Alkaa tapahtua. Kaikki ne kliseet, joissa kerrotaan, että vielä jonakin päivänä kaikki on toisin. Erokliseet, vaikeiden aikojen latteat lauseet ja miten ne sekoittuvat kaikessa pelossa ja epäuskossa. Miten sitä pelkää, ettei mitään enää koskaan muttei kai lakkaa kuitenkaan täysin uskomasta uuteen aikaan. Miten hyvät käänteet tulevat yhtä yllätyksellisten nurkkien takaa kuin epäonnisetkin. Ne tiedetään.
Totta ne on.
Huumaannun kevään valosta kaupungin yllä. Tanssin aamuun asti baarissa tahmealla tanssilattialla ihan liian humalaisten ihmisten seassa ja hymyilen hymyilen hymyilen ja ensimmäistä
kertaa ikuisuuksiin uskon ne sanat, jotka tiukasti silmiin katsoen sanotaan, sun kaltaisesi voisi saada kenet tahansa paljon
paremmankin, kuin sen ensimmäisen vastaantulevan tytön, joka vähän osoittaa
kiinnostusta. Hetkittäin jään kuuntelemaan itseäni ulkopuolelta selittämässä jostain maailman tärkeimmästä asiasta, miten ääneni nousee ja sanat ryöppyävät hengästyneinä toisiinsa sekoittuen, miten suojamuurit varkain laskevat ja siinä näen taas itseni, siinä, minä, ja muistan millainen olenkaan ja miltä tuntuu antaa muidenkin nähdä se ja luottaa siihen, että ehkä sittenkin ne hyväksyvät ja olen jotain. Kohoan kepeästi varpailleni halauksiin aina tullessa ja lähtiessä enkä enää jäädy ja hämmenny jatkuvasti. Yritän imeä ihmisistä ympärillä sitä hyvää, joka rakentaa minua uudelleen vahvempana ja pitää minut tässä. Etten koskaan enää katoaisi kokonaan.
Tervetuloa takaisin. Jää tämän kerran, pysy mun kanssa, jooko? Pysy niinäkin päivinä kun kaikki yhä romahtaa.
Joskus tanssitaan pitkin katuja. Vähän väliä havahdun siihen, että olen elossa.
Vanhan elokuvateatterin pimeässä, valkokankaalle tuijottaen, hetkeä ennen yhden maailman hienoimman elokuvan alkamista uskallan sanoa sen vanhalle ystävälle ensimmäistä kertaa ääneen. Mä olen selvinnyt tästä.
Kai kaikesta voi selvitä. (Paitsi siitä, huomauttaa joku jossain, enkä voi väittää että se on väärässä. Tiedän etten ole kuivilla ja kaikki voi hajota käsiin ihan koska tahansa enkä varmaan koskaan pääse siitä tunteesta, että tapahtui mitä tahansa, pelaan vain aikaa ennen seuraavaa romahdusta.)
Helvetinvuosien jälkeen tulee kevät, jona murehdin aikuisten murheita. Kasautuvia töitä, aliarvostettua työpanostani, palkankorotuksen pyytämistä. Yhtenä iltana nukahdan kuristavaan riittämättömyyden tunteeseen, etten koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä mihinkään. Samana yönä ystävä viesteissään ilmoittaa puhuneensa puolestani mahdollisessa työpaikassa. Reilua viikkoa myöhemmin puoliksi vitsillä heitetty idea on muuttunut todeksi mahdollisuudeksi ja istun työhaastattelussa paikkaan, joka tilanteessani kuulostaa unelmalta. Olen alkaa itkeä, kun kuulen kuukausipalkan olevan mahdollinen ja neuvoteltavissa oleva asia. Mikään ei ole varmaa, mutta jo pelkkä mahdollisuus ja ajatus, että saattaisin ehkä olla paikkaan juuri sopiva. Tai että edes selviän työhaastattelussa kaikkien näiden vuosien jälkeen eikä minua naureta sieltä ulos.
Murehdin yhä lastenkin asioita, mutta jollain tapaa vahvempana ja vakaampana, tietoisesti, huolehtien. Vakauttamisryhmän viimeisessä seurantatapaamisessa istun ensimmäistä
kertaa läsnäolevana keskustellen ja kertoen mielipiteitäni, samaan aikaan käyden rauhoittavaa dialogia pääni sisällä, pitäen huolta itsestäni. Ensimmäistä kertaa koko tapaamisen aikana ei tule niitä hetkiä, että haluaisin tappaa ryhmän miesohjaajan, jos hän erehtyy vilkaisemaankaan minuun päin.
Tasapainoilen vähän ylikierroksilla kaiken kanssa. Nukun liian vähän enkä oikein osaa huolehtia itsestäni kaiken muutoksen ja hämmennyksen keskellä. Hetkeäkään en silti ole miettinyt, pystynkö lopulta tähän ja millaisiin
ongelmiin se minut voi viedä. Tämä täytyy vain katsoa. On pakko
uskaltaa, kävi miten kävi. Jos joku, edes yksi ihminen, uskoo minuun.
Hoen itselleni jatkuvasti, että mun täytyy antaa tämän kaiken viedä mukanaan ja muuttaa elämäni.
Kaikki on yhtäkkiä niin pelottavan hyvin.
