Erosta selviäminen on kiero peli, joka lyö jalat alta ja palauttaa aina lähtöruutuun kun kuvittelee hetkenkään selvivänsä kaikesta hengissä ja ottavansa askeleenkaan eteenpäin. Ei aika mitään paranna. Se vääristelee, vääntää asioita solmuihin, umpikujiin, ja pakottaa kiertämään koko ajan samoja kehiä. Se kaivaa haavoja vain syvemmiksi eikä koskaan jätä rauhaan.
Tulee kevät ja yhtäkkiä löydän taas itseni keskeltä kaikkia niitä kipeitä tapahtumia. Vyöryvät päälle yhä uudelleen, ne kaikki maailman yksinäisimmät päivät ja yöt, silmiin sattuva aamujen liian aikainen valo ja se, ettei mikään määrä lääkkeitä saa vaipumaan uneen ja unohtamaan hänen tietoisen julmia ja ilkeitä tekojaan. Hiljaiset omenantuoksuiset yöt, hitaasti poltetut savukkeet ja aina särkyvä unelma. Kuljen yhä hänen lähtönsä jälkeisiä tyhjiä huoneita ja muuton jälkeisiä töykeitä sanoja, joiden läpi kuultaa se, miten täydellisesti hän haluaa pyyhkiä minut elämästään pois. Kaikkia valheita, jotka tunnistin vasta jälkeenpäin hänen liian ohuesta äänestään. Yhtäkkiä kaikki tapahtuu uudelleen aivan kuin vasta eilen.
Kaikki paha tapahtuu yhä uudelleen kuin eilen. Kuin nyt.
Kuinka paha täytyy ihmisen olla, jos toinen voi vain päättää, ettei koskaan enää halua nähdä, ettei halua minun enää olevan olemassakaan?
En usko, että kukaan on koskaan ollut minua kohtaan niin julma kuin hän. Mutta ehkä sain vain ansioni mukaan.
Jäänkö henkiin vain siksi, että kaikki paha voisi tapahtua yhä uudelleen? Ovatko ne maailman onnellisimmat hetket jossain korkealla puolivarpaalla ajan hetkeksi pysäyttävässä täydellisessä tuplapiruetissa vain silkkaa itsepetosta ja kärsimyksen turhaa pitkittämistä? Pitäisikö lakata uskomasta kannustavien ihmisten ystävällisiin sanoihin, jotka ajavat minua aina eteenpäin, päivä päivältä parempiin ja vahvempiin suorituksiin, koska lopulta ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan ihan käsittämättömän julmia?
Lasken tunteja turvapaikkoihin ja toivon, että sormenpäistä virtaava suru on jonain päivänä ammennettu tyhjiin. Ehkä tänäänkin joku puolituntemattomista treenitovereistani, valmentajistani sanoo jonkin pienen, näennäisen merkityksettömän asian, ystävällisen sanan, joka auttaa minut elämään vielä yhden päivän eteenpäin. Ehkä tänäänkin saan kirjata ylös jonkin tavoitteen ja pienen askeleen eteenpäin ja yhden treenin aikana hymyillä ja sanoa useita kertoja "kiitos".
Kaikki pienet ja suuret ihanat ja onnelliset, maailman tärkeimmät asiat vastaan yhden ihmisen julmuutta. En tiedä miten käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti