Vakautusryhmä?

Ihan tavallinen päivä. Sellainen, jona saatan melkein uskotella olevani ihan tavallinen ikäiseni kaikkine kiireineen. Olen lähdössä illaksi töihin, kun puhelin soi. Tuntematon numero.

Lääkäri paikallisesta psykiatrisesta sairaalasta soittaa. Viime aikojen lääkärisekoilut sotkeutuvat puuroksi päässäni enkä saa heti kiinni asiayhteydestä ja ole tajuta yhtään mitään. Siinä kohtaa viimeistään olen pudota jaloiltani, kun lääkäri mainitsee terapeuttini tekemän lähetteen traumaperäisen dissosiaation vakautusryhmään ja tarjoaa haastatteluaikaa. Kaikki tapahtuu kauhean nopeasti ja aika järjestyy ihan muutaman päivän päähän. Saan kiemuraiset reittiohjeet oikeaan paikkaan ja jään miettimään mitä ihmettä juuri äsken tapahtui.

Onhan siitä puhuttu, ensimmäisiä kertoja varmaan jo joskus vuosi sitten. En vain ole koskaan osannut pitää sitä minkäänlaisena mahdollisuutena. Oireiluni on kai aina ollut liian lievää vakavasti otettavaksi. Mitään diagnooseja ei ole koskaan annettu eikä edes mietitty. Ei ketään ole oikeastaan edes kiinnostanut tähän mennessä. Kuulun siihen ei mikään -osastoon eikä ei mistään kärsiville väliinputoajillle ole mitään ryhmiä. Mitään ei ole, yksinkertaisesti. Siksi kai en terapeuttini kysyessä lähetteen tekemisestä uskonut, että mitään koskaan tapahtuisi. Eihän mitään koskaan tapahdu.

Ja nyt, kaikki tapahtuu yhtäkkiä, enkä vieläkään usko mitään. Miten uskallan edes mennä sinne? Ne nauravat minut ulos sieltä tai jos eivät naura ja sellainen älytön ihme ja virhe tapahtuu, että pääsen sinne niin vien ihan varmasti paikan joltakulta, joka sitä ihan oikeasti tarvitsee. Miten kestän sen, jos ne sanovat, ettei se ole minun paikkani sekään? Tai ettei minua oikeasti mikään vaivaa? Miten löydän sinne ja etenkin, miten löydän enää takaisin kotiin?

Päässä kaikuvat yhtä aikaa kaikki epäilevät kommentit joita olen ikinä kuullut aiheeseen liittyen. Miten tämä on edes mahdollista? Minähän menen töihin ja hymyilen ja nauran ja pärjään. Mitä nyt ehkä väsyn aika paljon vähemmästä kuin normaali ihminen, mutta eikö kaiken pitäisi olla jo paljon paremmin? En ymmärrä, en tiedä mitä pitäisi ajatella.

Viikonlopun nyhjään kotona, haalin päälleni pehmeitä turvavaatteita enkä ole aivan varma, minkä ikäinen olen.

Pelottaa.

Taistelut tulevaisuudettomuudesta

Kesä.

Olen antautunut tulevaisuudettomuudelleni ja antanut kaiken olla. Olen yrittänyt olla ajattelematta kuntoutustutkimuksen lannistavaa lausuntopinkkaa, kaupungin tekemiä virheitä potilastietojeni käsittelyssä, mahdottomuutta saada lääkäriaikaa tai sitä etten edes tiedä kuka lääkärini tällä hetkellä on. Puhumattakaan tyhjästä syksystä tai päätöksistä, joita minun pitäisi tehdä opinto-oikeuteni suhteen.

Asiat järjestyvät tai ovat järjestymättä, samantekevää. Tietty välinpitämättömyys on saanut minut voimaan ehkä paremmin kuin aikoihin. Tai tiedä paremmasta, mutta tunnen jonkin olevan toisin. Olen tehnyt vain tärkeitä ja merkityksellisiä asioita, jos niitäkään. Olen keskittynyt asioihin, jotka tekevät minusta vahvemman ja kevyemmän. Yrittänyt edistää hyviä asioita ja opetella parempia selviytymiskeinoja. Aina vain hyväksynyt. Olen yrittänyt löytää rohkeutta seurata niitä asioita, jotka tuntuvat oikeilta.

Olen antautunut tulevaisuudettomuudelle ja samaan aikaan taistellut henkeni edestä. Olen ollut urhea, sillä oikeastaan en ole ajatellut kuolemaa (paitsi ne ohikiitävät hetket kun mietin vielä säästäväni kaikki syömättä jäävät lääkkeeni pahimpien päivien varastoiksi, sillä pahimmat, ne eivät ole vielä ohi).

Taisteluja elämästä ja kuolemasta ja asioista joista en tiedä mitään käydään yhä maanantaiaamujen lyödessä jalat alta kylpyhuoneen lattialla ja räkäistä itkua saa toisinaan pyyhkiä poskiltaan koko päivän. Makaan yhä päiviä lattialla yrittäen vain hengittää itseäni irti kaikesta ja paluut ajassa taaksepäin lähimenneisyyteen ovat rajuja ja lamauttavan kipeitä. Teen välillä liikaa töitä ja löydän itseni työpäivän jälkeen ruokakaupasta miettimästä mitä siellä kuuluu tehdä, mikä on pankkikorttini tunnusluku ja miten ikinä löydän kotiin.

Iltaisin hiki kirvelee kyyneleiden ärsyttämiä nenänpieliä, mutta jatkan päättäväisesti ja sitkeästi eteenpäin.

Olen lopettanut säännöllisen rauhoittavien syömisen. Nyt tai ei koskaan, väsyttyäni epätoivoisen loppuunkuluneisiin aamuihin muka nukuttujen öiden jälkeen, ja siihen etten ole tuntenut levänneeni vuosikausiin. Helpoksi sitä ei voi väittää, mutta se on ollut välttämätöntä tässä kohtaa. Jonkin täytyy muuttua. Joinain onnekkaina aamuina olen jopa, ensimmäistä kertaa vuosiin, herännyt edes vähän levänneenä. Nukun edelleen huonosti ja herään aivan liian kevyesti ja viikoissani on yhä liian monta unetonta yötä, mutta sanoisin silti voivani paremmin kuin syödessäni jatkuvasti rauhoittavia. Tietenkin minua pelottaa, mitä tapahtuu jos ja kun tulee taas rankempia ahdistuskausia, mutta toistaiseksi olen selvinnyt. Tietenkin ikävöin niitä iltoja, kun kaiken liian vaikean saattoi tainnuttaa syömällä muutaman liikaa ja vaipua jonnekin pimeään ajattelematta yhtään mitään.

Olen matkustanut kauas ensimmäistä kertaa vuosiin ja nähnyt meren. Kaukana olen löytänyt yhä käsittämättömän syvää surua ja rikkinäisyyttä ja kaikkea sitä, mikä ei koskaan tunnu olevan ohi. Toisaalta niiden alla pohjimmaisena aina elämä, monta toivetta ja ihmistä suurempaa asiaa. Tilaa monelle kepeän levottomalle ajatukselle.

On ollut auringonlaskuja veden äärellä, viiniä puistoissa ja omenapuiden alla, kaupunkeja, kesäöitä ja raukeita päiviä rannalla. On ollut hetkiä melkein ajattelematta sitä, että jotain puuttuu. Olen ollut vain melkein maailman yksinäisin tyttö.

Ei se ole huono kesä ollut. Ei ehkä vielä tarpeeksi erilainen kuin edelliset, mutta varovaisen toiveikas, että kaikki aina muuttuu.

Usein on ollut ihan hyvä. Toisinaan se riittää. Ehkä käsissäni on ihan hyviä alkuja.

(On kulunut vuosi ja yritän olla ajattelematta asioita, jotka eivät ansaitse minusta jälkeäkään. Keskityn siihen, miten käsittämättömistä asioista ihminen voikaan selvitä.)