Maanantaiaamun tuhkimo

Ihanan viikonlopun taika raukeaa viimeistään psykiatrisen polin aulassa harmaana maanantaiaamupäivänä. Hoitoruletti kiihtyy, panokset kovenevat.

Yli kolmen vuoden takainen lääkäri ja sosiaalityöntekijä, joka ei muutamasta tapaamisesta muista nimiä, kasvoja eikä juuri mitään mistä on puhuttu.

Taistelen, etten romahtaisi. Hoen, etten jaksa enää. Lääkäri toteaa kylmästi, ettei Kelaa kiinnosta minun tunteeni. En ymmärrä keskustelusta juuri mitään, ja joudun käyttämään vähintäänkin puolet ajasta sen selvittelyyn kuka on sanonut, mitä, missä yhteydessä ja mitä suunnitelmia on tehty. Papereitani ei ole kukaan lukenut. Kenelläkään ei ole mitään käsitystä tai kokonaisvastuuta tilanteestani. Minua ei kuunnella, ei uskota. Terapeutin näkemystä, sen ainoan ihmisen, jolla on jonkinlainen kokonaiskuva voinnistani tai oireistani, ei kuunnella eikä uskota. Selitän monta kertaa mitä kukakin on sanonut ja mitä kenenkin mielestä pitäisi tehdä, mutta ne jyräävät kaikkien ylitse sähläten omiaan. Kuulemma aika tyypillistä vallankäyttöä tämän kaupungin psykiatrisessa hoidossa.

Kaikki puhuvat ja toimivat ristiin. Kelan kuntoutustyöntekijän mukaan terapiapäätökseen kannattaa vaatia oikaisua. Lääkäri ja sosiaalityöntekijä kieltävät ehdottomasti oikaisuvaatimuksen tekemisen ja päättävät, että kirjoitetaan lausunto uutta hakemusta varten. Uusi kuntoutupsykoterapia haettuna samaan aikaan kuntoutustuen jatkon kanssa on Kelan näkökulmasta todennäköisesti jossain määrin ristiriitaista, joten kaikkien läpimenoon tuskin voi luottaa. Kuntoutustutkimuksessa tehty suunnitelma työkokeilun hakemisesta sitten kun vakauttamisryhmä päättyy ja tiiviimpi terapia on saatu alulle tuomitaan polilla ihan älyttömäksi. Ilmeisesti ovat sitä mieltä, etten tule tarvitsemaan ammatillista kuntoutusta, koska minulla on jo työ. Työ, jota ei voi tehdä kokopäiväisesti ja josta on kuntoutustutkimuksessa todettu, ettei siitä ole ammatillisesti kantamaan paljonkaan eteenpäin, vaikka se kuntoutuksellisesti mielekästä tällä hetkellä onkin. Vakauttamisryhmästä toimintaperiaatteineen ei lääkärillä tai sosiaalityöntekijällä ole mitään käsitystä, ei edes siitä, kuka lähetteen ryhmään on tehnyt. Kuntoutustuen jatkon pituudesta lääkäri esittää täysin terapeutin näkemyksestä poikkeavan arvion ja jättää lopulta minullekin hämäräksi, kuinka pitkää jaksoa haetaan. Siitä sentään ei ole kukaan vielä muuttanut mieltään, että psykoterapia on ensisijainen hoitomuoto ja kuntoutussuunnitelmassani ehdoton edellytys muulle kuntoutumiselle.

Kumpikaan ei kysy miten voin tämän kaiken keskellä. Koska "ei Kelaa sun elämäs kiinnosta." Tyrmistyksissäni unohdan sanoa monta tärkeää ja olennaista asiaa. Tämä lienee ensimmäinen keskustelu ikinä, jossa lääkäri ei nosta esiin lääkitystä. Tunnin verran puhutaan silkkaa byrokratiaa eivätkä ne muista että minä saatan yhä olla ihminen. 

En ymmärrä tästä enää yhtään mitään. Ilmeisesti tilanne on varsin vakava, päätellen terapeuttini epätoivonhuokauksista, pitkistä hiljaisuuksista ja jopa kirosanoista.

Muisto viikonlopun onnellisesta, hassuttelevasta tytöstä, uusista ystävistä, kauniista sanoista ja lämpimistä kosketuksista räjähtää hetkessä atomeiksi olemattomiin. En ymmärrä kuka olen, mutta muistan paikkani.

Anteeksi että olen olemassa.