Vastalausemyrsky

Anna sille ääni ja se peittää alleen ihan kaiken. 

Päiväkirjat täyttyvät sekavista dialogeista, jotka saavat minut jatkuvasti epäilemään järkeäni. Samalla kuitenkin kaiken hämmentävän keskellä, jotenkin, sumean intuitiivisesti päädyn tekemään ratkaisuja kuin tietäisin mitä tehdä.

Tanssiessani en kuule musiikkia sen huudon alta. Se jähmettää liikkeeni ja pudottaa laskuista, puurouttaa epämääräiseksi mössöksi jo itsestäänselviksi hiotut kohdat. Nilkoistani on kadonnut viimeisinkin vähäinen voima. Ei tarvitse edes katsoa peiliin, sillä tunnen sen epämukavuuden kaikkialla kehossani. Minä ja tyhjä sali. Se pahin, armottomin paikka.

En kestä pukuhuonetta enkä muita tyttöjä. En kestä itseäni muiden edessä. Inhoan sitä kuorta, joka minun täytyy aina olla, täysin automaattisesti, halusin tai en. Sitä joka hymyilee automaattisesti, juttelee kepeästi sillä aikaa kun joku jossain huutaa, että minun pitää kuolla. Kuori tukahduttaa sen huudon hetkeksi, mutta se tukahduttaa myös minut.

Yritän kuunnella mitä sillä on sanottavana, mutta se on täysin musertava. 

Sä olet paha. Et ansaitse yhtään mitään hyvää eikä sua kukaan koskaan tule hyväksymään sellaisena kuin olet. Tulet ikuisesti olemaan se paha ja huono osa, joka pitää leikata pois. 

Sun pitäisi kuolla. Susta ei välitä kukaan. Olisit niin paljon parempi kaikille kuolleena. Oikein nätti ruumis. Oikeastaan sä olet sitä jo. Et ansaitsisi olla edes elossa.

Ansaitset sen täydellisen yksinäisyyden joka sua lyö vastaan kun tulet kotiin ja joka on sua vastassa ihan joka puolella. Ansaitset sen altavedetyn unelman ja sen että kaikki meni pieleen. Kukaan ei ole koskaan rakastanut sua eikä tule koskaan rakastamaankaan. Olet liian huono, paha ja viallinen etkä ansaitse sitä.

Eikä kukaan tyttö koskaan edes katsoisi suhun päinkään, kyllä sä sen tiedät. Olet liian huono siihenkään. Sä et kelpaa mihinkään. Ja se näkyy susta kilometrien päähän.

Kukaan ei usko sua. Sä et ole totta. Sä et ole tärkeä.

Ansaitset kuolla. Yksin, sen sä ansaitset. 

Sä olet paha. Et ansaitse elää koska olet pilannut kaiken. 

Etkä sä ole edes totta. 

Kuuntelen sitä täysin typertyneenä. Miksi sä sanot noita asioita? Mikä ja kuka sut on saanut uskomaan tuollaisia?

Yritän käydä sitä vastaan palauttamalla mieleen ihania, tärkeitä asioita ja ihmisiä, jotka ovat koskaan sanoneet edes yhden pienen rohkaisevan sanan. Mietin asioita, joihin olen pystynyt, parempia puolia, hokemia että kaikki käy lopulta hyvin. Puhun sille.

Muistatko sä sen tytön niistä juhlista muutamien viikkojen takaa? Muistatko miten melkein säikähdit, kun katsoit niitä valokuvia? Se näytti niin upealta, jotenkin röyhkeältä. Sen katse kameraan oli häpeilemättömän suora ja nälkäinen. Eikä se ollut vain nätti tyttö ja jokin onnistunut valokuva, tiedät sen kyllä. Muistatko, miten se lipui läpi illan ja ihmisten ja jutteli asioista, puhui tulevaisuudensuunnitelmista ja asioista, jotka ovat sille tärkeitä? Sekoili sanoissaan innostuksissaan ja nauroi vapautuneesti, hehkutti kaikkia pieniä pöljiä juttuja. Ensimmäistä kertaa varmaan vuosiin, katoamatta jonnekin sohvannurkkaan, olemattomiin, sillä aikaa kun muut juhlivat.

Se olit sinä. Se olet sinä.

Tunnetko sä sen kaiken elämän ja elinvoiman, joka kaiken sen kuolleen alta alkaa vähitellen paljastua? Sen, että toisinaan on jopa aika keveää? Joskus keskellä tylsintä työvuoroa löydät itsesi katsomasta ihmisiä ja hymyilemästä ilman syytä. Näet ympärillesi. Hymyilet kaupankassoille, työkavereille, sieville tytöille. Koska elämä.

Puhun sille kunnes tajuan, ettei se toimi näin. On väärin käydä sitä vastaan, enkä pysty huutamaan sitä kovempaa. Kaikki nuo ovat tärkeitä asioita, mutta en saa sitä uskomaan luettelemalla kilpaa hyviä asioita vastineeksi. Ohitan ja muserran sen vain taas kerran. Niin kuin sille on aina tehty.

En oikein tiedä kuka se on, mutta tiedän, että se on se, joka kaikkein eniten tarvitsee kuuntelua ja ystävällisiä sanoja. Että joku katsoo suoraan kohti ja kuuntelee, ei ohita, keskeytä, puhu päälle ja syytä asennevammasta, näköalattomuudesta ja liiasta synkkyydestä. Että olisi joku joka ei pidä sitä toivottomana tapauksena.

Ottaisin sen syliin ja sanoisin, että sä olet ihana ja hyvä, vaikkei kukaan muu tässä maailmassa olisi sitä mieltä. Kyllä sä saat olla heikko ja pieni ja itkeä ihan niin paljon ja kauan kuin siltä tuntuu. Enää kukaan ei käytä hyväkseen sun heikkoja kohtiasi, koska minä pidän siitä huolen.

Ehkä me tehdään hetkeksi rauha. Edes hetkeksi. 

Mutta yksi juttu. Ei me tässä kevätnäytösten alla ehditä nyt kuolemaan.