Sattumia mielenterveystoimistossa

Sain ohjeistuksen vaatia Kelalta oikaisua terapiapäätökseen. En vain ole aivan varma, kuinka itsetuhoinen haluan asian kanssa olla. Ei kukaan järkevä ihminen valita Kelan päätöksistä, ellei sitten halua asioidensa jumiutuvan pariksi vuodeksi muutoksenhakulautakuntaan. On vaikea uskoa, että Kela sitä ennen itse korjaisi suosiolla päätöstään. Mietin nyt sitten, haluanko terapia-asiani seisovan pahimmassa tapauksessa kaksi vuotta, vai haetaanko tukea pian uudelleen vähän järkevämmällä lääkärinlausunnolla. Toisaalta, jos lääkäriajan saamisesta tulee samanlainen farssi kuin mitä se nyt on ollut ja siihen saadaan aikaa kulumaan vähintään puoli vuotta, sitten lausunnon odotteluun pari kuukautta ja toiset pari hakemuksen käsittelyyn Kelassa, niin sama kai se on mitä teen. Perusteet oikaisun vaatimiselle ovat kyllä nekin varsin painavat ja ohjeistus valittaa tuli taholta, johon voisi kuvitella luottavansa. En tiedä.

Miten tahansa tekee, tekee kuitenkin väärin - lainalaisuus, jolla toimivat täysin sattumanvaraisesti sekä Kela että mielenterveystoimisto. En jaksa enää välittää tilanteestani, vaan lähinnä kaikki nämä viime aikojen sekoilut alkavat naurattaa. Onhan niillä oma huumoriarvonsa, pakko myöntää.

Tulee mieleen eräskin dialogi, jonka käyn aina polin toimistosihteerin kanssa. Se toistuu usein aika samansisältöisenä, esimerkiksi:

- Hei, täällä on Thymian H, mun tarviis uusia resepti.
- Joo. Sanotko henkilötunnuksen.
- xxxxxx-xxxx.
- Joo. Kukas sun hoitava lääkäri on?
- Öö, tota. En mä tiedä. Ei mulla kai ole. Ei ole ollut moneen kuukauteen.
(Aavistuksen vaivaantunutta, vähän sarkastista naurua)  - Odotas vähän, katsotaan... Sun hoitava työntekijäsi on xx?
- Kuka? (Mietin kuumeisesti, nimi kuulostaa hämärästi tutulta, toimistosihteeri nauraa taas väsyneen kuivakkaasti) - Ai niin, se on se sosiaalityöntekijä? (Jonka olen tavannut ehkä pari kertaa.)
- Joo. Silloin sun lääkäri on xx. Ne menee hoitavan työntekijän mukaan.
- Aha. No ei kai siinä sitten. Enpä ole häntä tavannut. Yrityksistä huolimatta.
(Sihteeri naurahtaa taas väsyneesti ja laittaa uusinnan eteenpäin. Sana "hoitava" lääkärin tai työntekijän eteen liitettynä ei vain lakkaa huvittamasta minua.)

Samantyyppinen keskustelu käydään joka kerta lääkkeitä uusittaessa. Milloin en muista tyypin nimeä, milloin se on virkavapaalla tai muulla pitkällä poissaolojaksolla ja pohdiskellaan millaisia kesälääkäreitä tai muita sijaisia talossa mahdollisesti on. Toisinaan unohdan lääkärin nimen tahallani ja testaan kuinka väsyneesti toimistosihteeri tällä kertaa nauraa. Oikeastaan sihteeri tulisi nimetä hoitavaksi työntekijäkseni, sillä hänen kanssaan varmaan useimmin olen tekemisissä. En uskalla edes ajatella mitä tapahtuisi, jos tarvitsisin vähän akuutimpaa apua. Onneksi olen niissä tilanteissa oppinut selviämään omillani, vaikka se välillä onkin melkoista sattumankauppaa elämästä ja kuolemasta.

Reseptit nyt vielä jotenkin saa uusittua, mutta entä lääkäriajan saaminen. Terapeuttini joutuu soittelemaan polille, koska itse en ole onnistunut saamaan aikaa lääkärille vaikka olen kuukausikaupalla yrittänyt. Toimistosihteeri toteaa, että aika on jo lähetetty - aika sosiaalityöntekijälle. Asiasta kuultuani mietin soitanko polille käydäkseni taas yhden väsyneen sarkastisen keskustelun, tällä kertaa siitä, mistä lähtien sosiaalityöntekijöillä on ollut oikeudet kirjoittaa B-lausuntoja. Hillitsen itseni ja odotan ajanvarauskirjeen saapumista. Siihen on kiireessä käsin kirjoitettu, sosiaalityöntekijän nimen viereen, että tapaamiseen osallistuu myös erikoislääkäri xx, vanha tuttu muutaman vuoden takaa. En tiedä millä tempulla hänet on yhtäkkiä taas keksitty sotkea hoitooni, hänhän työskentelee käsittääkseni ihan toisessa yksikössä. Olen sattumasta kiitollinen, mutta siinä on ongelmansa. Tuo ihana anarkistilääkäri on rautainen ammattilainen ja tähänastisista lääkäreistä parhaiten kartalla oireilustani, mutta täysin ylityöllistetty ja aavistuksen epäluotettava. Jos jotain menee jostain syystä pieleen, ei minulla ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistua tavoittamaan häntä. Polilta en saisi mitään apua, koska hän on eri yksikön lääkäri, eikä hoida minua virallisesti.

Kuulemani mukaan polilla on yksi lääkäri, jolla on jonkinlaista osaamista traumapuolella. Minun väitetty omalääkärini, joka ilmeisen kiltisti uusii bentsoreseptini vaikkei ole koskaan minua nähnytkään, on sen sijaan erikoistunut päihdelääketieteeseen.

En ole jaksanut edes kysyä, mitä mieltä polilla ollaan hylkäävästä päätöksestä. Tietenkin se mahdollisuus on, että se voisi saada niiden tekemisiin vähän vauhtia - tunnetustihan siellä ollaan valmiita tekemään ihan mitä tahansa, ettei potilas keksi vaatia itselleen psykoterapiaa sairaanhoitopiirin kustantamana. Se olisi lakisääteinen oikeuteni, mutta sen toteutumiseen ei tässä kaupungissa ole mitään mahdollisuuksia. Toisaalta itsetuhoisesti tekisi mieli kokeilla siihenkin taisteluun lähtemistä, jos vain voimat riittäisivät. Puhun, tai etenkin kirjoitan, loistavaa kelaa ja kapulakieltä ja saan jotain perverssiä mielihyvää lakipykälien tankkaamisesta ja valituskirjelmöinnistä. Haluaisin saada kaupungin vastuuseen hoitokuvioistaan. Tapaukseni ei ole mitenkään ainutlaatuinen ja monilla on varmasti asiat paljon minua huonommin - sitä suuremmalla syyllä kaupungin toimintaan pitäisi saada jotain järkeä. Miten selviävät ne, joilla ei ole voimia ottaa selvää ja vaatia, tai joilla ei ole tukenaan terapeuttia joka suostuu urhaamaan aikaansa asioihin jotka eivät hänen työhönsä edes kuulu?

Mitä muuta tässä voi enää tehdä kuin nauraa? Lakata miettimästä miten paljon aikaa ja energiaa, joka kuuluisi keskittää toipumiseen ja asioiden käsittelyyn valuu hukkaan tähän täysin käsittämättömään sekoiluun. Lakata ajattelemasta, että tapan itseni niin pääsevätpä minusta ja keskittää kaikki vähäinen kirjallinen lahjakkuuteni oikaisuvaatimukseen.