Vääränlainen selviytymistarina

Luettuani joskus alkutalvesta viimeisimmän lääkärinlausunnon kävelin pitkään halki kaupunkia tajuamatta mistään mitään. Tuntui jotenkin ihmeelliseltä, että olen siinä ja kävelen kadulla ihan niin kuin kaikki muutkin, se lausunnon ihmisraunio, jonka ennuste todetaan täysin toivottomaksi ilman hoitoa. Joskus tuntuu käsittämättömältä olla silti yhä ihminen, parin viime vuoden, tai kenties koko elämäni aikaisten tapahtumien jälkeen. Elää vielä, tai sitten jo, jollain tapaa näennäisesti normaalia elämää. Miten koko tämä sotku ristiriitoineen voi olla totta ja mahtua yhteen ihmiseen. Usein se on hirveän hämmentävää.

Tuskin kukaan uskoisi jos tietäisi.

Asiakkaat, jotka jäävät kiinni varsin hurmaavaksi hioutuneeseen asiakaspalveluhymyyni aavistuksen liian pitkäksi aikaa ja ihastelevat lähes yliluonnolliselta vaikuttavaa muistiani (mikä paradoksi!) ja kykyäni huolehtia kaikkien asioista. Tuskin työnantajanikaan, joka nykyään paikan pomoa kysyttäessä saattaa toisinaan leikillisesti viitata suuntaani. Puhumattakaan yhdestä hankalimmista esimiehistäni, jonka syöksyessä pyörremyrskynä sisään vaahdoten jostain kaikilta huomiotta jääneestä muka maailman tärkeimmästä pikkuseikasta, voin vain varman voitonriemuisena todeta moisen itsestäänselvyyden tulleen jo hoidetuksi.

Mitä ne ajattelisivat jos tietäisivät?

Usein päivän jälkeen jo työpaikan ovella tekee mieli kääntyä takaisin, hoitaa vielä yksi asia, viivytellä, jäädä vielä hetkeksi roikkumaan siihen illuusioon, että olen ihan tavallinen ja pystyn tekemään asioita. Mitä tahansa, ettei tarvitse astua ulos ja palata täydelliseen merkityksettömyyteen, tyhjään kotiin, jonnekin missä kukaan ei odota eikä välitä, elämään jossa en ole yhtään mitään.

Osaan roolini ja esitän sen niin hyvin että usein uskon siihen itsekin. Ehkei se aina edes ole rooli: on totta että osaan työni ja olen siinä ihan hyvä. Pystyn tekemään monia asioita, vaikka osa kaikesta tapahtuukin pohjimmiltaan vahingollisen automaation varassa. Löydän itseni aina ostamasta itselleni merkitystä suorituksilla ja käymästä kauppaa vähän liian tärkeillä asioilla. Myönnän jääneeni siihen kiinni ja tiedostan, ettei tässä olla ihan kestävällä pohjalla. Sen kertoi kyllä joulun ajan toipuminen, joka vaati melkein pari viikoa sängyn pohjalla vain todella tärkeimmät ja merkitykselliset asiat hoitaen, tietyt alkuvuoden epätoivonhetket kaikkine sairasteluineen ja nyt mystinen selkävamma, joka pakkolevon ja itseni kuuntelun myötä alkaa vähitellen hellittää otettaan. Tiedän totuuden olevan, ettei tämä kuvio nyt mene ihan niin kuin hyvä ja terveellistä olisi. Osaan lukea merkkejä, mutten osaa toimia niiden vaatimalla tavalla. Jokin ympärilläni tuntuu alati kiristyvän. Umpikuja.

Rakennan väärien asioiden varaan. Tai joidenkin oikeiden, mutta väärällä tavalla, täysin kestämättömästi.

Se ikuinen kysymys. Olenko mitään jos en tee mitään?

Olenko mitään jos en tee töitä? Kyllästyvätkö valmentajani minuun jos en kehity, jos en tule koko ajan vahvemmaksi ja nopeammaksi ja opi riittävän nopeasti kaikkia uusia taitoja, joita jo tässä vaiheessa pitäisi osata? Yritänkö tarpeeksi, jos edistyn kaikissa asioissani näin hitaasti? Pitävätkö kaikki ympärilläni ajoittaisia vammoja vain tekosyinä ja omana vikanani, jos en osaa itse parantaa niitä ajoissa? Onko minulla mitään arvoa niinä päivinä kun olen ihan hajalla enkä jaksa mitään? Voivatko ihmiset, mahdolliset ystävät pitää minusta niinä päivinä kun en jaksa hymyillä nauraa ja hullutella loputtomiin? Jos en osaa tanssia, jos en tempaudu huolettoman kepeästi kesken tanssitunnin johonkin spontaaniin kontakti-improvisaatiohullutteluun vaan jäädyn paikoilleni heti siinä hetkessä kun toisen hikinen olkapää koskettaa omaani? Jos en vain osaa olla tarpeeksi kepeä ja hauska ja huoleton ja kiinnostava? Miten tällainen täysin merkityksetön elämä voisi olla kiinnostava? Mitä jos en vain jaksa olla joka päivä, olenko yhtään mitään? Autanko tarpeeksi muita, kannustanko, olenko vain liian negatiivinen ja lannistava? Ansaitsenko edes elää, jos en saa aikaan mitään hyvää kenenkään elämässä?

Se on ihan hullu maailma elää. Mikään ei riitä. Mikään ei johda mihinkään.

Miksi ihmeessä välitän siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat? Koska ja mistä tämä käsittämätön vahvuus- ja kulissileikki ja kilpajuoksu oman huonouteni kanssa on alkanut? Loppuuko se koskaan?

En tiedä miten murtaa sitä. En vain osaa. Yritän ottaa niitä askelia ja olla vähän rehellisempi, mutta ihan liian usein löydän rikkinäisen tytön liian äänekkään naurun takaa. Ei kuulija pysty suhtautumaan mitenkään tarinaan, jonka kertoja ei ole läsnä. Vastassa on vain hämmentyneitä katseita ja nopeita puheenaiheen vaihtoja. Kaikki kommunikaatio putoaa tyhjyyteen: "--- vakava, vetäytyvä, kriittinen ja erittäin pessimistinen. Dissosioiva; vuorovaikutus jää tyhjän päälle", totesi lääkäri lausunnossaan.

I really haven't always been like this 
I really am a hopeless optimist

Miten opettaa tunnekuolleella ironialla, vittuilulla, manipuloinnilla ja hyökkäämällä puolustautumaan kasvatettu lapsi kommunikoimaan uudella aidolla läsnäolevalla tavalla? Miten lopettaa kulissielämä?

Ehkä tämä ei ole selvitytymistarina. Vain ihan vääränlainen selviytymistarina.

Vakauttamisryhmä päättyi jokin aika sitten. Muistan miten ennen ryhmän alkamista mietin sitä suurin piirtein viimeisenä oljenkortena ja lottovoittona ja mahdollisuutena päästä viimein asioiden kanssa eteenpäin. Toivoisin voivani sanoa viimeisen puolen vuoden muuttaneen asioita.

Ei ryhmä missään tapauksessa huono tai hyödytön kokemus ollut, mutta jotenkin odotin siltä enemmän. Ajoitus sille ei ehkä kuitenkaan ollut paras mahdollinen, mutta kukapa olisi voinut ennustaa monen tahon varmana pitämän terapian hylkäämistä ja kaiken energian tuhlautumista byrokratiasekoiluun. Kaiken epävarmuuden keskellä oli usein lähes mahdotonta keskittyä ryhmän kannalta olennaisiin asioihin. Taas jäin liian yksin pintaan nousevien asioiden kanssa täydessä hämmennyksessä, kun yksilöterapia-ajatkin kuluivat kaikki vain Kela-asioiden selvittelyyn. Olisin tarvinnut ryhmään osallistumisen ja siellä eteen tulevien asioiden kanssa enemmän tukea, mikä ei tässä kohtaa ollut mahdollista. Ryhmässä oli myös monia asioita ja järjestelyjä, jotka itselleni eivät toimineet parhaalla mahdollisella tavalla.

Toivoisin voivani olla sellainen, joka pystyy heittäytymään, avaamaan itsensä, jakamaan ajatuksensa ja joka antaa ja saa irti ihmeitä. Tekisin kiltisti typeriltäkin tuntuvat mielikuvaharjoitukset enkä menisi paniikkiin aina kun joku mainitseekin sanan rentoutus. En aina turhautuisi asioiden toistoon, jatkuvaan kiireeseen ja epäloogisiin rakenteisiin sekä palikkamaiseen psykoedukatiivisuuteen, vaan yksinkertaisesti ottaisin irti sen minkä pystyn. En jäisi kiinni yksinkertaistavaan puheeseen enkä joutuisi aina olemaan se, joka jaksaa länkyttää stereotyyppisistä sukupuolikäsityksistä ja heteronormatiivisuudesta. En joutuisi jatkuvasti hillitsemään itseäni tenttaamasta ryhmää vetävältä psykiatrilta uusimmasta tutkimustiedosta ja haluaisi vähän väliä vaatia lähdeviitteitä. En olisi niin helvetin älyllinen ja peloissani ja piiloutuisi aina viileän akateemisen analyyttisyyden taakse. En kuittaisi kipeimpiä asioita nauramalla sarkastisesti ja tekemällä taas yhden vähän liian terävän huomautuksen.

Ehken tiedä, toivonko todella. Mutta on minulla vielä kipeästi opittavaa.

Ehkä jokin on silti muuttunut, vaikkei mitään kovin suurta ja ihmeellistä voi sanoa tapahtuneen. Olen saanut vähän enemmän varmuutta etsiä ja kulkea omia teitäni läsnäolon opettelun ja oireiden hallinnan kanssa. Ryhmät myös terveellisellä tavalla muistuttavat, etten ole yksin, ja on aina hyväksi nähdä olemassa olevan muitakin, jotka joutuvat tappelemaan samojen asioiden kanssa. Ehkä myös uskon nyt itseäni vähän enemmän nähtyäni, ettei minua naurettu sieltä pois eikä kukaan vähätellyt oireitani missään vaiheessa. On olemassa myös ammattilaisia, joille nämä asiat ovat totta. Ehkä minäkin voin olla vähän enemmän totta.

Vakauttamisryhmän jälkeen olisi ollut vielä mahdollisuus jatkaa jonkinlaisessa jatkoryhmässä. Mietittyäni asiaa tein päätöksen olla osallistumatta tällä kertaa. Ehkä on tyhmää jättää tilaisuus käyttämättä, mutta tuntuu että tarvitsen vielä aikaa kaiken aiemman työstämiseen eikä ehkä ole mielekästä lähteä jatkoryhmään vain turhautumaan. Se nyt vain tuntui oikealta päätökseltä. Tai sitten vain haluan lykätä jonnekin mahdollisimman kauas taas sen piinallisen mahdollisuuden, ettei tästäkään ollut ratkaisevaa apua.