Careful what you wish for

Hulluinta kaikessa on, että jos byrokratiahelvetti ei sotkisi kaikkia asioitani, saattaisin tällä hetkellä olla toisinaan hyvinkin onnellinen. Kaikkien romahdusten ja absurdien vastoinkäymisten välissä tapahtuu paljon kauniita ja hyviä asioita. Tänä syksynä eteenpäin kantavat asiat ovat näyttäneet kaikki suuret voimansa.

Minulla on työpaikka, joka on monella tapaa ainutlaatuinen niin hyvässä kuin pahassa. Pystyn tekemään työtä vajaakuntoisena ja minulla on mahdollisuus tehdä sen mukaan mitä jaksan. Kun katson taaksepäin, huomaan että jaksan jo paljon enemmän kuin vaikka vuosi sitten. Olen tärkeä osa työpaikallani ja tärkeimmät työtoverini kohtelevat minua sen mukaisesti. Jotkut jopa, eroavista työnkuvista huolimatta, kohtelevat kolleganaan ja kuuntelevat mielipiteitäni. Saan tehdä työtä lähellä minulle rakkaita asioita eikä se aina edes tunnu työltä. Sen merkitys kaiken tämän hulluuden keskellä on ollut hirvittävän suuri.

On vahva ja terve keho, joka on niin paljon mieltäni vahvempi. En aina osaa toimia sen kanssa viisaimmalla mahdollisella tavalla, mutta se on pitänyt minut hengissä näinä vuosina. On kaksi varsin erilaista lajia, joita rakastan ja jotka ovat kantaneet pahimpien aikojen yli ihan hämmästyttävällä tavalla. Opettaneet siinä sivussa aika lailla elämästäkin.

On ihmisiä, jotka auttavat minua tulemaan paremmaksi ja vahvemmaksi. Muistavat nimeni ja huutavat kannustuksia niinä hetkinä kun niitä eniten tarvitsen. Kun epäonnistun viimeisissä toistoissa takanani on valmentaja, joka tarttuu tankoon niskassani ja keventää taakkaa juuri sen verran että pääsen omin jaloin ylös. Hän antaa ohjeet mitä tehdä seuraavaksi ja varmistaa, että lopetan oikein vaikka selviäisin siitä omillanikin. "Taas yksi raja", lyödään ylävitosia ja olen naurettavan ylpeä siitä, miten taas yhtenä päivänä olen yrittänyt parhaani, uskaltanut pyytää apua ja vienyt itseni siihen pisteeseen, että epäonnistun. Kehityn.

On myös monia asioita, joita en muistanut olevan olemassakaan.

Alkumetrejä haparoiva ystävyys jonkun kanssa. Kun tyhmät, mukanokkelat juttuni saavat jonkun yhä uudelleen nauramaan. Katoavat tunnit työpäivien jälkeen kahvia juoden ja mistä tahansa puhuen. Päiväkausia kestävä juhlien suunnittelu, kuin oltaisiin yhä melkein puolet todellista ikäämme nuorempia. Pelot, joita kuiskaan viinilasin ylitse öiselle kadulle tuijottaen ja jotka toinen ottaa vastaan yhtä tunteitta kuin puhun, mutta silti antaen takaisin aavistuksen siitä, että hänkin tietää jotain kärsimyksestä. Kaikki paras, ilman kaikkea pahinta. Tietty turvallisuus. Ehkä ystävä. Ihminen, jonka ei tarvitse koskaan nähdä niitä kohtia, joista olen eniten rikki.

Olen puhunut kaikesta vaikeasta epämääräisesti kierrellen, tunteitta, heikoilla jäillä kävellen. Olen kohdannut katseen yhtä avoimen kuin ennenkin, huolellisesti omaan sävyyni sovitettuja sanoja ilman vastakysymyksiä. Hiljaista, eleetöntä hyväksyntää. Olen myös möläyttänyt sen tyypilliseen tapaani sarkastisesti kovaan ääneen suoraan liian monen viinilasillisen jälkeen ystävyydestä avauduttaessa: "Mutta tiedätsä, mä olen ihan vitun hullu". Hän katsoo silmiin ja toteaa lukeneensa vihjeet. Asiasta ei tarvitse sen enempää keskustella, ellen halua.

Missä vaiheessa lakkasin uskomasta ihmisten hyväksyntään?

Se hämmentää syvästi, että joku ihminen saa minussa esiin parempia puolia. Jonkun läsnäolo saa minut puhumaan varmemmin sanoin, kertomaan mielipiteeni ja näyttämään rohkeammin kuka olen. Pystyn olemaan läsnä vähän enemmän ja enemmän itsenäni. Muidenkin seurassa. Niin sen olisi aina pitänyt olla. Ilman sitä tuhoisaa ihmissuhdetta, ihmistä, joka imeytyy kiinni minulle tärkeimpiin asioihin, puhuu niistä minun sanoillani, ajatuksillani ja imee minusta kaiken voiman.

Yhä hätkähdän jatkuvasti omaa rohkeuttani ja läsnäoloani ja mietin surullisena sitä tyttöä joka vajosi jonnekin olemattomiin.

Olen kuullut kauniita sanoja lähes tuntemattomilta, vilpittömiltä ihmisiltä ja ihan sama vaikka ne välillä nousisivat kaikesta juodusta viinistä tai vähän liian villistä illasta. Minun tarvitsee kuulla ne ja haluan uskoa.

"Sä olet ihan mieletön tyyppi. Ainutlaatuinen."

"Tää on ollut onnellinen ilta enkä haluaisi olla missään muualla."
" Sä ansaitset sen. Kaiken tuon jälkeen. Sä todella ansaitset sen."

Mikä hurjinta, olen nähnyt myös yhden ihanan ja kaikeksi onneksi täysin mahdottoman tytön aika paljon puhuvia hymyjä, nälkäisiä katseita pitkin lantioni kaarta. Lamaantumatta paikoilleni, kepeästi leikitellen.

Joskus ne asiat ja ihmiset vain tapahtuvat, joita eniten tarvitsee. Jonain hetkenä havahtuu monen salaa haaveillun asian olevan jo tässä ihan yllättäen, tavalla tai toisella, mahdollisuutena, alkuna. Kun vain osaisin toimia oikein ja pitää niistä kiinni.

Kaikki on haurasta, lamaantuu pelkoon ja hajoaa kappaleiksi vähän väliä, mutta näen hyviä asioita. Suuria voimia. Kiitollisuutta.