Tunkeutujat

Nippu kysymyslomakkeita terapiassa muuttaa päiväni Polanskin Inhoksi hetkessä. Mietin sen elokuvan jälkeistä joulukuista yötä keittiöni pöydällä vuosia sitten, käsiä käsissäni ja sitä katsetta. "Mutta susta mä olen huolissani". Sanoin, että pärjään aina koska mulla on hyvät suojautumiskeinot. Liiankin hyvät. Mutta entä nyt, ilman häntä, tällä sohvalla, vasten kaikkia näitä seiniä.

Käsiä joka puolella vartaloa kuin käärmeinä iholla enkä pääse pakoon.

Painan lapaluitani syvemmälle sohvaan ja yritän liukua pois kaikkien kysymysten ulottuvilta. Kysymys toisensa jälkeen suoremmin kuin kukaan koskaan ja enkö minä ole kaikki nämä vuodet salaa odottanut, että joku kysyisi ne kysymykset ja tarttuisi niihin asioihin, joita yritän vaivihkaa kuolemanpeloissani jotenkin saada esiin. Enkö ole toivonut, että joku pysähtyisi, tarttuisi, kysyisi enemmän - ja samalla pelännyt sitä kuollakseni. Nyt hän kysyy kysymyksiä menneestäni, yrittää saada minut kiinnittämään huomiota osiin kehossani ja minä paniikissa haluan huutaa vastaan, ettei ole mitään, kaikki on kuollutta, ei mitään.

Hän kysyy suoran asiallisesti, melkeinpä jotenkin kevyentuntuisesti, olenko tullut väkivaltaisesti raiskatuksi. Vastaan kysymykseen totuudenmukaisesti mutten ymmärrä, miksi se joka kerta pysäyttää minut, jää kalvamaan, huutamaan vääryyttä ikään kuin vastaisin väärin. Kai minä nyt helvetti sentään tiedän, mitä on tapahtunut ja mitä ei. Toisaalta se on ihan sama, sillä vastasinpa kysymyksiin miten hyvänsä niin joku jossain huutaa että olen valehtelija.

Hän jatkaa kaavakkeissa eteenpäin mutta minä jään jonnekin menneeseen, kaikkiin niihin käsiin, syyllisyyteen, omaan kiistämättömään vapaaehtoisuuteeni, tahdottomuuteeni, joita en pääse pakoon. Muistan sen erään vuosien takaisen ihanan psykologin, joka puhui asioista rikosnimikkein, vaikken edelleenkään pysty ymmärtämään, mitä merkitystä sillä lopulta on, ja ehkä sillä ei lopulta olekaan. Kiinnostavinta kai on, miten aina päädyin niihin tilanteisiin. Miksi minulla ei ollut päätäntävaltaa eikä oikeuksia.

Kaikki vuosientakainen, näiden vuosien aikainen sysäytyy liikkeelle hallitsemattomasti. Kaikki mielikuvat, tuntumat, tunkeutujat vyöryvät päälle yhtä aikaa. Se vieras, kuten sitä joskus alkuaikoina kutsuin. Kaikki se mitä olin viime aikoina typerästi ajatellut, ettei minun tarvitsisi miettiä koska en tulisi niistä asioista toisen ihmisen läheisyydessä jatkuvasti muistutetuksi. Kaikki vajoamiset, oudot tapahtumat, kehoni epämääräiset vihjeet, petokset. Oudon lempeät ja etäiset tuntumat väkivallasta.

En ymmärrä tästä yhtään mitään ja samaan aikaan kaikki tuntuu piinallisen selkeältä.

Siinä kaikkien niiden seinien välissä. Hän yrittää saada minua uskaltautumaan eteenpäin ja yhtäkkiä se tuntuu jotenkin ihan samalta kuin kaikki ne kädet, kaikki se pyörryttävä inttäminen ja suostuttelu ja oma luikerteluni pois niistä tilanteista, vaikka tiedän pelaavani vain aikaa eikä mikään auta, vaan lopulta kaikki on väistämätöntä. Se keskustelu tuntuu jotenkin kammottavan tutulta, vaikka kaiken järjen mukaan olen siinä sohvalla kauimpana siitä kaikesta kuin vain voin olla. En ymmärrä.

Se järjetön tasapainoilu vasten kuolemanpelkoa ja väkivaltaista turhautumista. Eteneminen minun tahdissani, sen mukaan mihin pystyn, mutta toisaalta pelko siitä, että tähän kaikkeen tuhlaantuu toiset puoli vuosikymmentä elämää tällä tavoin, lamaannuttavasti, ja vielä vuosienkin päästä olen yhä tässä samassa suossa yhtä avuttoman sekaisin. Väkivaltainen halu repiä kaikki auki tässä paikassa ja heti koska en kestä enää hetkeäkään elää sen kanssa, etten ymmärrä mikä tässä on, etten ymmärrä yhtään mistään yhtään mitään. Ja yhtä kaikki pelko, joka puolella vastassa.

En tiedä pääsenkö koskaan niiden seinien läpi, jotka väittävät minulle ettei ole mitään.

"Oletko sä tehnyt tästä jotain päätelmiä? Onko sulla jotain ajatusta miksi näin on?" Millaisia päätelmiä sitä nyt ehtii tehdä ja vetää takaisin vuosien aikana. Yrittää olla tekemättä ja silti. Voiko mitään päätelmiä tehdä tyhjästä ilman yhtäkään todistetta? Nämä ovat raskaita syytteitä heitellä kevyesti ympäriinsä.

Ihan liikaa kipeitä haavoja, joiden aukirepiminen repii vielä enemmän ammolleen liian tuoreita haavoja. En tiedä pystynkö tähän.

Ei ne ole paikkoja ihmisen mennä, sanoin joskus. Ja mietin taas sitä surullista katsetta ja niitä käsiä, niitä toisia käsiä, jotka auttoivat minut vetämään itseni takaisin tähän maailmaan sieltä jostain syvältä.

Mietin sitä edellisen asunnon, kodin, turvapaikkaa, jonka olin rakentanut itselleni olohuoneen matalimpaan nurkkaan. Sitä roskiksesta pelastettua, huolella uudelleen täytettyä ja kokoonkursittua valtavaa pehmotiikeriä, johon nojaten vietin vielä vuosi sitten tällaiset päivät. Torkkuen rauhoittavissa vanhoja mustavalkoisia elokuvia. Turvaelokuvia, vanhoja kotimaisia, Valentin Vaalan ihania filmatisointeja Hilja Valtosen romaaneista. Tai Tourneurin Kissaihmisiä ties kuinka monetta kertaa, jos kaikesta kammottavasta ei vain pääse irti. Nyt, tässä kaikuvassa kivitalossa, liian korkeissa huoneissa, huomaan rauhoittavien loppuneen jo viikkoja sitten, koska en ole jaksanut soittaa mielenterveystoimistoon uusiakseni reseptejä. Olen elänyt vaarallisesti ja näköjään pärjännyt ihan hyvin, viikkoja, ensimmäistä kertaa vuosiin.

Tänään, täytyy yhä selvitä ilman. Pelkin elokuvin. Arkistokuvia loputtomiin selaten, historiatiiliskiviin upottautuen. Yökaudet läpensä vanhoja musikaaleja, mykkäelokuvia. Jonkun muun menneisyys, jotain minua suurempaa. Jotain muuta kuin tämä.

Mutta ne kädet. En saa niitä pois. Eivätkä ne ole edes oikeita, todellisia, tapahtuneita käsiä.

Ei ne ole paikkoja ihmisen mennä.