Kuntoutustutkimus. Muutamassa päivässä vähän hullunrohkea ajatukseni tulevaisuuden suunnasta romuttuu jonnekin lomakepinoihin, palikkatesteihin ja pitkiin keskusteluihin lääkärien, psykologien ja ohjaajien kanssa. Päivät tuntuvat loputtoman raskailta ja kotiin päästyäni hukun tulevaisuushuolien lisäksi kaikkiin mahdollisiin muihinkin suruihin ja lopullisesti haudattaviin asioihin. Yhtäkkiä kaikki on taas silkkaa epätoivoa ja epävarmuutta. Vakuutan kaikille voivani paremmin ja vakaammin ja pystyväni asioihin, mutta tutkimuksen aloittaminen on suistanut elämänhallintani ja arkeni täysin raiteiltaan. Kaikkialla elämässäni on vastassa jotain, mikä vetää takaisin alas eikä päästä eteenpäin. Eikö tämän tarkoitus ollutkaan avata ovia ja mahdollisuuksia, vaan sulkea niitä?
Ensimmäisen päivän jälkeen löysin eteiseni lattialta postin seasta pääsykoekutsun. Tuijotan sitä epätoivoisena ja mietin, onko tässä mitään järkeä. Kannattaako pääsykokeisiin edes mennä jos mahdollisuuteni päästä sisään ovat suuremmat kuin saada Kela seisomaan suunnitelmieni takana? Ehkä minun ei olisi pitänyt mennä asioiden edelle ja hakea ollenkaan.
Ei tästä koskaan tule mitään. Ei minusta ole mihinkään. En osaa yhtään mitään enkä koskaan voisi olla missään hyvä.
Ne varovat tarkoin teilaamasta suunnitelmaani suoraan, mutta neuvovat varsin painokkaasti miettimään muita vaihtoehtoja. On hyvin epätodennäköistä, että Kela lähtisi koskaan tukemaan suunnitelmaani vaikka onnistuisinkin pääsemään kouluun, johon olen hakenut. Kyseessä on kuitenkin ammatti sosiaali- ja terveysalalla, ja oma sairaushistoriani todennäköisesti on Kelan mielestä siihen liian rankka. Oma motivaationi, kiinnostukseni ja mahdollinen soveltuvuuteni, tai edes se jos onnistun pääsemään sisään, eivät todennäköisesti paina yhtään mitään.
Ne vaihtoehdot ovat samoja, joita olen miettinyt jo vuosia, aiemmalta kuntoutuskurssilta lähtien. Joudunko tekemään ankeita kompromissiratkaisuja ja luopumaan asioista, joita todella haluan tehdä? Mitä jos ne kaikki palikkatestit osoittavat, että olen aivan liian tyhmä ja kyvytön yhtään mihinkään mitä haluaisin tehdä? Jos en kykene vain yksinkertaisesti päättämään mitä haluan, tai kaikki mitä haluan on jotain utopistista harhaa ja täysin vääriä syitä?
Mietin sitä sairaanhoitajaa, joka viime kesänä kysyi, onko minulle koskaan harkittu pysyvän eläkkeen hakemista. Mitä jos se oli oikeassa? Mitä jos siinä onkin minun tulevaisuuteni?
Mitä jos en ole millään tavalla sairas, vaan ainoastaan liian laiska ja mukavuudenhaluinen tehdäkseni yhtään mitään? Mitä jos vain kuvittelen kaiken?
Mitä jos kukaan ei usko?
Miten ihmisen voi olla näin vaikeaa löytää paikkaansa? Miksi haluan aina vain tehdä mahdottomia asioita? Siksikö, ettei silloin koskaan tarvitsisi onnistua missään?
Hetken ajan olin nähnyt toivoa, mahdollisuuksia ja uusia alkuja. Ehkä oli tyhmää antaa viime talvena sen yhden valmentajani pienen rohkaisevan eleen sysätä minut uskomaan, että voisin todella tehdä asioita, joita haluan. Taisin siinä sivussa unohtaa, että olen liian hullu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti