Pinnanalaisia

On tuntunut mahdottomalta kirjoittaa. Tyhjien sivujen edessä muutun mykäksi ja kaikki sanat pakenevat. On vain hajanaisia ahdistusöiden jälkeensä jättämiä, sokeasti jotain kohti sohivia muistiinpanoja raapusteltuina jossain ahdistuskohtausten välissä. Sitkeä tunne siitä, että jokin on vialla ja vaivaa koko ajan. Vähiinkäyneet voimat ja toivo, niin kuin aina.

En tavoita mitään. Paitsi sen painon.

Elämä on harmaata, pysähtynyttä, liikkumatonta. Raahaudun läpi päivistä ja yritän jaksaa tehdä mitä pitää ja mikä on tärkeää. Aina pelkään palata kotiin ja totuuteen elämästäni.

Valvon öitä, sotken vuorokausirytmini. Jätän treenejä väliin. En jaksa ihmisiä. En jaksa jatkuvaa pyrkimystä itsensä ylittämiseen ja aina vahvempiin, parempiin suorituksiin. Pakenen yksin tyhjään saliin kärkitossuineni enkä kestä sitä puutteellisuutta, jonka peili armotta heittää vasten kasvojani. En ole vuosiin, ehkä jopa yli vuosikymmeneen, kokenut kovinkaan syviä kriisejä ulkonäköni suhteen, mutta nyt, jotenkin yhtäkkiä tunne siitä että näytän väärältä. Epämääräisesti vääränlaiselta. Kaikki on oudosti pois paikoiltaan. Usein päädyn vain makaamaan salin lattialla musiikissa ja hengittämään iltapäivän tyhjää tanssikoulua. Ehkä se on tarpeen tässä kohtaa. Vain olla, yrittämättä liikaa. Vaatimatta.

En tiedä mitä tehdä. Yritän pysähtyä ja kuunnella, mutta se jäätävä hiljaisuus turhauttaa. Tai pelko, ehkä itseään äärettömiin toistava ahdistus. Yritän ymmärtää tätä kaiken tuhoavaa rakennetta elämässäni, mutta vastassa on aina se paino.

Yksi raskaimpia asioita kaikessa sairastamisessa on se, miten myös hyvät ja onnelliset asiat vievät voimia ja väsyttävät päiväkausiksi. Vastassa on aina se sama sisäinen taistelu siitä, saanko edes olla onnellinen. Se tulee yhä usein, vaikka luulin jo pahimman sen kanssa olevan takana päin.

Se tulee aina varkain, sellaisen päivän jälkeen kun olen esiintynyt paikassa jonka nimi herättää kuulijoissaan kunnioitusta, lavalla jolle en olisi koskaan osannut itseäni kuvitella. Tai sellaisen illan jälkeen, kun olen tavannut vanhoja ystäviä pitkästä aikaa. On juotu viiniä, naurettu päät yhdessä, kylki kyljessä. Ne samat naurut, äänenpainot ja kaiut kuin vuosia ei olisi koskaan kulunutkaan jopa  kymmentä, ehkä joidenkin kanssa enemmänkin. Ihmiset joiden kosketusta en kavahda, vaikka aina pyristelen irti halauksista liian varhain. Muuttunut kaikki ja ei mikään. Sellaisten hetkien jälkeen, viimeistään parin päivän päästä kaikki uhkaa häipyä. Eihän se esiintyminen mitään ollut: tilaisuus ei ollut kovin suuri, se oli se pienempi lava ja oma osani oli kuitenkin aika pieni ja olenko varma, että se edes meni hyvin? Ja ne ihmiset: olen ihan varma, etteivät ne oikeasti pidä minusta. Pitävät typeränä, vääränlaisena, ei-minään. Välittävätkö ne edes? Enhän edes kuulu niiden elämään enää?

Ei kevyemmistä hetkistä pitäisi joutua taistelemaan. Ei aina pitäisi pudota takaisin pimeään. Mutta se tapahtuu silti liian usein.

Herään siihen aina keskellä yötä, painavasti. Olen paha. Niin huono etten saisi olla olemassa. Mietin yhä uudelleen onko minulla oikeutta elää, jos olen näin paha. Onko minulla oikeus olla olemassa, jos seison vain paikoillani pääsemättä mihinkään ja tuotan yhä uudelleen pettymyksen kaikille niille, jotka yrittävät jotenkin auttaa?

Ehkä tämä taas jotenkin pahemmaksi riistäytynyt sotku nousee monesta kipeästä lähteestä. Eräs selviytymistarina, jonka kuulin jokin aika sitten ja joka osui aika kipeästi omaan keskeneräisyyteeni kaiken kanssa. Vakauttamisryhmän tilaisuus läheisille, johon en voinut osallistua koska minulla ei ole yhtään läheistä. Kaikki haavat jotka eivät suostu paranemaan. Se että olen asunut täällä vuoden, eivätkä monet asiat edelleenkään ota järjestyäkseen.

Ja se vakauttamisryhmä. Se ihme, että pääsin sinne ja vielä suurempi: se ei ehkä ole ollenkaan väärä paikka minulle. Se heittää kaikkia tunteita laidasta laitaan. Yöllisiä pelkokohtauksia, jatkuvaa ärtymystä, täydellistä tunteettomuutta ja tyhjyyttä. Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin.

Ja se paino. Aina se paino. Se kai tässä on.

Jonkun paino minun päälläni.

Makaa hiljaa, leiki kuollutta.
Et vain voi mitään.

Eli ei mitään uutta.