Viha

Ei erosta toipuminen tunnu koskaan olevan ohi, vaikka kuinka kuvittelee, toivoo, uskottelee itselleen, yrittää olla ajattelematta ja päästää koko ajan irti. Ei vaikka repii itseään väkivalloin irti, katsoo muualle ja haluaa aina ja aina vain unohtaa. Aika kuluu ja minun varmaan pitäisi jo olla keveä ja eheä ja päässyt yli ihmisestä, joka ei olisi koskaan edes ansainnut tällaista määrää surua. Mutta ei.

Joudun jälleen vastakkain kaiken kanssa kun käyn läpi vanhoja päiväkirjoja kirjoittaakseni terapeutilleni edes vähän auki vajoamishistoriaani, nähtyjä välähdyksiä ja kaikkia outoja asioita. En haluaisi ajatella enää sitä suhdetta, mutta on mahdotonta olla repimättä haavoja auki, kun suuri osa kaikesta kummallisesta tapahtui suhteessa toiseen. Luen harppoen, varoen, silmäluomien raosta, jäämättä kiinni liian kipeisiin kohtiin. En osaa odottaa, että vanhat tekstit leimauttavat valloilleen aivan järjettömän vihan.

Yhä hänelle on liian monta kysymystä.

Miksi helvetissä annoit sen jatkua vuosia vaikka ihan kaikesta näkyi (tai kuka tahansa paitsi minun kaltaiseni typerys olisi sen nähnyt), ettet välitä, etkä halua rakentaa yhteistä, parempaa tulevaisuutta kanssani? Annoit minun uskoa ja toivoa ja yrittää kaikkeni, että voitaisiin olla yhdessä ja kaikki kääntyisi paremmaksi, vaikka kaikesta näki, ettet välitä etkä halua. Millaisena idioottina minua pidit, ja nautitko peräti siitä, että olin liian tyhmä nähdäkseni sitä kaikkea? Muutit kanssani yhteen ja annoit minun rakentaa ensimmäistä oikeaa kotia harhaisten, valheellisten unelmien varaan. Et selvästikään halunnut olla kanssani, mutta jostain syystä olit silti siinä. Miksi? Miksi annoit sen kaiken vain jatkua?

Se mitä annoit tapahtua oli ihan helvetin väärin. Se tuhlasi ehkä vuosia meidän kummankin elämästä.

Ehkä, ennen kaikkea: millainen helvetin idiootti minä olin? Miksi en pystynyt vain lähtemään?

Yritän muistaa, mitä hän kuiskasi pitäen minua sylissä siinä elokuun yössä juuri kun olimme eronneet. "Halusin tätä, ihan oikeasti, uskotko." Mutta kaiken myöhemmän valossa en enää tiedä mitä uskoa. En usko että hän oli minulle, tai ehkä enemmän itselleen, kovinkaan monessa asiassa rehellinen.

Kohta vuosi ja minä olen toisinaan yhä tässä. Tiedän, ettei tämä johda mihinkään, mutten voi muutakaan kuin toivoa, että vielä joskus kaikki asettuu paikoilleen.