Vakauttamisryhmä päättyi jokin aika sitten. Muistan miten ennen ryhmän alkamista mietin sitä suurin piirtein viimeisenä oljenkortena ja lottovoittona ja mahdollisuutena päästä viimein asioiden kanssa eteenpäin. Toivoisin voivani sanoa viimeisen puolen vuoden muuttaneen asioita.

Ei ryhmä missään tapauksessa huono tai hyödytön kokemus ollut, mutta jotenkin odotin siltä enemmän. Ajoitus sille ei ehkä kuitenkaan ollut paras mahdollinen, mutta kukapa olisi voinut ennustaa monen tahon varmana pitämän terapian hylkäämistä ja kaiken energian tuhlautumista byrokratiasekoiluun. Kaiken epävarmuuden keskellä oli usein lähes mahdotonta keskittyä ryhmän kannalta olennaisiin asioihin. Taas jäin liian yksin pintaan nousevien asioiden kanssa täydessä hämmennyksessä, kun yksilöterapia-ajatkin kuluivat kaikki vain Kela-asioiden selvittelyyn. Olisin tarvinnut ryhmään osallistumisen ja siellä eteen tulevien asioiden kanssa enemmän tukea, mikä ei tässä kohtaa ollut mahdollista. Ryhmässä oli myös monia asioita ja järjestelyjä, jotka itselleni eivät toimineet parhaalla mahdollisella tavalla.

Toivoisin voivani olla sellainen, joka pystyy heittäytymään, avaamaan itsensä, jakamaan ajatuksensa ja joka antaa ja saa irti ihmeitä. Tekisin kiltisti typeriltäkin tuntuvat mielikuvaharjoitukset enkä menisi paniikkiin aina kun joku mainitseekin sanan rentoutus. En aina turhautuisi asioiden toistoon, jatkuvaan kiireeseen ja epäloogisiin rakenteisiin sekä palikkamaiseen psykoedukatiivisuuteen, vaan yksinkertaisesti ottaisin irti sen minkä pystyn. En jäisi kiinni yksinkertaistavaan puheeseen enkä joutuisi aina olemaan se, joka jaksaa länkyttää stereotyyppisistä sukupuolikäsityksistä ja heteronormatiivisuudesta. En joutuisi jatkuvasti hillitsemään itseäni tenttaamasta ryhmää vetävältä psykiatrilta uusimmasta tutkimustiedosta ja haluaisi vähän väliä vaatia lähdeviitteitä. En olisi niin helvetin älyllinen ja peloissani ja piiloutuisi aina viileän akateemisen analyyttisyyden taakse. En kuittaisi kipeimpiä asioita nauramalla sarkastisesti ja tekemällä taas yhden vähän liian terävän huomautuksen.

Ehken tiedä, toivonko todella. Mutta on minulla vielä kipeästi opittavaa.

Ehkä jokin on silti muuttunut, vaikkei mitään kovin suurta ja ihmeellistä voi sanoa tapahtuneen. Olen saanut vähän enemmän varmuutta etsiä ja kulkea omia teitäni läsnäolon opettelun ja oireiden hallinnan kanssa. Ryhmät myös terveellisellä tavalla muistuttavat, etten ole yksin, ja on aina hyväksi nähdä olemassa olevan muitakin, jotka joutuvat tappelemaan samojen asioiden kanssa. Ehkä myös uskon nyt itseäni vähän enemmän nähtyäni, ettei minua naurettu sieltä pois eikä kukaan vähätellyt oireitani missään vaiheessa. On olemassa myös ammattilaisia, joille nämä asiat ovat totta. Ehkä minäkin voin olla vähän enemmän totta.

Vakauttamisryhmän jälkeen olisi ollut vielä mahdollisuus jatkaa jonkinlaisessa jatkoryhmässä. Mietittyäni asiaa tein päätöksen olla osallistumatta tällä kertaa. Ehkä on tyhmää jättää tilaisuus käyttämättä, mutta tuntuu että tarvitsen vielä aikaa kaiken aiemman työstämiseen eikä ehkä ole mielekästä lähteä jatkoryhmään vain turhautumaan. Se nyt vain tuntui oikealta päätökseltä. Tai sitten vain haluan lykätä jonnekin mahdollisimman kauas taas sen piinallisen mahdollisuuden, ettei tästäkään ollut ratkaisevaa apua.