuudesta

Kesä.

Olen antautunut tulevaisuudettomuudelleni ja antanut kaiken olla. Olen yrittänyt olla ajattelematta kuntoutustutkimuksen lannistavaa lausuntopinkkaa, kaupungin tekemiä virheitä potilastietojeni käsittelyssä, mahdottomuutta saada lääkäriaikaa tai sitä etten edes tiedä kuka lääkärini tällä hetkellä on. Puhumattakaan tyhjästä syksystä tai päätöksistä, joita minun pitäisi tehdä opinto-oikeuteni suhteen.

Asiat järjestyvät tai ovat järjestymättä, samantekevää. Tietty välinpitämättömyys on saanut minut voimaan ehkä paremmin kuin aikoihin. Tai tiedä paremmasta, mutta tunnen jonkin olevan toisin. Olen tehnyt vain tärkeitä ja merkityksellisiä asioita, jos niitäkään. Olen keskittynyt asioihin, jotka tekevät minusta vahvemman ja kevyemmän. Yrittänyt edistää hyviä asioita ja opetella parempia selviytymiskeinoja. Aina vain hyväksynyt. Olen yrittänyt löytää rohkeutta seurata niitä asioita, jotka tuntuvat oikeilta.

Olen antautunut tulevaisuudettomuudelle ja samaan aikaan taistellut henkeni edestä. Olen ollut urhea, sillä oikeastaan en ole ajatellut kuolemaa (paitsi ne ohikiitävät hetket kun mietin vielä säästäväni kaikki syömättä jäävät lääkkeeni pahimpien päivien varastoiksi, sillä pahimmat, ne eivät ole vielä ohi).

Taisteluja elämästä ja kuolemasta ja asioista joista en tiedä mitään käydään yhä maanantaiaamujen lyödessä jalat alta kylpyhuoneen lattialla ja räkäistä itkua saa toisinaan pyyhkiä poskiltaan koko päivän. Makaan yhä päiviä lattialla yrittäen vain hengittää itseäni irti kaikesta ja paluut ajassa taaksepäin lähimenneisyyteen ovat rajuja ja lamauttavan kipeitä. Teen välillä liikaa töitä ja löydän itseni työpäivän jälkeen ruokakaupasta miettimästä mitä siellä kuuluu tehdä, mikä on pankkikorttini tunnusluku ja miten ikinä löydän kotiin.

Iltaisin hiki kirvelee kyyneleiden ärsyttämiä nenänpieliä, mutta jatkan päättäväisesti ja sitkeästi eteenpäin.

Olen lopettanut säännöllisen rauhoittavien syömisen. Nyt tai ei koskaan, väsyttyäni epätoivoisen loppuunkuluneisiin aamuihin muka nukuttujen öiden jälkeen, ja siihen etten ole tuntenut levänneeni vuosikausiin. Helpoksi sitä ei voi väittää, mutta se on ollut välttämätöntä tässä kohtaa. Jonkin täytyy muuttua. Joinain onnekkaina aamuina olen jopa, ensimmäistä kertaa vuosiin, herännyt edes vähän levänneenä. Nukun edelleen huonosti ja herään aivan liian kevyesti ja viikoissani on yhä liian monta unetonta yötä, mutta sanoisin silti voivani paremmin kuin syödessäni jatkuvasti rauhoittavia. Tietenkin minua pelottaa, mitä tapahtuu jos ja kun tulee taas rankempia ahdistuskausia, mutta toistaiseksi olen selvinnyt. Tietenkin ikävöin niitä iltoja, kun kaiken liian vaikean saattoi tainnuttaa syömällä muutaman liikaa ja vaipua jonnekin pimeään ajattelematta yhtään mitään.

Olen matkustanut kauas ensimmäistä kertaa vuosiin ja nähnyt meren. Kaukana olen löytänyt yhä käsittämättömän syvää surua ja rikkinäisyyttä ja kaikkea sitä, mikä ei koskaan tunnu olevan ohi. Toisaalta niiden alla pohjimmaisena aina elämä, monta toivetta ja ihmistä suurempaa asiaa. Tilaa monelle kepeän levottomalle ajatukselle.

On ollut auringonlaskuja veden äärellä, viiniä puistoissa ja omenapuiden alla, kaupunkeja, kesäöitä ja raukeita päiviä rannalla. On ollut hetkiä melkein ajattelematta sitä, että jotain puuttuu. Olen ollut vain melkein maailman yksinäisin tyttö.

Ei se ole huono kesä ollut. Ei ehkä vielä tarpeeksi erilainen kuin edelliset, mutta varovaisen toiveikas, että kaikki aina muuttuu.

Usein on ollut ihan hyvä. Toisinaan se riittää. Ehkä käsissäni on ihan hyviä alkuja.

(On kulunut vuosi ja yritän olla ajattelematta asioita, jotka eivät ansaitse minusta jälkeäkään. Keskityn siihen, miten käsittämättömistä asioista ihminen voikaan selvitä.)

Viha

Ei erosta toipuminen tunnu koskaan olevan ohi, vaikka kuinka kuvittelee, toivoo, uskottelee itselleen, yrittää olla ajattelematta ja päästää koko ajan irti. Ei vaikka repii itseään väkivalloin irti, katsoo muualle ja haluaa aina ja aina vain unohtaa. Aika kuluu ja minun varmaan pitäisi jo olla keveä ja eheä ja päässyt yli ihmisestä, joka ei olisi koskaan edes ansainnut tällaista määrää surua. Mutta ei.

Joudun jälleen vastakkain kaiken kanssa kun käyn läpi vanhoja päiväkirjoja kirjoittaakseni terapeutilleni edes vähän auki vajoamishistoriaani, nähtyjä välähdyksiä ja kaikkia outoja asioita. En haluaisi ajatella enää sitä suhdetta, mutta on mahdotonta olla repimättä haavoja auki, kun suuri osa kaikesta kummallisesta tapahtui suhteessa toiseen. Luen harppoen, varoen, silmäluomien raosta, jäämättä kiinni liian kipeisiin kohtiin. En osaa odottaa, että vanhat tekstit leimauttavat valloilleen aivan järjettömän vihan.

Yhä hänelle on liian monta kysymystä.

Miksi helvetissä annoit sen jatkua vuosia vaikka ihan kaikesta näkyi (tai kuka tahansa paitsi minun kaltaiseni typerys olisi sen nähnyt), ettet välitä, etkä halua rakentaa yhteistä, parempaa tulevaisuutta kanssani? Annoit minun uskoa ja toivoa ja yrittää kaikkeni, että voitaisiin olla yhdessä ja kaikki kääntyisi paremmaksi, vaikka kaikesta näki, ettet välitä etkä halua. Millaisena idioottina minua pidit, ja nautitko peräti siitä, että olin liian tyhmä nähdäkseni sitä kaikkea? Muutit kanssani yhteen ja annoit minun rakentaa ensimmäistä oikeaa kotia harhaisten, valheellisten unelmien varaan. Et selvästikään halunnut olla kanssani, mutta jostain syystä olit silti siinä. Miksi? Miksi annoit sen kaiken vain jatkua?

Se mitä annoit tapahtua oli ihan helvetin väärin. Se tuhlasi ehkä vuosia meidän kummankin elämästä.

Ehkä, ennen kaikkea: millainen helvetin idiootti minä olin? Miksi en pystynyt vain lähtemään?

Yritän muistaa, mitä hän kuiskasi pitäen minua sylissä siinä elokuun yössä juuri kun olimme eronneet. "Halusin tätä, ihan oikeasti, uskotko." Mutta kaiken myöhemmän valossa en enää tiedä mitä uskoa. En usko että hän oli minulle, tai ehkä enemmän itselleen, kovinkaan monessa asiassa rehellinen.

Kohta vuosi ja minä olen toisinaan yhä tässä. Tiedän, ettei tämä johda mihinkään, mutten voi muutakaan kuin toivoa, että vielä joskus kaikki asettuu paikoilleen.

Särkynyt sydän ja alati lykkääntyvä tulevaisuus

Pääsykoepäivänä nukun ohi ja yritän unohtaa kaikki unelmani. Hoidan kasaantuneita asioita tiskivuoria pyykkejä, mekaanisesti, itkemättä ja ajattelematta sitä tosiasiaa, etten ole siellä missä minun oli tarkoitus olla.

Tulevaisuus karkaa, yhä. Mitä enemmän yritän sitä varmemmin se luisuu ulottuviltani jonnekin tavoittamattomiin.

Totuus piirtyy esiin vaikka kuinka yrittäisin uskotella voivani paremmin. Ne saavat minut murenemaan nopeammin kuin ikinä olisin osannut kuvitella.

Psykologi piirtää testitulospapereihinsa rajusti keskitason molemmin puolin heittelehtiviä käyriä. "Jos sä nyt olisit harkitsemassa yliopisto-opintoja, niin en mä niitä missään nimessä sulle suosittelisi." Sosiaalityöntekijä piirtää ajatuksissaan papereihinsa isoa mustaa aukkoa jonnekin historiani keskelle. Ne tenttaavat papereistani, lääkärinlausunnoistani, jotka eivät kuulemma kerro elämästäni, historiastani yhtään mitään. Kysyvät yhä uudelleen, mitä on tapahtunut ja vastaan yhä uudelleen etten minä tiedä mistään mitään. Aivan kuin ne eivät uskoisi. Miksi käyn traumaterapiassa, olenko kokeillut hypnoosia, puhunko enkö muka puhu vai enkö todella muista mitään.

Ne painostavat, kyselevät murtumapisteisiin asti. Mutta jos tämä vuosien helvetti jotain on opettanut, niin sen etten minä lopulta koskaan murru, halusin tai en. Olen vahvemmilla kuin ennen, sillä enää en olisi hyppäämässä päivän päätteeksi ikkunan alla virtaavaan koskeen, vaan annan minua kuulustelevan sosiaalityöntekijän huijata minut ottamaan pari askelta taaksepäin ja puhumaan kirjallisuustieteestä ja tutkimusongelmista, elämistä ja niistä kertomisesta. Ovela nainen.

Ne kertovat minusta julmia totuuksia. Käskevät keskittymään toipumiseen, terapiaan ja unohtamaan ammatillisten suunnitelmien tekemisen hetkeksi, ehkä pidemmäksikin aikaa.

Pahinta on, etten voi väittää niiden olevan väärässä. Vaikka kuinka tappelisin sitä vastaan ja haluaisin yrittää koko ajan eteenpäin ja taistelisin edes hetken aikaa vastaan kuinka tuhoon tuomitusti tahansa. Mietin mitä ihmettä sanon ihmisille, jotka kysyvät mitä teen, miten ihmeessä jaksan esittää normaalia elämää kun aika kuluu enkä ole tehnyt yhtään mitään. Miksi aina lopulta käy näin vaikka tekisin mitä.

Halusin eteenpäin ja yritin ihan hirveästi. Ja nyt ne kertovat minulle mikä on lopputulos.

Mietin kaikkia niitä ihania sosiaalityöntekijöitä, ohjaajia, kuntoutustyöntekijöitä. Sitäkin pientä, nopeasti puhuvaa naista, jonka paperit olivat aina ihan sekaisin ja jonka kerran pyydystin kadulta matkalla tapaamiseeni, väärään paikkaan, joka puhui tanssista kanssani silmät loistaen ja jota yhä mietin aina silloin kun en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Josta yhä kolmen vuoden jälkeenkään en pysty puhumaan kyynelittä. Tai sitä, joka vannotti muistamaan, että maailma on hyvä paikka, jossa nyt vain tapahtuu pahoja asioita. Kaikkia niitä, jotka ovat olleet niin ammattitaitoisia, että ovat uskaltaneet laittaa itsensä likoon ja nauraa vaarallisissa paikoissa. Tuotan niille aina pettymyksen. Minua ei kai vain voi auttaa.

Iltaisin tappelen sitä typerää alentunutta oppimiskykyäni osoittavaa paperia vastaan opettelemalla tappotahtia variaatioita, tanssisarjoja, asioita, joita minun ei koskaan pitänyt pystyä tekemään. Kuuntelen suosikkiopettajani ääntä ja seuraan sokeasti ainoaa asiaa maailmassa, jolla todella on merkitystä. Vien itseni kaikkien voimieni äärirajoille, jotten illalla sänkyyn kaatuessani jaksaisi ajatella enää yhtään mitään.

Silti makaan yöt valveilla ajatellen kuolemaa ja loputtoman syvää surua. Yritän muistaa jokaisesta päivästä ne onnelliset hetket, mutta painavatko ne mitään vasten sitä, että kaikki voisi vain loppua eikä koskaan enää tarvitsisi kärsiä.

Olenko tapellut itseni läpi tästä helvetinvuodesta vain huomatakseni jälleen kerran, ettei minulla ole tulevaisuutta? Olen vuoden verran kirjoittanut päiväkirjat täyteen, että kaikki järjestyy ihan varmasti ja minusta tulee vielä onnellinen. Onko se pelkää typerää itsepetosta? Onko tämä kaikki tosiaan niin kuin se entinen minulle sanoi?

 "Tää ei vain ole enää sen arvoista."

Romuttuvat rakennelmat

Kuntoutustutkimus. Muutamassa päivässä vähän hullunrohkea ajatukseni tulevaisuuden suunnasta romuttuu jonnekin lomakepinoihin, palikkatesteihin ja pitkiin keskusteluihin lääkärien, psykologien ja ohjaajien kanssa. Päivät tuntuvat loputtoman raskailta ja kotiin päästyäni hukun tulevaisuushuolien lisäksi kaikkiin mahdollisiin muihinkin suruihin ja lopullisesti haudattaviin asioihin. Yhtäkkiä kaikki on taas silkkaa epätoivoa ja epävarmuutta. Vakuutan kaikille voivani paremmin ja vakaammin ja pystyväni asioihin, mutta tutkimuksen aloittaminen on suistanut elämänhallintani ja arkeni täysin raiteiltaan. Kaikkialla elämässäni on vastassa jotain, mikä vetää takaisin alas eikä päästä eteenpäin. Eikö tämän tarkoitus ollutkaan avata ovia ja mahdollisuuksia, vaan sulkea niitä?

Ensimmäisen päivän jälkeen löysin eteiseni lattialta postin seasta pääsykoekutsun. Tuijotan sitä epätoivoisena ja mietin, onko tässä mitään järkeä. Kannattaako pääsykokeisiin edes mennä jos mahdollisuuteni päästä sisään ovat suuremmat kuin saada Kela seisomaan suunnitelmieni takana? Ehkä minun ei olisi pitänyt mennä asioiden edelle ja hakea ollenkaan.

Ei tästä koskaan tule mitään. Ei minusta ole mihinkään. En osaa yhtään mitään enkä koskaan voisi olla missään hyvä.

Ne varovat tarkoin teilaamasta suunnitelmaani suoraan, mutta neuvovat varsin painokkaasti miettimään muita vaihtoehtoja. On hyvin epätodennäköistä, että Kela lähtisi koskaan tukemaan suunnitelmaani vaikka onnistuisinkin pääsemään kouluun, johon olen hakenut. Kyseessä on kuitenkin ammatti sosiaali- ja terveysalalla, ja oma sairaushistoriani todennäköisesti on Kelan mielestä siihen liian rankka. Oma motivaationi, kiinnostukseni ja mahdollinen soveltuvuuteni, tai edes se jos onnistun pääsemään sisään, eivät todennäköisesti paina yhtään mitään.

Ne vaihtoehdot ovat samoja, joita olen miettinyt jo vuosia, aiemmalta kuntoutuskurssilta lähtien. Joudunko tekemään ankeita kompromissiratkaisuja ja luopumaan asioista, joita todella haluan tehdä? Mitä jos ne kaikki palikkatestit osoittavat, että olen aivan liian tyhmä ja kyvytön yhtään mihinkään mitä haluaisin tehdä? Jos en kykene vain yksinkertaisesti päättämään mitä haluan, tai kaikki mitä haluan on jotain utopistista harhaa ja täysin vääriä syitä?

Mietin sitä sairaanhoitajaa, joka viime kesänä kysyi, onko minulle koskaan harkittu pysyvän eläkkeen hakemista. Mitä jos se oli oikeassa? Mitä jos siinä onkin minun tulevaisuuteni?

Mitä jos en ole millään tavalla sairas, vaan ainoastaan liian laiska ja mukavuudenhaluinen tehdäkseni yhtään mitään? Mitä jos vain kuvittelen kaiken?

Mitä jos kukaan ei usko?

Miten ihmisen voi olla näin vaikeaa löytää paikkaansa? Miksi haluan aina vain tehdä mahdottomia asioita? Siksikö, ettei silloin koskaan tarvitsisi onnistua missään?

Hetken ajan olin nähnyt toivoa, mahdollisuuksia ja uusia alkuja. Ehkä oli tyhmää antaa viime talvena sen yhden valmentajani pienen rohkaisevan eleen sysätä minut uskomaan, että voisin todella tehdä asioita, joita haluan. Taisin siinä sivussa unohtaa, että olen liian hullu.

Irti

Hautaan, toivottavasti, vähitellen, viimeisiä rippeitä hänestä. Vaikka se kestäisikin ikuisesti.

Näitä kömpelöitä kirjeitä olen yrittänyt kirjoittaa itselleni jo pitkään. Ne ovat olleet kipeitä sanoja ja hirvittävän vaikeita kirjoittaa. Ne olisi pitänyt kirjoittaa jo ajat sitten.

-----------------

Se ei ollut kokonaan sinun vikasi. Et voi ottaa kaikkea vastuuta kantaaksesi, et enempää kuin omasi ja siinä on ihan tarpeeksi tekemistä. Et voi kantaa vastuuta siitä, ettei toinen kantanut omaa vastuutaan ja pystynyt olemaan rehellinen edes itselleen. Et voi myöskään olla vastuussa siitä, jos toinen kokee uhranneensa itsensä ja oman elämänsä sinun takiasi. Se ei ole sinun asiasi, vaan hänen. Sinä et ole pakottanut toista mihinkään. Tietenkin vastuun pakoilu, epärehellisyys ja kaikki ajan ja etäisyyden paljastamat valheet sattuvat, puhumattakaan toisen vihasta. Ne saavat asettamaan kyseenalaiseksi kaiken ja kysymään yhä uudelleen oliko kaikki vain valhetta ja kuinka pitkään, tai oliko sitä ihmistä, jonka kanssa olit lopulta edes olemassa. Yritä päästää irti, sillä tuskin saat sitä koskaan tietää.

Puolet ongelmista oli toisesta lähtöisin. Eivätkä ne lopulta mihinkään katoa edes hänen uudessa, upeassa elämässään. Muista, ettei sinun poistamisesi ole ollut ratkaisu niiden poistamiseksi, vaikka ehkä siltä saattaakin vaikuttaa. Ennemmin tai myöhemmin hänkin joutuu kohtaamaan itsensä. Et sinä siihen voi vaikuttaa. Kaikki saavat lopulta osansa, ennemmin tai myöhemmin.

Sinä yritit parhaasi. Teit paljon virheitä etkä aina osannut kantaa omaa vastuutasi itsestäsi ja tekemisistäsi, mutta sentään teit jotain. Jouduit liian usein yrittämään liian yksin. Ei sillä tavalla voi rakentaa minkäänlaista suhdetta toisen ihmisen kanssa. Onhan se kauhean surullista, ettei toinen arvostanut sitä, mitä yritit tehdä, ja väärin, että hän vain antoi sinun jatkaa sokeasti yrittämistä ja uskomista samalla kun itse jo oli kääntänyt katseensa muualle ja alkanut vihata. 

Et sinä sillekään mitään voi, jos toisen ei ole tarvinnut surra sinua yhtään. Se tuntuu pahalta ja saa sinut tuntemaan itsesi täysin merkityksettömäksi, mutta turha sitä on miettiä. Tietenkin se on surullista ja sattuu ihan hirvittävästi, että asiat voivat mennä niin pahasti solmuun, että lähteä voi lopulta helposti, taakseen katsomatta ja vihaten, vaikka takana olisi vuosikausia. Mutta et sinä voi sille mitään tehdä. Jos toisen voi pyyhkiä siististi elämästään pois, niin tapahtuu. Senkin kanssa täytyy vain elää.

Sinä et ole se paha ja pimeä. Ei se mene niin, vaikka kuinka olisit ollut se sairaampi osapuoli. Toinen on ihan yhtä lailla ollut vastuussa kaikesta siitä negatiivisesta energiasta ja siitä, että koko suhteesta tuli niin lannistava ja lamauttava. Tietenkin osa siitä tulee sinun pimeistä kohdistasi, jostain kaukaa ja syvältä, käsittämättömistä paikoista, mutta se kaikki ei ole sinun. Yhtä lailla hänkään ei osannut nähdä hyviä asioita eikä kyennyt ottamaan niitä vastaan. Ihan yhtä lailla hän oli kaunainen ja kateellinen, et pelkästään sinä. Älä ota sitä pahan ja pimeän osaa kannettavaksesi, sillä se ei ole totta. Sinussa on synkkiä ja raskaita paikkoja, mutta on myös paljon valoa. Usko se, vaikkei sitä kukaan koskaan tulisi näkemään. Sinä et ole ei-mitään, vaikka olisitkin hetkeksi itsesi kadottanut. Et ole ei-mitään, vaikka hän olisikin sitä mieltä. Et voi vaikuttaa siihen, miten hän valitsee katsoa, mutta muista ettet ole pohjimmiltasi sellainen, jollaisena hän sinut näki. Yritä, rakas, muistaa että sillä ei ole tässä maailmassa paljonkaan väliä mitä joku yksi ihminen ajattelee. Ei sillä ole, lopulta. Sinun elämäsi ei ole siitä kiinni, vaikka siltä tuntuisikin.

Kukaan ei ansaitse tulla suljetuksi hyvien asioiden ulkopuolelle. Et edes sinä.

On ihan täysin mahdollista, että koko kieroutunut suhde on pitänyt osaltaan yllä sairautta. Toisella käyttäytymisineen on ollut siinä osansa. Sen asian myöntäminen ei tarkoita, että sysäisit vastuun kaikesta toiselle. Ei vaikka hän niin ajattelisikin.

Ei rakkauden koskaan kuulu olla sellaista. Imeä kaikkea elinvoimaa ja tukehduttaa toista. Yritä muistaa se myös itse.

Ei se ole väärin, että jättää jonkun. Sitä vain haluaa tavoitella unelmiaan jossain muualla, antaa kaikkensa muille asioille, tai ei vain yksinkertaisesti jaksa seisoa toisen rinnalla loputtoman raskaina aikoina. Sitä tapahtuu, eikä se ole väärin. Jotkut ihmiset kulkevat rinnalla tietyn matkan, ja kai kaikki lähtevät joskus, enemmän tai vähemmän raa'alla tavalla.

Se on hirveän julma tapa päättää suhde, että alkaa kohdella toista huonosti ja ilkeästi ja odottaa toisen lähtevän ensin, ettei tarvitsisi itse tehdä päätöksiä ja kantaa vastuutaan. Kun viimein murruit kaiken sen alla hän sai siitä kaikesta syyn lähtöön ja mahdollisuuden sysätä sen kaiken sinun niskoillesi. Muista, että se kaikki kehittyi pidemmän ajan kuluessa, etkä sinä tehnyt mitään viimeistä kohtalokasta virhettä jonka takia hän sinut jätti. Tai jos teitkin, se oli kuitenkin todennäköisesti elämäsi paras virhe. Vaikka se tuntuukin toisinaan mahdottomalta uskoa.

Sinulla on oikeus olla vihainen, ja helvetti soikoon ole, tiedät kyllä millaista jälkeä padottu ja kauan kerätty viha saa aikaan. Jos et kadu sanojasi, niitä julmimpia ja kohtuuttomimpiakaan, niin älä. Ei tarvitse. Älä koe turhaa syyllisyyttä vihasta ja siitä ettet pysty toivomaan hänelle elämässä pelkkää hyvää. Ei tarvitse jos ei tunnu siltä. Kunhan pidät huolen ettet anna vihan ja katkeruuden kasautua. Älä jää niihin kiinni. Muista että lopulta ne syövät kaiken hyvän. Anna niiden tulla ja mennä. Mennä, lopulta. Aina.

Aina täytyy lähteä rehellisesti ja kunnoituksella, vaikka joutuisikin satuttamaan toista ihmistä. Olisit kaikkien noiden vuosien jälkeen ansainnut vähän enemmän rehellisyyttä. Aina se vain ei kai ole mahdollista. Hyväksy se, ja yritä itse toimia toisin, vaikket sinä lopulta sen parempi olisikaan. Yritä edes. Kuka tahansa ansaitsee parempaa.

Tämä nyt tietysti on vain sinun versiosi, ja toisella on oikeus omaansa. Ehkä, toivottavasti, sinunkin versiosi näyttää vielä jonain päivänä toisenlaiselta.

Toivon silti, että näissä sanoissa voisit päästää vähitellen irti ja antaa sen kaiken lipua pois. Luopua, mennä eteenpäin ja tulla vähän eheämmäksi. Jättää omaan arvoonsa, antaa olla ja haavojen haalistua. Että silti lopulta eheytyisit vaikka toinen onkin pahasti satuttanut. Että toipuisit näistäkin kolhuista, etkä ikinä katkeroituisi. Sen eteen pitää tehdä kovasti töitä.

Se ihminen joksi hän osoittautui, ei ikinä ansaitsisi sinua. Ansaitset parempaa. Ansaitset rehellisyyttä ja sellaisia ihmisiä jotka siihen pystyvät. Älä koskaan anna tämän toistua. Älä koskaan anna kenenkään tehdä itsellesi tätä uudelleen.

Seisot vahvana ja kestävällä pohjalla.
Tämän kaiken keskelläkin.
Kaikki käy vielä hyvin.
Olet menossa oikeaan suuntaan.

Ihan varmasti.
Kaikki käy vielä hyvin.

---------------------

Vastalausemyrsky

Anna sille ääni ja se peittää alleen ihan kaiken. 

Päiväkirjat täyttyvät sekavista dialogeista, jotka saavat minut jatkuvasti epäilemään järkeäni. Samalla kuitenkin kaiken hämmentävän keskellä, jotenkin, sumean intuitiivisesti päädyn tekemään ratkaisuja kuin tietäisin mitä tehdä.

Tanssiessani en kuule musiikkia sen huudon alta. Se jähmettää liikkeeni ja pudottaa laskuista, puurouttaa epämääräiseksi mössöksi jo itsestäänselviksi hiotut kohdat. Nilkoistani on kadonnut viimeisinkin vähäinen voima. Ei tarvitse edes katsoa peiliin, sillä tunnen sen epämukavuuden kaikkialla kehossani. Minä ja tyhjä sali. Se pahin, armottomin paikka.

En kestä pukuhuonetta enkä muita tyttöjä. En kestä itseäni muiden edessä. Inhoan sitä kuorta, joka minun täytyy aina olla, täysin automaattisesti, halusin tai en. Sitä joka hymyilee automaattisesti, juttelee kepeästi sillä aikaa kun joku jossain huutaa, että minun pitää kuolla. Kuori tukahduttaa sen huudon hetkeksi, mutta se tukahduttaa myös minut.

Yritän kuunnella mitä sillä on sanottavana, mutta se on täysin musertava. 

Sä olet paha. Et ansaitse yhtään mitään hyvää eikä sua kukaan koskaan tule hyväksymään sellaisena kuin olet. Tulet ikuisesti olemaan se paha ja huono osa, joka pitää leikata pois. 

Sun pitäisi kuolla. Susta ei välitä kukaan. Olisit niin paljon parempi kaikille kuolleena. Oikein nätti ruumis. Oikeastaan sä olet sitä jo. Et ansaitsisi olla edes elossa.

Ansaitset sen täydellisen yksinäisyyden joka sua lyö vastaan kun tulet kotiin ja joka on sua vastassa ihan joka puolella. Ansaitset sen altavedetyn unelman ja sen että kaikki meni pieleen. Kukaan ei ole koskaan rakastanut sua eikä tule koskaan rakastamaankaan. Olet liian huono, paha ja viallinen etkä ansaitse sitä.

Eikä kukaan tyttö koskaan edes katsoisi suhun päinkään, kyllä sä sen tiedät. Olet liian huono siihenkään. Sä et kelpaa mihinkään. Ja se näkyy susta kilometrien päähän.

Kukaan ei usko sua. Sä et ole totta. Sä et ole tärkeä.

Ansaitset kuolla. Yksin, sen sä ansaitset. 

Sä olet paha. Et ansaitse elää koska olet pilannut kaiken. 

Etkä sä ole edes totta. 

Kuuntelen sitä täysin typertyneenä. Miksi sä sanot noita asioita? Mikä ja kuka sut on saanut uskomaan tuollaisia?

Yritän käydä sitä vastaan palauttamalla mieleen ihania, tärkeitä asioita ja ihmisiä, jotka ovat koskaan sanoneet edes yhden pienen rohkaisevan sanan. Mietin asioita, joihin olen pystynyt, parempia puolia, hokemia että kaikki käy lopulta hyvin. Puhun sille.

Muistatko sä sen tytön niistä juhlista muutamien viikkojen takaa? Muistatko miten melkein säikähdit, kun katsoit niitä valokuvia? Se näytti niin upealta, jotenkin röyhkeältä. Sen katse kameraan oli häpeilemättömän suora ja nälkäinen. Eikä se ollut vain nätti tyttö ja jokin onnistunut valokuva, tiedät sen kyllä. Muistatko, miten se lipui läpi illan ja ihmisten ja jutteli asioista, puhui tulevaisuudensuunnitelmista ja asioista, jotka ovat sille tärkeitä? Sekoili sanoissaan innostuksissaan ja nauroi vapautuneesti, hehkutti kaikkia pieniä pöljiä juttuja. Ensimmäistä kertaa varmaan vuosiin, katoamatta jonnekin sohvannurkkaan, olemattomiin, sillä aikaa kun muut juhlivat.

Se olit sinä. Se olet sinä.

Tunnetko sä sen kaiken elämän ja elinvoiman, joka kaiken sen kuolleen alta alkaa vähitellen paljastua? Sen, että toisinaan on jopa aika keveää? Joskus keskellä tylsintä työvuoroa löydät itsesi katsomasta ihmisiä ja hymyilemästä ilman syytä. Näet ympärillesi. Hymyilet kaupankassoille, työkavereille, sieville tytöille. Koska elämä.

Puhun sille kunnes tajuan, ettei se toimi näin. On väärin käydä sitä vastaan, enkä pysty huutamaan sitä kovempaa. Kaikki nuo ovat tärkeitä asioita, mutta en saa sitä uskomaan luettelemalla kilpaa hyviä asioita vastineeksi. Ohitan ja muserran sen vain taas kerran. Niin kuin sille on aina tehty.

En oikein tiedä kuka se on, mutta tiedän, että se on se, joka kaikkein eniten tarvitsee kuuntelua ja ystävällisiä sanoja. Että joku katsoo suoraan kohti ja kuuntelee, ei ohita, keskeytä, puhu päälle ja syytä asennevammasta, näköalattomuudesta ja liiasta synkkyydestä. Että olisi joku joka ei pidä sitä toivottomana tapauksena.

Ottaisin sen syliin ja sanoisin, että sä olet ihana ja hyvä, vaikkei kukaan muu tässä maailmassa olisi sitä mieltä. Kyllä sä saat olla heikko ja pieni ja itkeä ihan niin paljon ja kauan kuin siltä tuntuu. Enää kukaan ei käytä hyväkseen sun heikkoja kohtiasi, koska minä pidän siitä huolen.

Ehkä me tehdään hetkeksi rauha. Edes hetkeksi. 

Mutta yksi juttu. Ei me tässä kevätnäytösten alla ehditä nyt kuolemaan.

Kutsuvat sitä toipumiseksi

Liian monta elämää, joiden puristuksissa on mahdotonta pysähtyä.

Työt. Kevään esitykset. Pian alkava kuntoutustutkimus ja uudet tuntemattomat ihmiset kyselemässsä mikä minua oikein vaivaa, aivan kuin minun pitäisi se itse ja ihan yksin tietää. Pääsykokeet. Ihan älytön tulevaisuudensuunnitelma ilman mitään varasuunnitelmia. Pakko päästä eteenpäin.

Illalla työpäivän - liian monennen peräkkäisen - jälkeen tuijotan tuntikausia seinää kynsinauhojani repien, pystymättä tekemään yhtään mitään. Tiedän, että pitäisi mennä ajoissa nukkumaan, saada riittävästi unta ja palautua, koska seuraavana päivänä aikaisin aamulla treenit ja koulutusta ja toinen samanlainen järjettömän hektinen työpäivä. Menee aina liian myöhään ennen kuin onnistun tainnuttamaan itseni, ahdistukseni ja kaikki liian vaikeat asiat vähän liian suurella määrällä lääkkeitä.

Viimein vapaapäivänä itken väsymystäni, mahdotonta arkea ja liian monta hoidettavaa asiaa pyykkivuorten ja tiskikaaoksen keskellä. Pysähtyessä löydän aina itseni keskeltä asioita, joiden haluaisin olevan jo mennyttä ja niille kuuluvilla paikoillaan, eikä jäytämässä minua sisältä hiljaisina yksinäisinä hetkinä. Raahaamasta taakkoja, joista haluaisin jo päästää irti, tulla kevyemmäksi ja siiirtyä eteenpäin. En jaksaisi enää surra ja käydä loputtomiin läpi vääryyksiä, syyllisyyksiä ja asioita jotka eivät oikeastaan edes kuulu minulle enää. Siksi kai vältän pysähtymisiä ja hiljaisuuksia viimeiseen asti, vaikkei se ehkä järkevin mahdollinen ratkaisu olekaan.

(Eikä sitä tietenkään saa sanoa, että haluaisi ehkä vain jonkun olevan läsnä ja sanovan että kaikki järjestyy. Auttavan edes muutaman raskaan käytännön asian kanssa. Kuuntelevan hetken, ehkä antavan neuvon tai kaksi. Jos saisi edes halauksen ja muutaman ystävällisen sanan.)

Olen kuntoutustuella – viimein. Enää minun ei tarvitsisi tehdä omaan jaksamiseeni nähden liikaa töitä selvitäkseni taloudellisesti edes jotenkin. Silti tuntimäärät ovat jotenkin vain lisääntyneet. Tuntuu vaikealta kieltäytyä, koska tunne täydellisestä osaamattomuudesta ja hyödyttömyydestä on vaihtunut siihen, että pystyn, osaan ja kehityn. Saan tehdä enemmän asioita, kykenen hoitamaan yllättävän monta asiaa yhtä aikaa, ja minuun alkavat vähitellen luottaa jopa vaativimmat ja hankalimmat esimieheni. Pystyn asettamaan asioita ja ylimääräisiä draamoja mittasuhteisiinsa enkä stressaa itseäni jatkuvasti kuoliaaksi ihan pienimmistä asioista. Vielä jokin aika sitten en olisi pystynyt kaikkeen tähän.

Tiedän, ettei arvoni saisi olla kiinni suorituksissa ja tehdyissä asioissa enkä saisi pelata tällaista peliä jaksamisellani. Työpaikkani ei todellakaan ole sen arvoinen. Jotenkin näin on vain taas päässyt käymään. En edelleenkään saisi itseäni sanomaan treenitovereille, työkavereille, pomoille, että olen sairas ja kuntoutustuella, vaikka samaan aikaan näytän ulospäin ihan tavalliselta ja toimivalta ihmiseltä. Teen työni kohtuullisen moitteettomasti ja treenaan mahdollisimman lujaa. On vain jotenkin helpompi puhua puolitutuille epämääräisesti työstä (vaikka tunteja olisikin viikossa murto-osa kokoaikatyöstä), ja opiskeluista (vaikken ole käynyt yliopistolla sitten tammikuun) ja antaa niiden ymmärtää, että olen jonkinlainen monen asian välillä tasapainoileva yli-ihminen. Niitä, jotka tietävät totuuden, ei oikeastaan ole.

Eroprosessi rumimmillaan on pakottanut miettimään paljon rehellisyyttä niin itseä kuin muita kohtaan ja taas kerran sitä, miten tärkeää se on, mutta millainen malliesimerkki rehellisyydestä minäkään olen?

Tasapainoilu näiden elämien välillä on raskasta. En epäile sitä, ettenkö pystyisi tulevaisuudessa, ehkä piankin, vielä kuntoutumaan työkykyiseksi, mutta tuleeko se ikuisesti olemaan kilpajuoksua viallisuuden ja hahmottoman ahdistuksen kanssa? Tuleeko aina olemaan se toinen elämä, josta suurin osa ihmisistä ympärilläni ei tiedä yhtään mitään? Olisinko mitään, jos en tekisi mitään?

Aina syyllisyys. Pysähtymättömyydellä ja loputtomalla suorittamisella sen vaientaa edes hetkeksi melkein kuulumattomiin.

Ei sun kuuluisi olla kuntoutustuella koska pystyt tekemään töitä ja treenaamaan. Se on kaikki tai ei mitään ja pystyisit varmasti ihan hyvin tekemään samantien kokopäivätyötäkin. Ammatillinen kuntoutus ei kaatunut siihen, ettet pystyisi tekemään mitään, oot vain ollut tänä vuonna ihan liian laiska ja saamaton opiskelemaan. Ja ne takautuvat kuntoutustukirahat, et todellakaan saisi laittaa niitä treenivaatteisiin ja balettitossuihin ja kaikkeen mitä muka ihan oikeasti tarvitsisit. Saati sitten suunnitella matkustavasi. Kaikille ei käy Kelan kanssa ihan noin hyvin, etkä todellakaan ansaitsisi sitä.

Tämä on vielä helpommin käsiteltävissä, mutta kaikki se muu. Mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä ja olla. 

Se ei olisi jättänyt sua jos. Sun olisi pitänyt olla enemmän ja parempi. Sun olisi pitänyt olla sosiaalisempi, kiinnostavampi, siistimpi tyyppi ja käydä joskus jossain eikä aina vaan olla kotona, tiellä ja viemässä tilaa, lukemassa jotain kirjoja ja tekemässä jotain muuta hyödytöntä ja merkityksetöntä. Sun olisi pitänyt tehdä mielenkiintoisempia, siistimpiä juttuja. Sulla olisi pitänyt olla enemmän ystäviä, tietenkin siistejä tyyppejä. Sun olisi pitänyt pystyä päivittäin kahdeksan tunnin työpäivään ja siihen päälle harrastukset, kaiken antaen, kunnianhimolla ja menestyksellä tietenkin. Mitä säkin muka kuvittelet tanssivasi tuonikäisenä, eihän siinä pysty enää saavuttamaan yhtään mitään! Jotain tavallisen tanssikoulun näytöksiä ja jämäsijoja SM-kisoissa - sun olisi pitänyt saavuttaa jotain oikeasti merkittävää, konkreettista. Sun olisi pitänyt treenata kovempaa ja saavuttaa enemmän (muttei tietystikään niin paljon että se antaa toiselle aihetta olla kateellinen). Sun olisi pitänyt saada opintosi valmiiksi, menestyä niissä paremmin, saada oikeasti jotain aikaan, valmistua, saada oikea työpaikka eikä mitään merkityksettömiä töitä, joihin ei tarvitse edes minkäänlaista koulutusta.

Sun olisi pitänyt olla sängyssä parempi, aloitteellisempi, täydellisempi, kekseliäämpi ja antaa enemmän itsestäsi, pystyä siihen aina olosuhteista riippumatta.

Kaunishan sä olet, mutta ongelma on siinä, ettet sä ole yhtään mitään muuta. Mutta olisit sä silti voinut olla enemmän, tai ehkä sitten vähemmän kaunis, kaunis jollain toisella tavalla. Vähän vähemmän tavallinen, vähän jännittävämmän näköinen. Vahvempi, urheilullisempi mutta pehmeämpi. Täydellisempi, mutta olisi sun pitänyt pystyä olemaan muutakin kuin vain kaunis.

Tietenkin sun olisi pitänyt pystyä ratkaisemaan kaikki nuo sun ongelmasi ja mielellään mahdollisimman siististi, ettei toisen olisi tarvinnut kärsiä siitä tai sekaantua siihen millään tavalla. Sun olisi pitänyt puhua enemmän, mutta jättää silti ne kamalimmat asiat kertomatta. Sun olisi pitänyt pystyä peittämään ahdistuksesi ja olemaan positiivisempi, toiveikkaampi, onnellisempi ja kevyempi. Sun olisi pitänyt pärjätä paremmin eikä olla niin helvetin tylsä ihminen. Eikä tehdä niin helvetin monta virhettä. Mieluiten ei yhtään.

Tätä kaikkea ei olisi tapahtunut jos olisit pystynyt olemaan toisenlainen. Koska se on niin paskapuhetta, että kukaan koskaan hyväksyisi sua tuollaisena kuin olet.

On kulunut yhdeksän kuukautta ja joinakin päivinä löydän yhä itseni keskeltä näitä armottoman kipeitä syytöksiä. Haluaisin jo päästää irti, antaa olla. Kunpa minäkin olisin sellainen, joka pyyhkii pois, kääntyy, eikä enää katso taakseen. Päättäisin, etten koskaan enää ajattele sitä ihmistä. En valvoisi enää öitä ja näkisi jatkuvasti unia, joissa selitän hänelle aina uudelleen niitä kohtia, joihin hän minua satutti pahimmalla mahdollisella tavalla. En heräisi enää omaan arvottomuuteeni. Kipu ei enää vääntäisi minua kaksinkerroin kesken aivan tavallisen, jopa onnellisen päivän.

Ei syyllisyyttä, muistoja, merkityksiä. Kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Luopuisin kaikista taakoista.

Silti sydän särkyy yhä joka ikinen ilta kun katson ikkunasta auringonlaskun suuntaan jonnekin sinne missä koti oli. Vaikka nyt voin jo rehellisesti sanoa, etten haluaisi koskaan sitä helvettiä takaisin.

Pieniä ja isompia, vihaisia, tuhoisia

Onko olemassa sellaisia ihmisiä, jotka on niin pahoja, ettei niillä ole oikeutta elää? Onko jotkut sellaisia, pahoja? Onko se totta, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita ja pahoille pahoja? Onko sellaisia, joilla ei koskaan tule olemaan kotia? Sellaisia, joista kukaan ei välitä? Miksi? Miten niistä tulee sellaisia?

Olen purkanut eri äänten huutomyrskyä päässäni sekaviksi dialogeiksi paperille, selittänyt lapsille kärsivällisen lempeästi, yrittänyt vastata vaikeisiin kysymyksiin, poistanut viimein sulkeet niiden välihuomautusten ympäriltä jotka huutavat kuolemaa ja rumia sanoja, olen kuunnellut kaikkia, puhunut itselleni järkeä ja kirjoittanut kirjeitä joissa riisun itseäni turhasta vastuusta ja taakoista jotka kuuluisivat yhtä lailla myös toiselle osapuolelle. Samalla olen yrittänyt opetella luottamaan paperille piirtyviin sanoihin ja siihen että ne tulevat jostain merkityksellisestä paikasta ja voivat olla totta.

En anna periksi helpolla, mutta aina lopulta paha voittaa. Se kumpuaa jostain käsittämättömän syvältä, paikasta johon en millään yllä. Olen täysin voimaton sen edessä. Vaikka selittäisin, järkeilisin, hokisin itselleni mitä tahansa, se on siellä, pohjimmaisena koko olemisessani.

Olen paha. Viallinen. Jollain perustavalla tavalla täysin kelvoton.

Kuuntelen sisareni valitusta hänen liian pitkästä ja muka hajanaisesta ansioluettelostaan, yritän ymmärtää ja samaan aikaan mietin miten miten eri tavoin asiat ovat menneet. Elämä koettelee yhtä lailla kumpaakin, mutta miten toinen aina putoaa jaloilleen, ketterästi, pahemmitta vaurioitta. Sama perhe ja samat mutta niin eri haavat. Yritän välttää vajoamasta siihen, mutten toisinaan voi olla kysymättä, miksi minä olen se, joka on saanut osakseen sairauden, hulluuden ja kaiken huonon tuurin. Miksi minä olen se huono, paha ja kelvoton? Syntyvätkö jotkut lapset pahoiksi ja ansaitsevat kaiken sen pahan, ihan pienestä pitäen? Ansaitsevatko jotkut lapset tapahtuviksi pahoja asioita?

Syntyykö joku muka pahaksi, kuuntelisit nyt itseäsi, helvetti. Ihan kuin en täysin tietäisi kuinka järjetöntä ja tuhoisaa tämä on.

Välillä ne kaikki huutavat yhtä aikaa, panikoivat siitä ettei niitä uskota ja minä olen kuolemanväsynyt.

Koteloituva kipu

Erosta selviäminen on kiero peli, joka lyö jalat alta ja palauttaa aina lähtöruutuun kun kuvittelee hetkenkään selvivänsä kaikesta hengissä ja ottavansa askeleenkaan eteenpäin. Ei aika mitään paranna. Se vääristelee, vääntää asioita solmuihin, umpikujiin, ja pakottaa kiertämään koko ajan samoja kehiä. Se kaivaa haavoja vain syvemmiksi eikä koskaan jätä rauhaan.

Tulee kevät ja yhtäkkiä löydän taas itseni keskeltä kaikkia niitä kipeitä tapahtumia. Vyöryvät päälle yhä uudelleen, ne kaikki maailman yksinäisimmät päivät ja yöt, silmiin sattuva aamujen liian aikainen valo ja se, ettei mikään määrä lääkkeitä saa vaipumaan uneen ja unohtamaan hänen tietoisen julmia ja ilkeitä tekojaan. Hiljaiset omenantuoksuiset yöt, hitaasti poltetut savukkeet ja aina särkyvä unelma. Kuljen yhä hänen lähtönsä jälkeisiä tyhjiä huoneita ja muuton jälkeisiä töykeitä sanoja, joiden läpi kuultaa se, miten täydellisesti hän haluaa pyyhkiä minut elämästään pois. Kaikkia valheita, jotka tunnistin vasta jälkeenpäin hänen liian ohuesta äänestään. Yhtäkkiä kaikki tapahtuu uudelleen aivan kuin vasta eilen.

Kaikki paha tapahtuu yhä uudelleen kuin eilen. Kuin nyt.

Kuinka paha täytyy ihmisen olla, jos toinen voi vain päättää, ettei koskaan enää halua nähdä, ettei halua minun enää olevan olemassakaan?

En usko, että kukaan on koskaan ollut minua kohtaan niin julma kuin hän. Mutta ehkä sain vain ansioni mukaan.

Jäänkö henkiin vain siksi, että kaikki paha voisi tapahtua yhä uudelleen? Ovatko ne maailman onnellisimmat hetket jossain korkealla puolivarpaalla ajan hetkeksi pysäyttävässä täydellisessä tuplapiruetissa vain silkkaa itsepetosta ja kärsimyksen turhaa pitkittämistä? Pitäisikö lakata uskomasta kannustavien ihmisten ystävällisiin sanoihin, jotka ajavat minua aina eteenpäin, päivä päivältä parempiin ja vahvempiin suorituksiin, koska lopulta ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan ihan käsittämättömän julmia?

Lasken tunteja turvapaikkoihin ja toivon, että sormenpäistä virtaava suru on jonain päivänä ammennettu tyhjiin. Ehkä tänäänkin joku puolituntemattomista treenitovereistani, valmentajistani sanoo jonkin pienen, näennäisen merkityksettömän asian, ystävällisen sanan, joka auttaa minut elämään vielä yhden päivän eteenpäin. Ehkä tänäänkin saan kirjata ylös jonkin tavoitteen ja pienen askeleen eteenpäin ja yhden treenin aikana hymyillä ja sanoa useita kertoja "kiitos".

Kaikki pienet ja suuret ihanat ja onnelliset, maailman tärkeimmät asiat vastaan yhden ihmisen julmuutta. En tiedä miten käy.

Tunkeutujat

Nippu kysymyslomakkeita terapiassa muuttaa päiväni Polanskin Inhoksi hetkessä. Mietin sen elokuvan jälkeistä joulukuista yötä keittiöni pöydällä vuosia sitten, käsiä käsissäni ja sitä katsetta. "Mutta susta mä olen huolissani". Sanoin, että pärjään aina koska mulla on hyvät suojautumiskeinot. Liiankin hyvät. Mutta entä nyt, ilman häntä, tällä sohvalla, vasten kaikkia näitä seiniä.

Käsiä joka puolella vartaloa kuin käärmeinä iholla enkä pääse pakoon.

Painan lapaluitani syvemmälle sohvaan ja yritän liukua pois kaikkien kysymysten ulottuvilta. Kysymys toisensa jälkeen suoremmin kuin kukaan koskaan ja enkö minä ole kaikki nämä vuodet salaa odottanut, että joku kysyisi ne kysymykset ja tarttuisi niihin asioihin, joita yritän vaivihkaa kuolemanpeloissani jotenkin saada esiin. Enkö ole toivonut, että joku pysähtyisi, tarttuisi, kysyisi enemmän - ja samalla pelännyt sitä kuollakseni. Nyt hän kysyy kysymyksiä menneestäni, yrittää saada minut kiinnittämään huomiota osiin kehossani ja minä paniikissa haluan huutaa vastaan, ettei ole mitään, kaikki on kuollutta, ei mitään.

Hän kysyy suoran asiallisesti, melkeinpä jotenkin kevyentuntuisesti, olenko tullut väkivaltaisesti raiskatuksi. Vastaan kysymykseen totuudenmukaisesti mutten ymmärrä, miksi se joka kerta pysäyttää minut, jää kalvamaan, huutamaan vääryyttä ikään kuin vastaisin väärin. Kai minä nyt helvetti sentään tiedän, mitä on tapahtunut ja mitä ei. Toisaalta se on ihan sama, sillä vastasinpa kysymyksiin miten hyvänsä niin joku jossain huutaa että olen valehtelija.

Hän jatkaa kaavakkeissa eteenpäin mutta minä jään jonnekin menneeseen, kaikkiin niihin käsiin, syyllisyyteen, omaan kiistämättömään vapaaehtoisuuteeni, tahdottomuuteeni, joita en pääse pakoon. Muistan sen erään vuosien takaisen ihanan psykologin, joka puhui asioista rikosnimikkein, vaikken edelleenkään pysty ymmärtämään, mitä merkitystä sillä lopulta on, ja ehkä sillä ei lopulta olekaan. Kiinnostavinta kai on, miten aina päädyin niihin tilanteisiin. Miksi minulla ei ollut päätäntävaltaa eikä oikeuksia.

Kaikki vuosientakainen, näiden vuosien aikainen sysäytyy liikkeelle hallitsemattomasti. Kaikki mielikuvat, tuntumat, tunkeutujat vyöryvät päälle yhtä aikaa. Se vieras, kuten sitä joskus alkuaikoina kutsuin. Kaikki se mitä olin viime aikoina typerästi ajatellut, ettei minun tarvitsisi miettiä koska en tulisi niistä asioista toisen ihmisen läheisyydessä jatkuvasti muistutetuksi. Kaikki vajoamiset, oudot tapahtumat, kehoni epämääräiset vihjeet, petokset. Oudon lempeät ja etäiset tuntumat väkivallasta.

En ymmärrä tästä yhtään mitään ja samaan aikaan kaikki tuntuu piinallisen selkeältä.

Siinä kaikkien niiden seinien välissä. Hän yrittää saada minua uskaltautumaan eteenpäin ja yhtäkkiä se tuntuu jotenkin ihan samalta kuin kaikki ne kädet, kaikki se pyörryttävä inttäminen ja suostuttelu ja oma luikerteluni pois niistä tilanteista, vaikka tiedän pelaavani vain aikaa eikä mikään auta, vaan lopulta kaikki on väistämätöntä. Se keskustelu tuntuu jotenkin kammottavan tutulta, vaikka kaiken järjen mukaan olen siinä sohvalla kauimpana siitä kaikesta kuin vain voin olla. En ymmärrä.

Se järjetön tasapainoilu vasten kuolemanpelkoa ja väkivaltaista turhautumista. Eteneminen minun tahdissani, sen mukaan mihin pystyn, mutta toisaalta pelko siitä, että tähän kaikkeen tuhlaantuu toiset puoli vuosikymmentä elämää tällä tavoin, lamaannuttavasti, ja vielä vuosienkin päästä olen yhä tässä samassa suossa yhtä avuttoman sekaisin. Väkivaltainen halu repiä kaikki auki tässä paikassa ja heti koska en kestä enää hetkeäkään elää sen kanssa, etten ymmärrä mikä tässä on, etten ymmärrä yhtään mistään yhtään mitään. Ja yhtä kaikki pelko, joka puolella vastassa.

En tiedä pääsenkö koskaan niiden seinien läpi, jotka väittävät minulle ettei ole mitään.

"Oletko sä tehnyt tästä jotain päätelmiä? Onko sulla jotain ajatusta miksi näin on?" Millaisia päätelmiä sitä nyt ehtii tehdä ja vetää takaisin vuosien aikana. Yrittää olla tekemättä ja silti. Voiko mitään päätelmiä tehdä tyhjästä ilman yhtäkään todistetta? Nämä ovat raskaita syytteitä heitellä kevyesti ympäriinsä.

Ihan liikaa kipeitä haavoja, joiden aukirepiminen repii vielä enemmän ammolleen liian tuoreita haavoja. En tiedä pystynkö tähän.

Ei ne ole paikkoja ihmisen mennä, sanoin joskus. Ja mietin taas sitä surullista katsetta ja niitä käsiä, niitä toisia käsiä, jotka auttoivat minut vetämään itseni takaisin tähän maailmaan sieltä jostain syvältä.

Mietin sitä edellisen asunnon, kodin, turvapaikkaa, jonka olin rakentanut itselleni olohuoneen matalimpaan nurkkaan. Sitä roskiksesta pelastettua, huolella uudelleen täytettyä ja kokoonkursittua valtavaa pehmotiikeriä, johon nojaten vietin vielä vuosi sitten tällaiset päivät. Torkkuen rauhoittavissa vanhoja mustavalkoisia elokuvia. Turvaelokuvia, vanhoja kotimaisia, Valentin Vaalan ihania filmatisointeja Hilja Valtosen romaaneista. Tai Tourneurin Kissaihmisiä ties kuinka monetta kertaa, jos kaikesta kammottavasta ei vain pääse irti. Nyt, tässä kaikuvassa kivitalossa, liian korkeissa huoneissa, huomaan rauhoittavien loppuneen jo viikkoja sitten, koska en ole jaksanut soittaa mielenterveystoimistoon uusiakseni reseptejä. Olen elänyt vaarallisesti ja näköjään pärjännyt ihan hyvin, viikkoja, ensimmäistä kertaa vuosiin.

Tänään, täytyy yhä selvitä ilman. Pelkin elokuvin. Arkistokuvia loputtomiin selaten, historiatiiliskiviin upottautuen. Yökaudet läpensä vanhoja musikaaleja, mykkäelokuvia. Jonkun muun menneisyys, jotain minua suurempaa. Jotain muuta kuin tämä.

Mutta ne kädet. En saa niitä pois. Eivätkä ne ole edes oikeita, todellisia, tapahtuneita käsiä.

Ei ne ole paikkoja ihmisen mennä.

Katkeruus, sekavuus, elämä

Näinä päivinä hajoan joka hetki kaiken alle. Toinen ties missä maailmalla paljon vapaampana ja onnellisempana minun jälkeeni. Onnellisena päästyään minusta eroon. Minä itken niin että henki menee, täytän ties kuinka monetta kertaa hoitotukihakemuksia ja tappelen rahasta, jotta saisin terapiani maksettua, jotta joskus olisi tulevaisuus ja olisin ihan tavallinen. Ihan turhaan.

Niin. En minäkään ikävöisi tätä hetkeäkään jos minulla olisi mahdollisuus kääntää selkäni ja kävellä pois.

Tällaisena päivänä maailma tuntuu ihan helvetin väärältä. Olisin parempi kuolleena, säästyisivätpähän nekin rahat, yhteiskunta ja ympäröivät ihmiset.

Miksi? Koska olen paha. Sama kysymys, sama vastaus, yhä uudelleen. Paha, paha, paha. Miten päästä sen jatkuvan hokeman tuolle puolen? Ovelampi kysymys, rakentavampi vastaus, en tiedä.

Teen parhaani. Joka ikinen päivä. Pystyn kaikesta huolimatta tekemään aika paljon asioita ja muistan olla siitä kiitollinen. Miksi se ei kuitenkaan koskaan riitä?

Koska olen paha. Koska mikään mitä teen ei riitä eikä ole tarpeeksi mitään.

Äh, tänään. Yritän pystyä katsomaan suoraan kohti tätä rumaa jälkeä, jotta jonain päivänä olisi kevyempää. Tänään vain en tiedä uskonko.

Om ett år eller två är det aldrig över

Puoli vuotta.

Mä en edelleenkään epäröi hetkeäkään ajatusta loppuelämästä, mutten tiedä voinko olla ihmisen kanssa joka imee musta kaiken elinvoiman. 

En tiedä haluanko olla sellaisen ihmisen kanssa, joka rakentaa kaiken fanaattisesti vain yhden asian ympärille enkä mä merkitse sen rinnalla enää yhtään mitään.

Puoli vuotta niitä kohtalokkaita sanoja myöhemmin olen yhä hengissä ja havahdun ajan kuluun keittiönpöytäni ääressä niiden samojen kahden ystävän ympäröimänä kuin sinä kuumana heinäkuun iltapäivänä puistossa, jolloin en vielä tajunnut, miten monta mutkikasta ja kieroutunutta, vääristynyttä ja vääristeltyä totuutta noihin lauseisiin tiivistyi ja mitä kaikkea noista sanoista seuraisi.

Elämä vain lipuu armotta eteenpäin. Puolessa vuodessa ehtii toipua pahimmasta shokista ja järjestellä elämänsä uudelleen ilman toista. Antaa välinpitämättömien päivien valua ohi yksi toisensa jälkeen ja runnoo itsensä läpi niistä, joina ei jaksaisi enää hetkeäkään. Tottuu vähitellen uuden asunnon vieraaseen tuoksuun ja ympäröivien ihmisten ääniin - ei se koti ole vieläkään eikä koskaan täysin, mutta ehkei se haittaa. Eletty yhteinen elämä ehtii muuttua joksikin kaukaiseksi epätodelliseksi uneksi, joka ei ehkä koskaan ollutkaan totta. Kaikki ne kauniit sanat ja "ystävinä eroaminen" osoittautuvat täydelliseksi paskapuheeksi. Vuosikautiset epämääräiset fyysiset oireet paranevat hiljalleen ja jatkuva hälytystila kehossa rauhoittuu.

Puolessa vuodessa kuulee uskomattoman määrän tökeröitä kliseitä tyyliin "olet vielä nuori ja niin kaunis että löydät varmasti uuden" - mikä kuulostaa joka kerta niin käsittämättömältä, etten edelleenkään tyrmistykseltäni saa vastattua mitään. Puhumattakaan vähemmän tökeröistä, mutta ei yhtään vähemmän julmista hokemista, joissa puhutaan ajasta. Niitä vastaan tarvitsee ihan yhtä uskomattoman määrän urheita hymyjä, jotka peittävät kaikki tunteet ja vakuuttavat että selviän, ettei tilanteen toiselle osapuolelle vain tulisi liian epämukava olo.

Puolessa vuodessa ehtii itkeä käsittämättömän monta kertaa, elää vähän eteenpäin, hukuttaa kaiken tuntikausiin tanssisaleissa ja tatameilla, tangoissa ja tankojen alla, varpaankärjillä ja kantapäät tiukasti maassa, tehdä asioita joita ei vielä hetki sitten olisi uskonut voivansa osaavansa, toteuttaa muutaman pienen unelman ja tehdä suuria tulevaisuudensuunnitelmia. Ehkä hymyillä vähän, ihan aidostikin. Ehkä jopa jollekulle, vähän hämmentyneesti kuin ei enää aivan muistaisi millaista on hymyillä sillä tavoin.

Puolessa vuodessa oppii aikamoisia asioita itsestään ja löytää suuria voimia. Oppii elämään oman täydellisen arvottomuutensa kanssa ja piilottamaan sen hyvin. Mikään kuluva aika ei vain vaienna kysymyksiä siitä miksi niin täytyy olla ja miksi on täysin mahdotonta olla kenenkään kanssa. Mikä on se kaikkea suurempi voima, joka suistaa täydelliseen avuttomuuteen, olemattomuuten, ei mihinkään toisen ihmisen rinnalla.

On haavoja, jotka eivät koskaan parane. On haavoja, joita en ehkä koskaan löydä.

Julmin tammikuu

Olen aina vihannut tammikuuta ja näitä loputtomia uudenvuoden jälkeisiä pyhäpäiviä. Yritän unohtaa vuosien armotta vaihtuvan luvun ja miten ne vain katoavat jonnekin. En haluaisi ajatella miten kaikki sitkeästi tuntuu pysyvän paikoillaan, vaikka tekisi mitä tahansa päästäkseen eteenpäin.

On silti vaikea olla miettimättä mennyttä ja tulevaa, pelkäämättä. Tuleeko seuraavasta vuodesta samalainen kuin kaikki muutkin, vai peräti vielä pahempi? Miten uskaltaa edes haaveilla paremmista ajoista, odottamattomista seikkailuista ja ihmeellisistä asioista kun takana on tuollainen vuosi?

Vuosi joka uursi silmieni alle surusta juonteet ja yhtäkkiä en ollut enää nuori.
Vuosi joka pyyhki puoli vuosikymmentä olemattomiin hetkessä.
Vuosi jona menetin kodin.
Vuosi, jona kaikki se mitä olen ja teen muuttui täysin merkityksettömäksi ja opin olevani täysin arvoton, paha ja poispyyhittävä.
Vuosi jona mikään mitä tein ei riittänyt enkä ollut enää tarpeeksi mitään.
Vuosi joka muistutti minua siitä että maailma voi olla ihan helvetin raaka paikka.

Jättää taakse, katsoa eteenpäin. Oppia virheistään, ajatella toisin. Luottaa vielä ihmisiin ja elämään. Se on vaikeaa kun on satutettu pahasti.

Tammikuu. Olen yrittänyt tapella sitä vastaan kaikin mahdollisin keinoin vanhoin suosikkimusikaalein, hölmöin 20-luvun iskelmin, levytangoin raskain painoin, mutta unettomina aamuöinä ja väsyneenä urheiluvaatteita päälle pukiessa tunnutaan käyvän melkoisia elämän, kuoleman ja katkeruuden taisteluja.

En haluaisi antaa sen voittaa.