Puoli vuotta.
Mä en edelleenkään epäröi hetkeäkään ajatusta loppuelämästä, mutten tiedä voinko olla ihmisen kanssa joka imee musta kaiken elinvoiman.
En tiedä haluanko olla sellaisen ihmisen kanssa, joka rakentaa kaiken fanaattisesti vain yhden asian ympärille enkä mä merkitse sen rinnalla enää yhtään mitään.
Puoli vuotta niitä kohtalokkaita sanoja myöhemmin olen yhä hengissä ja havahdun ajan kuluun keittiönpöytäni ääressä niiden samojen kahden ystävän ympäröimänä kuin sinä kuumana heinäkuun iltapäivänä puistossa, jolloin en vielä tajunnut, miten monta mutkikasta ja kieroutunutta, vääristynyttä ja vääristeltyä totuutta noihin lauseisiin tiivistyi ja mitä kaikkea noista sanoista seuraisi.
Elämä vain lipuu armotta eteenpäin. Puolessa vuodessa ehtii toipua pahimmasta shokista ja järjestellä elämänsä uudelleen ilman toista. Antaa välinpitämättömien päivien valua ohi yksi toisensa jälkeen ja runnoo itsensä läpi niistä, joina ei jaksaisi enää hetkeäkään. Tottuu vähitellen uuden asunnon vieraaseen tuoksuun ja ympäröivien ihmisten ääniin - ei se koti ole vieläkään eikä koskaan täysin, mutta ehkei se haittaa. Eletty yhteinen elämä ehtii muuttua joksikin kaukaiseksi epätodelliseksi uneksi, joka ei ehkä koskaan ollutkaan totta. Kaikki ne kauniit sanat ja "ystävinä eroaminen" osoittautuvat täydelliseksi paskapuheeksi. Vuosikautiset epämääräiset fyysiset oireet paranevat hiljalleen ja jatkuva hälytystila kehossa rauhoittuu.
Puolessa vuodessa kuulee uskomattoman määrän tökeröitä kliseitä tyyliin "olet vielä nuori ja niin kaunis että löydät varmasti uuden" - mikä kuulostaa joka kerta niin käsittämättömältä, etten edelleenkään tyrmistykseltäni saa vastattua mitään. Puhumattakaan vähemmän tökeröistä, mutta ei yhtään vähemmän julmista hokemista, joissa puhutaan ajasta. Niitä vastaan tarvitsee ihan yhtä uskomattoman määrän urheita hymyjä, jotka peittävät kaikki tunteet ja vakuuttavat että selviän, ettei tilanteen toiselle osapuolelle vain tulisi liian epämukava olo.
Puolessa vuodessa ehtii itkeä käsittämättömän monta kertaa, elää vähän eteenpäin, hukuttaa kaiken tuntikausiin tanssisaleissa ja tatameilla, tangoissa ja tankojen alla, varpaankärjillä ja kantapäät tiukasti maassa, tehdä asioita joita ei vielä hetki sitten olisi uskonut voivansa osaavansa, toteuttaa muutaman pienen unelman ja tehdä suuria tulevaisuudensuunnitelmia. Ehkä hymyillä vähän, ihan aidostikin. Ehkä jopa jollekulle, vähän hämmentyneesti kuin ei enää aivan muistaisi millaista on hymyillä sillä tavoin.
Puolessa vuodessa oppii aikamoisia asioita itsestään ja löytää suuria voimia. Oppii elämään oman täydellisen arvottomuutensa kanssa ja piilottamaan sen hyvin. Mikään kuluva aika ei vain vaienna kysymyksiä siitä miksi niin täytyy olla ja miksi on täysin mahdotonta olla kenenkään kanssa. Mikä on se kaikkea suurempi voima, joka suistaa täydelliseen avuttomuuteen, olemattomuuten, ei mihinkään toisen ihmisen rinnalla.
On haavoja, jotka eivät koskaan parane. On haavoja, joita en ehkä koskaan löydä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti