Yli kahden vuoden tappelun Kelan kanssa voinee viimein julistaa päättyneeksi - toistaiseksi. Tuijotan epäuskoisena kaikkia myönteisiä päätöksiä enkä uskalla vastata yhteenkään Kelasta tulevaan puheluun tai terapeutin tekstiviestiin, sillä pelkään kaikkien tehneen virheitä ja pyörtävän vielä päätöksensä. Jos seuraava kiero sattuma onkin yhä aivan nurkan takana ja kaataa taas hetkessä kaiken. Tuntuu mahdottomalta uskoa mitään, ja helpompaa on vain olla ajattelematta asiaa ja roikkua jossain viime aikojen tyhjäpäisen irrallisuuden, jopa hyvinvoinnin, rippeissä.

Teen laskelmia siitä, mitä terapiasta jää korvausten ja hoitotuen jälkeen kuukaudessa maksettavaksi ja viivan alle piirtyvät numerot saavat minut nauramaan ääneen. Ulkoisesti asiat ovat pelottavan hyvin. Saako tällaisessa tilanteessa edes olla?

Tietenkin elämässä vallitsee melkoinen kauhun tasapaino. Pelaan yhä pelejä jaksamisellani, ostan itselleni merkityksellisyyttä tekemällä ja suorittamalla, ja siivoan kiireellä näkymättömiin asioita, joita pitäisi kohdata ja käsitellä. Myös työn tuoma taloudellinen huolettomuus koukuttaa vahvasti, vaikka sekin on osittain valheellista kaiken asumistuen takaisinperinnän keskellä. Jos jatkan tätä tahtia, on minun Kelan näkökulmasta oltava todenäköisesti ensi vuoden alussa työkykyinen kokopäivätyöhön tai keksinyt jonkinlaiset ammatilliset koulutussuunnitelmat. Vähintäänkin on varmaan oltava valmis luopumaan moisesta taloudellisesta kevytmielisyydestä. Hengästyttävää, sillä edelleenkään en juuri pysty ajattelemaan tulevaisuutta.

Alkuvuoden olen voinut oikeastaan aika hyvin. Niin kuin aina silloin kun terapia on ollut katkonaista ja epäsäännöllistä. Niin kuin hyvinvointia nyt voi olla välttäminen ja täydellisen irrallinen, merkityksetön ja tyhjä oleminen, joka selviytyy pitkälti automaatiolla päivästä toiseen. En tiedä, onko se dissosiatiivista olemista, vai vain pelkkää ei-ajattelemista ja tietynlaista tyyneyttä ja tyytymistä tähän tilanteeseen. Kestävä pohja millekään se ei kuitenkaan ole. Välillä herään miettimään, miten pitkälle ihminen voi elää ilman minkäänlaista näkymää tulevaisuudesta. En silti ole ajatellut kuolemaa, enkä edes muista koska viimeksi olisi ollut näin pitkää ajanjaksoa pakenematta jatkuvasti ajatukseen siitä, että kaikki voisi vain loppua. Viestiihän se toisaalta myös jonkinlaisesta toivottomuudesta, sillä en ole liioin jaksanut ajatella elämääkään.

Se on ristiriitaista ja osin valheellista, mutta kutsun sitä silti jollain tapaa hyvinvoinniksi. En ole unohtanut niitä aikoja, joina olisin antanut mitä tahansa vaihtaakseni kaiken ahdistuksen tyhjyyteen.

Siksi kai ajatus vähän eteenpäin siirtymisestä ja terapiatyöskentelyyn sitoutumisesta viimein ilman tukisekoiluja ja jatkuvia häiriöitä pelottaa. Epäilen jatkuvasti voimieni ja toivon riittävyyttä. Kaikki menneet hoidotkin painavat yhä: vuosien aikana minulle on kasvanut käsitys, että terapia tarkoittaa silkkaa kidutusta eikä siitä ole ollut helppo päästä eroon, vaikka tämä kerta kuinka näyttäisi erilaiselta kuin mikään muu tähän mennessä. Eniten pelkään kai kaikkia niitä asioita, joista pitäisi uskaltaa puhua. Puhua, kun kaikki sanat tuntuvat vääriltä eivätkä tavoita mitään. Kun vastassa on toinen ihminen, ilmiselvä vaara.

Tunnen kaiken rakoilevan ja jossakin on jotain jatkuvasti.

Epämääräiset lihasjumit selässä muuttuvat kipeäksi pisteeksi alaselkään ja alkuvuonna heikoksi käynyt vastustuskykyni murenee taas. Iltaisin olen levoton ja täynnä väreilevää ahdistusta ja häiritseviä asioita enkä saa unta. Vähän ajan päästä öinen heräily alkaa pian uudelleen. Mieli käy ylikierroksilla ja joudun taas syömään rauhoittavia. Jään tunneiksi jumiin koneelle ja sohin googlea sokeasti aina niillä samoilla hakusanoilla jaksamatta lukea mitään vastaantulevaa. Ihan kuin voisin syöttää itseni hakukoneeseen ja saada selville mitä on tapahtunut. Yritän kai silti eikä se varsinaisesti paranna oloani. Tämän takia en ole pysähtynyt, ajatellut.

Ajatus siitä, että tulen terapian myötä voimaan taas huonosti seuraavat kolme vuotta, kauhistuttaa. Ei minulla ole mitään takeita siitä, että kaikki muuttuisi lopulta paremmaksi.

Onko väärin, että tällä hetkellä haluaisin valita valheellisen, tyhjän hyvinvoinnin? Pelkuri mikä pelkuri.