Viha

Ei erosta toipuminen tunnu koskaan olevan ohi, vaikka kuinka kuvittelee, toivoo, uskottelee itselleen, yrittää olla ajattelematta ja päästää koko ajan irti. Ei vaikka repii itseään väkivalloin irti, katsoo muualle ja haluaa aina ja aina vain unohtaa. Aika kuluu ja minun varmaan pitäisi jo olla keveä ja eheä ja päässyt yli ihmisestä, joka ei olisi koskaan edes ansainnut tällaista määrää surua. Mutta ei.

Joudun jälleen vastakkain kaiken kanssa kun käyn läpi vanhoja päiväkirjoja kirjoittaakseni terapeutilleni edes vähän auki vajoamishistoriaani, nähtyjä välähdyksiä ja kaikkia outoja asioita. En haluaisi ajatella enää sitä suhdetta, mutta on mahdotonta olla repimättä haavoja auki, kun suuri osa kaikesta kummallisesta tapahtui suhteessa toiseen. Luen harppoen, varoen, silmäluomien raosta, jäämättä kiinni liian kipeisiin kohtiin. En osaa odottaa, että vanhat tekstit leimauttavat valloilleen aivan järjettömän vihan.

Yhä hänelle on liian monta kysymystä.

Miksi helvetissä annoit sen jatkua vuosia vaikka ihan kaikesta näkyi (tai kuka tahansa paitsi minun kaltaiseni typerys olisi sen nähnyt), ettet välitä, etkä halua rakentaa yhteistä, parempaa tulevaisuutta kanssani? Annoit minun uskoa ja toivoa ja yrittää kaikkeni, että voitaisiin olla yhdessä ja kaikki kääntyisi paremmaksi, vaikka kaikesta näki, ettet välitä etkä halua. Millaisena idioottina minua pidit, ja nautitko peräti siitä, että olin liian tyhmä nähdäkseni sitä kaikkea? Muutit kanssani yhteen ja annoit minun rakentaa ensimmäistä oikeaa kotia harhaisten, valheellisten unelmien varaan. Et selvästikään halunnut olla kanssani, mutta jostain syystä olit silti siinä. Miksi? Miksi annoit sen kaiken vain jatkua?

Se mitä annoit tapahtua oli ihan helvetin väärin. Se tuhlasi ehkä vuosia meidän kummankin elämästä.

Ehkä, ennen kaikkea: millainen helvetin idiootti minä olin? Miksi en pystynyt vain lähtemään?

Yritän muistaa, mitä hän kuiskasi pitäen minua sylissä siinä elokuun yössä juuri kun olimme eronneet. "Halusin tätä, ihan oikeasti, uskotko." Mutta kaiken myöhemmän valossa en enää tiedä mitä uskoa. En usko että hän oli minulle, tai ehkä enemmän itselleen, kovinkaan monessa asiassa rehellinen.

Kohta vuosi ja minä olen toisinaan yhä tässä. Tiedän, ettei tämä johda mihinkään, mutten voi muutakaan kuin toivoa, että vielä joskus kaikki asettuu paikoilleen.

Särkynyt sydän ja alati lykkääntyvä tulevaisuus

Pääsykoepäivänä nukun ohi ja yritän unohtaa kaikki unelmani. Hoidan kasaantuneita asioita tiskivuoria pyykkejä, mekaanisesti, itkemättä ja ajattelematta sitä tosiasiaa, etten ole siellä missä minun oli tarkoitus olla.

Tulevaisuus karkaa, yhä. Mitä enemmän yritän sitä varmemmin se luisuu ulottuviltani jonnekin tavoittamattomiin.

Totuus piirtyy esiin vaikka kuinka yrittäisin uskotella voivani paremmin. Ne saavat minut murenemaan nopeammin kuin ikinä olisin osannut kuvitella.

Psykologi piirtää testitulospapereihinsa rajusti keskitason molemmin puolin heittelehtiviä käyriä. "Jos sä nyt olisit harkitsemassa yliopisto-opintoja, niin en mä niitä missään nimessä sulle suosittelisi." Sosiaalityöntekijä piirtää ajatuksissaan papereihinsa isoa mustaa aukkoa jonnekin historiani keskelle. Ne tenttaavat papereistani, lääkärinlausunnoistani, jotka eivät kuulemma kerro elämästäni, historiastani yhtään mitään. Kysyvät yhä uudelleen, mitä on tapahtunut ja vastaan yhä uudelleen etten minä tiedä mistään mitään. Aivan kuin ne eivät uskoisi. Miksi käyn traumaterapiassa, olenko kokeillut hypnoosia, puhunko enkö muka puhu vai enkö todella muista mitään.

Ne painostavat, kyselevät murtumapisteisiin asti. Mutta jos tämä vuosien helvetti jotain on opettanut, niin sen etten minä lopulta koskaan murru, halusin tai en. Olen vahvemmilla kuin ennen, sillä enää en olisi hyppäämässä päivän päätteeksi ikkunan alla virtaavaan koskeen, vaan annan minua kuulustelevan sosiaalityöntekijän huijata minut ottamaan pari askelta taaksepäin ja puhumaan kirjallisuustieteestä ja tutkimusongelmista, elämistä ja niistä kertomisesta. Ovela nainen.

Ne kertovat minusta julmia totuuksia. Käskevät keskittymään toipumiseen, terapiaan ja unohtamaan ammatillisten suunnitelmien tekemisen hetkeksi, ehkä pidemmäksikin aikaa.

Pahinta on, etten voi väittää niiden olevan väärässä. Vaikka kuinka tappelisin sitä vastaan ja haluaisin yrittää koko ajan eteenpäin ja taistelisin edes hetken aikaa vastaan kuinka tuhoon tuomitusti tahansa. Mietin mitä ihmettä sanon ihmisille, jotka kysyvät mitä teen, miten ihmeessä jaksan esittää normaalia elämää kun aika kuluu enkä ole tehnyt yhtään mitään. Miksi aina lopulta käy näin vaikka tekisin mitä.

Halusin eteenpäin ja yritin ihan hirveästi. Ja nyt ne kertovat minulle mikä on lopputulos.

Mietin kaikkia niitä ihania sosiaalityöntekijöitä, ohjaajia, kuntoutustyöntekijöitä. Sitäkin pientä, nopeasti puhuvaa naista, jonka paperit olivat aina ihan sekaisin ja jonka kerran pyydystin kadulta matkalla tapaamiseeni, väärään paikkaan, joka puhui tanssista kanssani silmät loistaen ja jota yhä mietin aina silloin kun en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Josta yhä kolmen vuoden jälkeenkään en pysty puhumaan kyynelittä. Tai sitä, joka vannotti muistamaan, että maailma on hyvä paikka, jossa nyt vain tapahtuu pahoja asioita. Kaikkia niitä, jotka ovat olleet niin ammattitaitoisia, että ovat uskaltaneet laittaa itsensä likoon ja nauraa vaarallisissa paikoissa. Tuotan niille aina pettymyksen. Minua ei kai vain voi auttaa.

Iltaisin tappelen sitä typerää alentunutta oppimiskykyäni osoittavaa paperia vastaan opettelemalla tappotahtia variaatioita, tanssisarjoja, asioita, joita minun ei koskaan pitänyt pystyä tekemään. Kuuntelen suosikkiopettajani ääntä ja seuraan sokeasti ainoaa asiaa maailmassa, jolla todella on merkitystä. Vien itseni kaikkien voimieni äärirajoille, jotten illalla sänkyyn kaatuessani jaksaisi ajatella enää yhtään mitään.

Silti makaan yöt valveilla ajatellen kuolemaa ja loputtoman syvää surua. Yritän muistaa jokaisesta päivästä ne onnelliset hetket, mutta painavatko ne mitään vasten sitä, että kaikki voisi vain loppua eikä koskaan enää tarvitsisi kärsiä.

Olenko tapellut itseni läpi tästä helvetinvuodesta vain huomatakseni jälleen kerran, ettei minulla ole tulevaisuutta? Olen vuoden verran kirjoittanut päiväkirjat täyteen, että kaikki järjestyy ihan varmasti ja minusta tulee vielä onnellinen. Onko se pelkää typerää itsepetosta? Onko tämä kaikki tosiaan niin kuin se entinen minulle sanoi?

 "Tää ei vain ole enää sen arvoista."