Näinä päivinä hajoan joka hetki kaiken alle. Toinen ties missä maailmalla paljon vapaampana ja onnellisempana minun jälkeeni. Onnellisena päästyään minusta eroon. Minä itken niin että henki menee, täytän ties kuinka monetta kertaa hoitotukihakemuksia ja tappelen rahasta, jotta saisin terapiani maksettua, jotta joskus olisi tulevaisuus ja olisin ihan tavallinen. Ihan turhaan.
Niin. En minäkään ikävöisi tätä hetkeäkään jos minulla olisi mahdollisuus kääntää selkäni ja kävellä pois.
Tällaisena päivänä maailma tuntuu ihan helvetin väärältä. Olisin parempi kuolleena, säästyisivätpähän nekin rahat, yhteiskunta ja ympäröivät ihmiset.
Miksi? Koska olen paha. Sama kysymys, sama vastaus, yhä uudelleen. Paha, paha, paha. Miten päästä sen jatkuvan hokeman tuolle puolen? Ovelampi kysymys, rakentavampi vastaus, en tiedä.
Teen parhaani. Joka ikinen päivä. Pystyn kaikesta huolimatta tekemään aika paljon asioita ja muistan olla siitä kiitollinen. Miksi se ei kuitenkaan koskaan riitä?
Koska olen paha. Koska mikään mitä teen ei riitä eikä ole tarpeeksi mitään.
Äh, tänään. Yritän pystyä katsomaan suoraan kohti tätä rumaa jälkeä, jotta jonain päivänä olisi kevyempää. Tänään vain en tiedä uskonko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti