Vääränlainen selviytymistarina

Luettuani joskus alkutalvesta viimeisimmän lääkärinlausunnon kävelin pitkään halki kaupunkia tajuamatta mistään mitään. Tuntui jotenkin ihmeelliseltä, että olen siinä ja kävelen kadulla ihan niin kuin kaikki muutkin, se lausunnon ihmisraunio, jonka ennuste todetaan täysin toivottomaksi ilman hoitoa. Joskus tuntuu käsittämättömältä olla silti yhä ihminen, parin viime vuoden, tai kenties koko elämäni aikaisten tapahtumien jälkeen. Elää vielä, tai sitten jo, jollain tapaa näennäisesti normaalia elämää. Miten koko tämä sotku ristiriitoineen voi olla totta ja mahtua yhteen ihmiseen. Usein se on hirveän hämmentävää.

Tuskin kukaan uskoisi jos tietäisi.

Asiakkaat, jotka jäävät kiinni varsin hurmaavaksi hioutuneeseen asiakaspalveluhymyyni aavistuksen liian pitkäksi aikaa ja ihastelevat lähes yliluonnolliselta vaikuttavaa muistiani (mikä paradoksi!) ja kykyäni huolehtia kaikkien asioista. Tuskin työnantajanikaan, joka nykyään paikan pomoa kysyttäessä saattaa toisinaan leikillisesti viitata suuntaani. Puhumattakaan yhdestä hankalimmista esimiehistäni, jonka syöksyessä pyörremyrskynä sisään vaahdoten jostain kaikilta huomiotta jääneestä muka maailman tärkeimmästä pikkuseikasta, voin vain varman voitonriemuisena todeta moisen itsestäänselvyyden tulleen jo hoidetuksi.

Mitä ne ajattelisivat jos tietäisivät?

Usein päivän jälkeen jo työpaikan ovella tekee mieli kääntyä takaisin, hoitaa vielä yksi asia, viivytellä, jäädä vielä hetkeksi roikkumaan siihen illuusioon, että olen ihan tavallinen ja pystyn tekemään asioita. Mitä tahansa, ettei tarvitse astua ulos ja palata täydelliseen merkityksettömyyteen, tyhjään kotiin, jonnekin missä kukaan ei odota eikä välitä, elämään jossa en ole yhtään mitään.

Osaan roolini ja esitän sen niin hyvin että usein uskon siihen itsekin. Ehkei se aina edes ole rooli: on totta että osaan työni ja olen siinä ihan hyvä. Pystyn tekemään monia asioita, vaikka osa kaikesta tapahtuukin pohjimmiltaan vahingollisen automaation varassa. Löydän itseni aina ostamasta itselleni merkitystä suorituksilla ja käymästä kauppaa vähän liian tärkeillä asioilla. Myönnän jääneeni siihen kiinni ja tiedostan, ettei tässä olla ihan kestävällä pohjalla. Sen kertoi kyllä joulun ajan toipuminen, joka vaati melkein pari viikoa sängyn pohjalla vain todella tärkeimmät ja merkitykselliset asiat hoitaen, tietyt alkuvuoden epätoivonhetket kaikkine sairasteluineen ja nyt mystinen selkävamma, joka pakkolevon ja itseni kuuntelun myötä alkaa vähitellen hellittää otettaan. Tiedän totuuden olevan, ettei tämä kuvio nyt mene ihan niin kuin hyvä ja terveellistä olisi. Osaan lukea merkkejä, mutten osaa toimia niiden vaatimalla tavalla. Jokin ympärilläni tuntuu alati kiristyvän. Umpikuja.

Rakennan väärien asioiden varaan. Tai joidenkin oikeiden, mutta väärällä tavalla, täysin kestämättömästi.

Se ikuinen kysymys. Olenko mitään jos en tee mitään?

Olenko mitään jos en tee töitä? Kyllästyvätkö valmentajani minuun jos en kehity, jos en tule koko ajan vahvemmaksi ja nopeammaksi ja opi riittävän nopeasti kaikkia uusia taitoja, joita jo tässä vaiheessa pitäisi osata? Yritänkö tarpeeksi, jos edistyn kaikissa asioissani näin hitaasti? Pitävätkö kaikki ympärilläni ajoittaisia vammoja vain tekosyinä ja omana vikanani, jos en osaa itse parantaa niitä ajoissa? Onko minulla mitään arvoa niinä päivinä kun olen ihan hajalla enkä jaksa mitään? Voivatko ihmiset, mahdolliset ystävät pitää minusta niinä päivinä kun en jaksa hymyillä nauraa ja hullutella loputtomiin? Jos en osaa tanssia, jos en tempaudu huolettoman kepeästi kesken tanssitunnin johonkin spontaaniin kontakti-improvisaatiohullutteluun vaan jäädyn paikoilleni heti siinä hetkessä kun toisen hikinen olkapää koskettaa omaani? Jos en vain osaa olla tarpeeksi kepeä ja hauska ja huoleton ja kiinnostava? Miten tällainen täysin merkityksetön elämä voisi olla kiinnostava? Mitä jos en vain jaksa olla joka päivä, olenko yhtään mitään? Autanko tarpeeksi muita, kannustanko, olenko vain liian negatiivinen ja lannistava? Ansaitsenko edes elää, jos en saa aikaan mitään hyvää kenenkään elämässä?

Se on ihan hullu maailma elää. Mikään ei riitä. Mikään ei johda mihinkään.

Miksi ihmeessä välitän siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat? Koska ja mistä tämä käsittämätön vahvuus- ja kulissileikki ja kilpajuoksu oman huonouteni kanssa on alkanut? Loppuuko se koskaan?

En tiedä miten murtaa sitä. En vain osaa. Yritän ottaa niitä askelia ja olla vähän rehellisempi, mutta ihan liian usein löydän rikkinäisen tytön liian äänekkään naurun takaa. Ei kuulija pysty suhtautumaan mitenkään tarinaan, jonka kertoja ei ole läsnä. Vastassa on vain hämmentyneitä katseita ja nopeita puheenaiheen vaihtoja. Kaikki kommunikaatio putoaa tyhjyyteen: "--- vakava, vetäytyvä, kriittinen ja erittäin pessimistinen. Dissosioiva; vuorovaikutus jää tyhjän päälle", totesi lääkäri lausunnossaan.

I really haven't always been like this 
I really am a hopeless optimist

Miten opettaa tunnekuolleella ironialla, vittuilulla, manipuloinnilla ja hyökkäämällä puolustautumaan kasvatettu lapsi kommunikoimaan uudella aidolla läsnäolevalla tavalla? Miten lopettaa kulissielämä?

Ehkä tämä ei ole selvitytymistarina. Vain ihan vääränlainen selviytymistarina.