Careful what you wish for

Hulluinta kaikessa on, että jos byrokratiahelvetti ei sotkisi kaikkia asioitani, saattaisin tällä hetkellä olla toisinaan hyvinkin onnellinen. Kaikkien romahdusten ja absurdien vastoinkäymisten välissä tapahtuu paljon kauniita ja hyviä asioita. Tänä syksynä eteenpäin kantavat asiat ovat näyttäneet kaikki suuret voimansa.

Minulla on työpaikka, joka on monella tapaa ainutlaatuinen niin hyvässä kuin pahassa. Pystyn tekemään työtä vajaakuntoisena ja minulla on mahdollisuus tehdä sen mukaan mitä jaksan. Kun katson taaksepäin, huomaan että jaksan jo paljon enemmän kuin vaikka vuosi sitten. Olen tärkeä osa työpaikallani ja tärkeimmät työtoverini kohtelevat minua sen mukaisesti. Jotkut jopa, eroavista työnkuvista huolimatta, kohtelevat kolleganaan ja kuuntelevat mielipiteitäni. Saan tehdä työtä lähellä minulle rakkaita asioita eikä se aina edes tunnu työltä. Sen merkitys kaiken tämän hulluuden keskellä on ollut hirvittävän suuri.

On vahva ja terve keho, joka on niin paljon mieltäni vahvempi. En aina osaa toimia sen kanssa viisaimmalla mahdollisella tavalla, mutta se on pitänyt minut hengissä näinä vuosina. On kaksi varsin erilaista lajia, joita rakastan ja jotka ovat kantaneet pahimpien aikojen yli ihan hämmästyttävällä tavalla. Opettaneet siinä sivussa aika lailla elämästäkin.

On ihmisiä, jotka auttavat minua tulemaan paremmaksi ja vahvemmaksi. Muistavat nimeni ja huutavat kannustuksia niinä hetkinä kun niitä eniten tarvitsen. Kun epäonnistun viimeisissä toistoissa takanani on valmentaja, joka tarttuu tankoon niskassani ja keventää taakkaa juuri sen verran että pääsen omin jaloin ylös. Hän antaa ohjeet mitä tehdä seuraavaksi ja varmistaa, että lopetan oikein vaikka selviäisin siitä omillanikin. "Taas yksi raja", lyödään ylävitosia ja olen naurettavan ylpeä siitä, miten taas yhtenä päivänä olen yrittänyt parhaani, uskaltanut pyytää apua ja vienyt itseni siihen pisteeseen, että epäonnistun. Kehityn.

On myös monia asioita, joita en muistanut olevan olemassakaan.

Alkumetrejä haparoiva ystävyys jonkun kanssa. Kun tyhmät, mukanokkelat juttuni saavat jonkun yhä uudelleen nauramaan. Katoavat tunnit työpäivien jälkeen kahvia juoden ja mistä tahansa puhuen. Päiväkausia kestävä juhlien suunnittelu, kuin oltaisiin yhä melkein puolet todellista ikäämme nuorempia. Pelot, joita kuiskaan viinilasin ylitse öiselle kadulle tuijottaen ja jotka toinen ottaa vastaan yhtä tunteitta kuin puhun, mutta silti antaen takaisin aavistuksen siitä, että hänkin tietää jotain kärsimyksestä. Kaikki paras, ilman kaikkea pahinta. Tietty turvallisuus. Ehkä ystävä. Ihminen, jonka ei tarvitse koskaan nähdä niitä kohtia, joista olen eniten rikki.

Olen puhunut kaikesta vaikeasta epämääräisesti kierrellen, tunteitta, heikoilla jäillä kävellen. Olen kohdannut katseen yhtä avoimen kuin ennenkin, huolellisesti omaan sävyyni sovitettuja sanoja ilman vastakysymyksiä. Hiljaista, eleetöntä hyväksyntää. Olen myös möläyttänyt sen tyypilliseen tapaani sarkastisesti kovaan ääneen suoraan liian monen viinilasillisen jälkeen ystävyydestä avauduttaessa: "Mutta tiedätsä, mä olen ihan vitun hullu". Hän katsoo silmiin ja toteaa lukeneensa vihjeet. Asiasta ei tarvitse sen enempää keskustella, ellen halua.

Missä vaiheessa lakkasin uskomasta ihmisten hyväksyntään?

Se hämmentää syvästi, että joku ihminen saa minussa esiin parempia puolia. Jonkun läsnäolo saa minut puhumaan varmemmin sanoin, kertomaan mielipiteeni ja näyttämään rohkeammin kuka olen. Pystyn olemaan läsnä vähän enemmän ja enemmän itsenäni. Muidenkin seurassa. Niin sen olisi aina pitänyt olla. Ilman sitä tuhoisaa ihmissuhdetta, ihmistä, joka imeytyy kiinni minulle tärkeimpiin asioihin, puhuu niistä minun sanoillani, ajatuksillani ja imee minusta kaiken voiman.

Yhä hätkähdän jatkuvasti omaa rohkeuttani ja läsnäoloani ja mietin surullisena sitä tyttöä joka vajosi jonnekin olemattomiin.

Olen kuullut kauniita sanoja lähes tuntemattomilta, vilpittömiltä ihmisiltä ja ihan sama vaikka ne välillä nousisivat kaikesta juodusta viinistä tai vähän liian villistä illasta. Minun tarvitsee kuulla ne ja haluan uskoa.

"Sä olet ihan mieletön tyyppi. Ainutlaatuinen."

"Tää on ollut onnellinen ilta enkä haluaisi olla missään muualla."
" Sä ansaitset sen. Kaiken tuon jälkeen. Sä todella ansaitset sen."

Mikä hurjinta, olen nähnyt myös yhden ihanan ja kaikeksi onneksi täysin mahdottoman tytön aika paljon puhuvia hymyjä, nälkäisiä katseita pitkin lantioni kaarta. Lamaantumatta paikoilleni, kepeästi leikitellen.

Joskus ne asiat ja ihmiset vain tapahtuvat, joita eniten tarvitsee. Jonain hetkenä havahtuu monen salaa haaveillun asian olevan jo tässä ihan yllättäen, tavalla tai toisella, mahdollisuutena, alkuna. Kun vain osaisin toimia oikein ja pitää niistä kiinni.

Kaikki on haurasta, lamaantuu pelkoon ja hajoaa kappaleiksi vähän väliä, mutta näen hyviä asioita. Suuria voimia. Kiitollisuutta.

Maanantaiaamun tuhkimo

Ihanan viikonlopun taika raukeaa viimeistään psykiatrisen polin aulassa harmaana maanantaiaamupäivänä. Hoitoruletti kiihtyy, panokset kovenevat.

Yli kolmen vuoden takainen lääkäri ja sosiaalityöntekijä, joka ei muutamasta tapaamisesta muista nimiä, kasvoja eikä juuri mitään mistä on puhuttu.

Taistelen, etten romahtaisi. Hoen, etten jaksa enää. Lääkäri toteaa kylmästi, ettei Kelaa kiinnosta minun tunteeni. En ymmärrä keskustelusta juuri mitään, ja joudun käyttämään vähintäänkin puolet ajasta sen selvittelyyn kuka on sanonut, mitä, missä yhteydessä ja mitä suunnitelmia on tehty. Papereitani ei ole kukaan lukenut. Kenelläkään ei ole mitään käsitystä tai kokonaisvastuuta tilanteestani. Minua ei kuunnella, ei uskota. Terapeutin näkemystä, sen ainoan ihmisen, jolla on jonkinlainen kokonaiskuva voinnistani tai oireistani, ei kuunnella eikä uskota. Selitän monta kertaa mitä kukakin on sanonut ja mitä kenenkin mielestä pitäisi tehdä, mutta ne jyräävät kaikkien ylitse sähläten omiaan. Kuulemma aika tyypillistä vallankäyttöä tämän kaupungin psykiatrisessa hoidossa.

Kaikki puhuvat ja toimivat ristiin. Kelan kuntoutustyöntekijän mukaan terapiapäätökseen kannattaa vaatia oikaisua. Lääkäri ja sosiaalityöntekijä kieltävät ehdottomasti oikaisuvaatimuksen tekemisen ja päättävät, että kirjoitetaan lausunto uutta hakemusta varten. Uusi kuntoutupsykoterapia haettuna samaan aikaan kuntoutustuen jatkon kanssa on Kelan näkökulmasta todennäköisesti jossain määrin ristiriitaista, joten kaikkien läpimenoon tuskin voi luottaa. Kuntoutustutkimuksessa tehty suunnitelma työkokeilun hakemisesta sitten kun vakauttamisryhmä päättyy ja tiiviimpi terapia on saatu alulle tuomitaan polilla ihan älyttömäksi. Ilmeisesti ovat sitä mieltä, etten tule tarvitsemaan ammatillista kuntoutusta, koska minulla on jo työ. Työ, jota ei voi tehdä kokopäiväisesti ja josta on kuntoutustutkimuksessa todettu, ettei siitä ole ammatillisesti kantamaan paljonkaan eteenpäin, vaikka se kuntoutuksellisesti mielekästä tällä hetkellä onkin. Vakauttamisryhmästä toimintaperiaatteineen ei lääkärillä tai sosiaalityöntekijällä ole mitään käsitystä, ei edes siitä, kuka lähetteen ryhmään on tehnyt. Kuntoutustuen jatkon pituudesta lääkäri esittää täysin terapeutin näkemyksestä poikkeavan arvion ja jättää lopulta minullekin hämäräksi, kuinka pitkää jaksoa haetaan. Siitä sentään ei ole kukaan vielä muuttanut mieltään, että psykoterapia on ensisijainen hoitomuoto ja kuntoutussuunnitelmassani ehdoton edellytys muulle kuntoutumiselle.

Kumpikaan ei kysy miten voin tämän kaiken keskellä. Koska "ei Kelaa sun elämäs kiinnosta." Tyrmistyksissäni unohdan sanoa monta tärkeää ja olennaista asiaa. Tämä lienee ensimmäinen keskustelu ikinä, jossa lääkäri ei nosta esiin lääkitystä. Tunnin verran puhutaan silkkaa byrokratiaa eivätkä ne muista että minä saatan yhä olla ihminen. 

En ymmärrä tästä enää yhtään mitään. Ilmeisesti tilanne on varsin vakava, päätellen terapeuttini epätoivonhuokauksista, pitkistä hiljaisuuksista ja jopa kirosanoista.

Muisto viikonlopun onnellisesta, hassuttelevasta tytöstä, uusista ystävistä, kauniista sanoista ja lämpimistä kosketuksista räjähtää hetkessä atomeiksi olemattomiin. En ymmärrä kuka olen, mutta muistan paikkani.

Anteeksi että olen olemassa.