Kutsuvat sitä toipumiseksi

Liian monta elämää, joiden puristuksissa on mahdotonta pysähtyä.

Työt. Kevään esitykset. Pian alkava kuntoutustutkimus ja uudet tuntemattomat ihmiset kyselemässsä mikä minua oikein vaivaa, aivan kuin minun pitäisi se itse ja ihan yksin tietää. Pääsykokeet. Ihan älytön tulevaisuudensuunnitelma ilman mitään varasuunnitelmia. Pakko päästä eteenpäin.

Illalla työpäivän - liian monennen peräkkäisen - jälkeen tuijotan tuntikausia seinää kynsinauhojani repien, pystymättä tekemään yhtään mitään. Tiedän, että pitäisi mennä ajoissa nukkumaan, saada riittävästi unta ja palautua, koska seuraavana päivänä aikaisin aamulla treenit ja koulutusta ja toinen samanlainen järjettömän hektinen työpäivä. Menee aina liian myöhään ennen kuin onnistun tainnuttamaan itseni, ahdistukseni ja kaikki liian vaikeat asiat vähän liian suurella määrällä lääkkeitä.

Viimein vapaapäivänä itken väsymystäni, mahdotonta arkea ja liian monta hoidettavaa asiaa pyykkivuorten ja tiskikaaoksen keskellä. Pysähtyessä löydän aina itseni keskeltä asioita, joiden haluaisin olevan jo mennyttä ja niille kuuluvilla paikoillaan, eikä jäytämässä minua sisältä hiljaisina yksinäisinä hetkinä. Raahaamasta taakkoja, joista haluaisin jo päästää irti, tulla kevyemmäksi ja siiirtyä eteenpäin. En jaksaisi enää surra ja käydä loputtomiin läpi vääryyksiä, syyllisyyksiä ja asioita jotka eivät oikeastaan edes kuulu minulle enää. Siksi kai vältän pysähtymisiä ja hiljaisuuksia viimeiseen asti, vaikkei se ehkä järkevin mahdollinen ratkaisu olekaan.

(Eikä sitä tietenkään saa sanoa, että haluaisi ehkä vain jonkun olevan läsnä ja sanovan että kaikki järjestyy. Auttavan edes muutaman raskaan käytännön asian kanssa. Kuuntelevan hetken, ehkä antavan neuvon tai kaksi. Jos saisi edes halauksen ja muutaman ystävällisen sanan.)

Olen kuntoutustuella – viimein. Enää minun ei tarvitsisi tehdä omaan jaksamiseeni nähden liikaa töitä selvitäkseni taloudellisesti edes jotenkin. Silti tuntimäärät ovat jotenkin vain lisääntyneet. Tuntuu vaikealta kieltäytyä, koska tunne täydellisestä osaamattomuudesta ja hyödyttömyydestä on vaihtunut siihen, että pystyn, osaan ja kehityn. Saan tehdä enemmän asioita, kykenen hoitamaan yllättävän monta asiaa yhtä aikaa, ja minuun alkavat vähitellen luottaa jopa vaativimmat ja hankalimmat esimieheni. Pystyn asettamaan asioita ja ylimääräisiä draamoja mittasuhteisiinsa enkä stressaa itseäni jatkuvasti kuoliaaksi ihan pienimmistä asioista. Vielä jokin aika sitten en olisi pystynyt kaikkeen tähän.

Tiedän, ettei arvoni saisi olla kiinni suorituksissa ja tehdyissä asioissa enkä saisi pelata tällaista peliä jaksamisellani. Työpaikkani ei todellakaan ole sen arvoinen. Jotenkin näin on vain taas päässyt käymään. En edelleenkään saisi itseäni sanomaan treenitovereille, työkavereille, pomoille, että olen sairas ja kuntoutustuella, vaikka samaan aikaan näytän ulospäin ihan tavalliselta ja toimivalta ihmiseltä. Teen työni kohtuullisen moitteettomasti ja treenaan mahdollisimman lujaa. On vain jotenkin helpompi puhua puolitutuille epämääräisesti työstä (vaikka tunteja olisikin viikossa murto-osa kokoaikatyöstä), ja opiskeluista (vaikken ole käynyt yliopistolla sitten tammikuun) ja antaa niiden ymmärtää, että olen jonkinlainen monen asian välillä tasapainoileva yli-ihminen. Niitä, jotka tietävät totuuden, ei oikeastaan ole.

Eroprosessi rumimmillaan on pakottanut miettimään paljon rehellisyyttä niin itseä kuin muita kohtaan ja taas kerran sitä, miten tärkeää se on, mutta millainen malliesimerkki rehellisyydestä minäkään olen?

Tasapainoilu näiden elämien välillä on raskasta. En epäile sitä, ettenkö pystyisi tulevaisuudessa, ehkä piankin, vielä kuntoutumaan työkykyiseksi, mutta tuleeko se ikuisesti olemaan kilpajuoksua viallisuuden ja hahmottoman ahdistuksen kanssa? Tuleeko aina olemaan se toinen elämä, josta suurin osa ihmisistä ympärilläni ei tiedä yhtään mitään? Olisinko mitään, jos en tekisi mitään?

Aina syyllisyys. Pysähtymättömyydellä ja loputtomalla suorittamisella sen vaientaa edes hetkeksi melkein kuulumattomiin.

Ei sun kuuluisi olla kuntoutustuella koska pystyt tekemään töitä ja treenaamaan. Se on kaikki tai ei mitään ja pystyisit varmasti ihan hyvin tekemään samantien kokopäivätyötäkin. Ammatillinen kuntoutus ei kaatunut siihen, ettet pystyisi tekemään mitään, oot vain ollut tänä vuonna ihan liian laiska ja saamaton opiskelemaan. Ja ne takautuvat kuntoutustukirahat, et todellakaan saisi laittaa niitä treenivaatteisiin ja balettitossuihin ja kaikkeen mitä muka ihan oikeasti tarvitsisit. Saati sitten suunnitella matkustavasi. Kaikille ei käy Kelan kanssa ihan noin hyvin, etkä todellakaan ansaitsisi sitä.

Tämä on vielä helpommin käsiteltävissä, mutta kaikki se muu. Mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä ja olla. 

Se ei olisi jättänyt sua jos. Sun olisi pitänyt olla enemmän ja parempi. Sun olisi pitänyt olla sosiaalisempi, kiinnostavampi, siistimpi tyyppi ja käydä joskus jossain eikä aina vaan olla kotona, tiellä ja viemässä tilaa, lukemassa jotain kirjoja ja tekemässä jotain muuta hyödytöntä ja merkityksetöntä. Sun olisi pitänyt tehdä mielenkiintoisempia, siistimpiä juttuja. Sulla olisi pitänyt olla enemmän ystäviä, tietenkin siistejä tyyppejä. Sun olisi pitänyt pystyä päivittäin kahdeksan tunnin työpäivään ja siihen päälle harrastukset, kaiken antaen, kunnianhimolla ja menestyksellä tietenkin. Mitä säkin muka kuvittelet tanssivasi tuonikäisenä, eihän siinä pysty enää saavuttamaan yhtään mitään! Jotain tavallisen tanssikoulun näytöksiä ja jämäsijoja SM-kisoissa - sun olisi pitänyt saavuttaa jotain oikeasti merkittävää, konkreettista. Sun olisi pitänyt treenata kovempaa ja saavuttaa enemmän (muttei tietystikään niin paljon että se antaa toiselle aihetta olla kateellinen). Sun olisi pitänyt saada opintosi valmiiksi, menestyä niissä paremmin, saada oikeasti jotain aikaan, valmistua, saada oikea työpaikka eikä mitään merkityksettömiä töitä, joihin ei tarvitse edes minkäänlaista koulutusta.

Sun olisi pitänyt olla sängyssä parempi, aloitteellisempi, täydellisempi, kekseliäämpi ja antaa enemmän itsestäsi, pystyä siihen aina olosuhteista riippumatta.

Kaunishan sä olet, mutta ongelma on siinä, ettet sä ole yhtään mitään muuta. Mutta olisit sä silti voinut olla enemmän, tai ehkä sitten vähemmän kaunis, kaunis jollain toisella tavalla. Vähän vähemmän tavallinen, vähän jännittävämmän näköinen. Vahvempi, urheilullisempi mutta pehmeämpi. Täydellisempi, mutta olisi sun pitänyt pystyä olemaan muutakin kuin vain kaunis.

Tietenkin sun olisi pitänyt pystyä ratkaisemaan kaikki nuo sun ongelmasi ja mielellään mahdollisimman siististi, ettei toisen olisi tarvinnut kärsiä siitä tai sekaantua siihen millään tavalla. Sun olisi pitänyt puhua enemmän, mutta jättää silti ne kamalimmat asiat kertomatta. Sun olisi pitänyt pystyä peittämään ahdistuksesi ja olemaan positiivisempi, toiveikkaampi, onnellisempi ja kevyempi. Sun olisi pitänyt pärjätä paremmin eikä olla niin helvetin tylsä ihminen. Eikä tehdä niin helvetin monta virhettä. Mieluiten ei yhtään.

Tätä kaikkea ei olisi tapahtunut jos olisit pystynyt olemaan toisenlainen. Koska se on niin paskapuhetta, että kukaan koskaan hyväksyisi sua tuollaisena kuin olet.

On kulunut yhdeksän kuukautta ja joinakin päivinä löydän yhä itseni keskeltä näitä armottoman kipeitä syytöksiä. Haluaisin jo päästää irti, antaa olla. Kunpa minäkin olisin sellainen, joka pyyhkii pois, kääntyy, eikä enää katso taakseen. Päättäisin, etten koskaan enää ajattele sitä ihmistä. En valvoisi enää öitä ja näkisi jatkuvasti unia, joissa selitän hänelle aina uudelleen niitä kohtia, joihin hän minua satutti pahimmalla mahdollisella tavalla. En heräisi enää omaan arvottomuuteeni. Kipu ei enää vääntäisi minua kaksinkerroin kesken aivan tavallisen, jopa onnellisen päivän.

Ei syyllisyyttä, muistoja, merkityksiä. Kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Luopuisin kaikista taakoista.

Silti sydän särkyy yhä joka ikinen ilta kun katson ikkunasta auringonlaskun suuntaan jonnekin sinne missä koti oli. Vaikka nyt voin jo rehellisesti sanoa, etten haluaisi koskaan sitä helvettiä takaisin.