Ihan tavallinen päivä. Sellainen, jona saatan melkein uskotella olevani ihan tavallinen ikäiseni kaikkine kiireineen. Olen lähdössä illaksi töihin, kun puhelin soi. Tuntematon numero.
Lääkäri paikallisesta psykiatrisesta sairaalasta soittaa. Viime aikojen lääkärisekoilut sotkeutuvat puuroksi päässäni enkä saa heti kiinni asiayhteydestä ja ole tajuta yhtään mitään. Siinä kohtaa viimeistään olen pudota jaloiltani, kun lääkäri mainitsee terapeuttini tekemän lähetteen traumaperäisen dissosiaation vakautusryhmään ja tarjoaa haastatteluaikaa. Kaikki tapahtuu kauhean nopeasti ja aika järjestyy ihan muutaman päivän päähän. Saan kiemuraiset reittiohjeet oikeaan paikkaan ja jään miettimään mitä ihmettä juuri äsken tapahtui.
Onhan siitä puhuttu, ensimmäisiä kertoja varmaan jo joskus vuosi sitten. En vain ole koskaan osannut pitää sitä minkäänlaisena mahdollisuutena. Oireiluni on kai aina ollut liian lievää vakavasti otettavaksi. Mitään diagnooseja ei ole koskaan annettu eikä edes mietitty. Ei ketään ole oikeastaan edes kiinnostanut tähän mennessä. Kuulun siihen ei mikään -osastoon eikä ei mistään kärsiville väliinputoajillle ole mitään ryhmiä. Mitään ei ole, yksinkertaisesti. Siksi kai en terapeuttini kysyessä lähetteen tekemisestä uskonut, että mitään koskaan tapahtuisi. Eihän mitään koskaan tapahdu.
Ja nyt, kaikki tapahtuu yhtäkkiä, enkä vieläkään usko mitään. Miten uskallan edes mennä sinne? Ne nauravat minut ulos sieltä tai jos eivät naura ja sellainen älytön
ihme ja virhe tapahtuu, että pääsen sinne niin vien ihan varmasti paikan
joltakulta, joka sitä ihan oikeasti tarvitsee. Miten kestän sen, jos ne sanovat, ettei se ole minun paikkani sekään? Tai ettei minua oikeasti mikään vaivaa? Miten löydän sinne ja etenkin, miten löydän enää takaisin kotiin?
Päässä kaikuvat yhtä aikaa kaikki epäilevät kommentit joita olen ikinä kuullut aiheeseen liittyen. Miten tämä on edes mahdollista? Minähän menen töihin ja hymyilen ja nauran ja pärjään. Mitä nyt ehkä väsyn aika paljon vähemmästä kuin normaali ihminen, mutta eikö kaiken pitäisi olla jo paljon paremmin? En ymmärrä, en tiedä mitä pitäisi ajatella.
Viikonlopun nyhjään kotona, haalin päälleni pehmeitä turvavaatteita enkä ole aivan varma, minkä ikäinen olen.
Pelottaa.
Hei mikä taho tuollaisesta ryhmästä vastaa? Olen yrittänyt löytää tietoa näistä vakautusryhmistä, mutta Traumaterapiakeskukselta vastattiin, että niiden ryhmät on toistaiseksi suunnattu vain lapsiperheiden vanhemmille. Puhuivat siis ilmaisesta RAY:n rahoittamasta ryhmästä, mutta onko niitä jonkin muunkin tyyppisiä?
VastaaPoistaVoin kuvitella, miten paljon alkuun ryhmään osallistuminen jännittää, mutta yleensä kaikkeen sitten kuitenkin sopeutuu nopeasti. Toivottavasti ryhmä osoittautuu hyödylliseksi. :-) Kerro sitten miten meni!
Tässä kaupungissa siitä vastaa käsittääkseni ihan paikallinen yliopistollinen sairaala. Ei minullakaan ollut mitään käsitystä koko ryhmän olemassaolosta ennen kuin sain tietää siitä terapeutiltani. Nämä on kai näitä hoitomysteerejä, joista ei paljon huudella ja tietoa saa yrittää kaivaa turhaan vaikka mistä.
PoistaJa hei, mun on pitänyt sanoa jo pitkään mutta en vain ole saanut aikaiseksi: kiitos kun kutsuit lukemaan blogiasi. Tämä on aina yhtä latteasti sanottu, mutta suuri osa teksteistäsi voisi hyvin olla kuin omiani.
Hmm, ihme tosiaan kun mitään tietoa ei näistä löydy...
PoistaMukavaa kun vastasit kutsuun. :-) Blogin perustaminen ja muiden bloggaajien löytäminen on ollut hämmentävä ja hieno juttu, etenkin kun en koskaan ole ollut minkään vertaistuen piirissä. Jotenkin helpotus huomata ettei ole yksin ihan hukassa.
Suosittelen kyllä tuota vakauttamisryhmää, itse olen käynyt sen. Kävin nimenomaan Traumaterapiakeskuksella, eikä minulla ollut silloin perhettä, niin kuin ei ole nytkään. Sain siitä todella paljon työkaluja käsitellä dissoilua ja myös ymmärrystä itseäni kohtaan.
VastaaPoistaMukavaa ja rohkaisevaa kuulla, että siitä on ollut hyötyä.
PoistaKuulostaa erittäin tutulta tuo, ett kun asiat etenee ja alkaa tavalla tai toisella "järjestyyn", niin sitten alkaa pelottaa ja tuntuu, ett kaikki etenee jopa niin vauhdilla ettei itse pysy perässä. Se kai on jokin mielen keino ilmasta ett se on hereillä, valmis vastaanottaan muutoksia ( niin terapeuttini on sanonu, tiiä sitten...) mutt usko pois, sua ei naureta sieltä pois ja oot yhtä tervetullut sinne kuin kuka tahansa niistä muistakin, elä siis usko yhtään mielesi sanomisia siitä ett viet paikan joltain toiselta sitä enemmän tarvitsevalta. Voimia! :)
VastaaPoistaKiitos! Niin kai se menee. Toisaalta sitä kaipaakin rytinällä tapahtuvaa muutosta, kun asiat ovat polkeneet paikallaan jo niin pitkään. Jos nyt edes pääsen sinne. Se ei ole ollenkaan varmaa, kun tulijoita on varmasti muitakin aika lailla.
Poista