Ehkä sittenkin joulu

Pelkäämäni ensimmäinen joulu vuosiin, jonka piti olla vain tämän hirveän syksyn loppuhuipennus ja maailman kaiken yksinäisyyden tiivistymä. Edes terapeuttini ei toivota lähtiessäni hyvää joulua, aivan kuin se olisi jotenkin sopimatonta tässä tilanteessa. Ehkä hän epäilee minun palaavan paniikkipuheluineni piankin. Niin luulen minäkin, mutta kestettyäni pahimmat paniikin ja sekoamispelon hetket huomaan jotain tuttua muutaman vuoden takaa. Vaikean syksyn jälkeen joulusta tuleekin aivan varkain hyvä. Kaikki hyvät asiat tulevat takaisin aika yllättäen.

Pitkät harmaat päivät, jotka torkun läpi illan treeneihin asti. Juon vähän väliä kahvia ja luen ensimmäiset kokonaiset kirjat ikuisuuksiin. Jossain mielen perukoilla tutkimussuunnitelmat lähtevät vaivihkaa kirjoittamaan itseään eteenpäin. Nukun myös ensimmäisiä kokonaisia, pitkiä öitä ikuisuuksiin. Näen taas unia. Ne sekoittuvat häiritsevällä tavalla todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin, mutta unia. Asiat tuntuvat yhtäkkiä taas joltain ja merkitsevät jotakin. Vietän paljon aikaa yksikseni enkä oikeastaan edes kaipaa mihinkään muualle.

Vaeltelen kaupungilla suosikkipaikkojani ja ostan ristiriitaisia joululahjoja, vain itselleni. En jaksa kuunnella heikkoa ääntä, joka sanoo minun olevan itsekäs ja huono tytär, kun en halua tavata vanhempiani tänäkään jouluna. Vaiennan lempeästi sekin, joka suree perhettä, jota ei ole koskaan ollut - tai mikä se nyt oli, perheen kulissi. Yritän olla liukumatta syyllisyyteen ja vastuuseen asioista, jotka kuuluisivat muualle.

Eikä minun tarvitse viettää joulua yksin. Saan olla tärkeän ihmisen ja tärkeän koiran kanssa, tehdä tasan mitä huvittaa, ja vieläpä yhdessä suosikkipaikoistani tässä kaupungissa. Se on juuri niin hyvä kuin mikään tässä tilanteessa voi olla.

Käyn läpi kaikkia kipeitä asioita, kävelen päin joko syleillen tai keskisormet pystyssä. Asiasta riippuen. Otan asioita takaisin ja huomaan, etteivät ne ole olleet kaikki hänessä kiinni. Minä olen yhä, ja on asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Aika yllättäen myös ilman häntä. Yhtäkkiä olen varma, että olen tarpeeksi vahva matkustamaan yksin niihin kaupunkeihin, joihin en koskaan enää uskonut voivani palata. Minä selviän tästä voittajana sillä pakenemisen sijaan menen kohti.

Olen ajatellut asioita jotka tekevät minut vahvaksi ja kauniiksi. Hypännyt mukaan tiettyyn kepeyteen, hymyillyt idioottimaisesti, syystä ja ilman.

On säröjäkin. Kipu murtautuu esiin yöllä ennen nukahtamista levottomina ajatuksina ja nopeina iskuina kipeisiin paikkoihin. Lamauttavina syyllisyydenpuuskina. Kaikki se vain on. Annan sen tulla ja mennä. Kestän sen.

Oikeastaan koen järjetöntä helpotusta. Ei koskaan enää. Minun ei tarvitse enää päästää ketään lähelle. Sillä kuka valitsee lähellä olemisen herättämän epämääräisen kauhun ja sen valloilleen saaman helvetin vapaaehtoisesti, ja olisinko minäkään jos olisin tiennyt mihin joudun, mihin vedän syyttömän sivullisen ja mikä on lopputulos. Ei koskaan enää. Olen leikitellyt ajatuksella, että ottaisin kaiken ihan kevyesti vain. Sellainen suloinen itsepetoshan tämä koko kuvitelma on, ja mitä sanoinkaan kohti menemisestä, mutta jos se saa minut tuntemaan itseni vahvaksi ja hehkumaan edes hetkeksi niin ihan sama. Enimmäkseen olen ajatellut, että mitä väliä, ja hymyillyt suloisesti päälle. Unohtanut kalvavat kysymykset siitä, ymmärtääkö kukaan koskaan minua enää sillä tavoin, tai sen miten vannoin, etten koskaan enää halua pelätä. Mitä väliä, millään.

Olen ollut aivan järjettömän kiitollinen siitä, miten paljon tavallisia ja normaaleja asioita kykenen kuitenkin tekemään tämän kaiken keskellä.

Edelleen saatan itkeä kotiin kävellessäni, mutta surun ja epätoivon sijaan ehkä enemmän siksi, että olen selvinnyt tästä syksystä. Sitä, miten hurjalta tuntuu olla hengissä kaiken tämän jälkeen. Sitä, että elämä ehkä sittenkin kantaa, ja saan olla hereillä aikaisin tällaisena jouluaattoaamuna. Ei se ole itsestään selvää.

Muodonmuutoksia ja ristiriitoja

"Kuinka vakavasti sä oikein otat ton tanssimisen?"

Vuoden viimeisellä tunnilla kahden opettaja tyrmää minut henkilökohtaisella kysymyksellä enkä minä pelkuri saa suustani totuutta vaan mutisen jotain epämääräistä siitä, etten yleensäkään elämässä tee paljonkaan asioita puolivakavissani. 

Miten vakavasti nyt elämässä otetaan asioita, joista joinain aikoina on riippunut koko elämä, jopa oma henki?

Mietin kaikkia niitä kertoja kun ainoa asia maailmassa, jonka olen kyennyt hahmottamaan on ollut reitti tanssikoululle. Olen laskeskellut lääkkeiden vaikutusaikoja ja sitä ehtiikö ahdistus laantua, tokkuraisuus laimeta ja tunnenko riittävästi raajani ja hahmotanko liikkeeni. Olen tullut siinä aika hyväksi. Muistan, miten entinen puolisoni joskus saattoi minut tunneille ja haki takaisin, kun en pystynyt liikkumaan ulkona yksin. Siinä välissä tunti tai kaksi jotain käsittämätöntä kirkasta ja selkeää. Joskus salin laidalla katselin niitä nuoria huolettoman oloisia tyttöjä ja mietin, joutuuko kukaan niistä kantamaan sellaisia salaisuuksia, kammottavia tyhjyyksiä, pahaenteisiä kysymyksiä. Ristiriitoja maailmoiden välillä. Miten matkalla takaisin kotiin olen vajonnut takaisin pimeään ja ajatellut pakkomielteisen viileästi kaikkia kamalia asioita. Joskus taas kaikki ihanat asiat ovat leijuttaneet jalat kevyesti irti maasta. Mietin sitä kohtaa kadussa, jossa askeleeni saavat ilmaa alleen ja tekee mieli juosta loppumatka. Turvaan. Se tapahtuu joka kerta, miten väsynyt tai hullu ikinä olenkaan, ja niin kauan maailmassa on toivoa.

En muista montaakaan tuntia, jonka olisin joutunut jättämään väliin kaiken tämän sairastamiseni aikana.  Osastojakson lisäksi ehkä yksittäisiä tunteja siellä täällä. Jotkut kutsuvat sitä toimintakyvyksi. Minä ehkä hengittämiseksi.

En uskalla kertoa totuutta. Ehkä siksi, että pelkään sairauteni ja rikkinäisyyteni tuomista paikkaan, jossa olen jollain tavalla saanut olla itsestäni edes vähän vapaa. Toisaalta se on myös kotoa opittua pelkoa myöntää minkään olevan tärkeää ja merkityksellistä itselle. Koska tärkeät asiat ovat yksinomaan naurettavia. Roikkuu tuon ikäisenä tuollaisissa lapsellisissa asioissa, mitä sekin oikein kuvittelee itsestään, typerä tyttö! Muistan miten isäni joskus vuosia sitten näki minut ompelemassa nauhoja balettitossuihin, katsoi vähän säälien ja totesi etten nyt vain innostuisi liikaa. Siitä joitakin vuosia myöhemmin ompelin nauhat kovakärkisiin tossuihin.

Mietin entistä puolisoani, joka samantyyppisessä tilanteessa jonkun kysyessä jonkin asian merkityksestä itselle olisi osannut valita sanansa juuri oikein ja avannut itseään juuri sopivasti oikeista kohdista, ei niistä liian synkistä ja oudoista. Ollut aito ja läsnä ja antanut itsestään, sellainen tyttö, josta tuskin kukaan voi olla pitämättä. Siinä missä minä viileän umpimielisenä ja poissaolevana jään aina jumiin siihen ristiriitaan, jossa haluan paljastaa salaisuuden ja tunnustaa maailman tärkeimmän asian mutta sanat asettuvat aina väärin tai peräännyn viime hetkillä. Pelosta, ettei kukaan voi ymmärtää millainen maailma tämä on, ja että se kaikki on jotenkin liian outoa ja synkkää ja käsittämätöntä. Pelosta, etten ole sellainen, josta kukaan voi pitää.

Tämä kaksoiselämä on raskasta ja yksinäistä. Sarja täpäriä muodonmuutoksia. Pakenemisia paikalta ratkaisevalla hetkellä. Aina jotenkin peitän jälkeni ja pelastan nahkani, ja miten automaattisesti se tapahtuukaan.

Tanssikoulun ovenkahvasta alkaa lempimuodonmuutokseni, mutten tiedä mitä ajattelisin niistä muista. Jollain ihmeellä saan hysteerisen itkun loppumaan viime hetkillä ennen esiintymismeikin tekoa eikä lavalla toivon mukaan näy kuin hallittuja ja ehkä tarkoituksellisia jäänteitä aamuisesta ihmisrauniosta. Paniikkikohtauksen reunamilla selviän yliopistolle, teen tentin ja pääsen läpi kurssista, josta en ole tajunnut mitään koko syksynä, vieläpä sellaisin arvosanoin, jotka saavat minut melkein tukehtumaan aamukahviini muutama päivä myöhemmin. Treeneihin muutun kelloa vastaan taistelevaksi koneeksi. Päättäväinen katse läpi salin takaseinästä ja seuraavat vaaditut minuutit täysillä ja luovuttamatta vaikka henki menisi. Töissä aamun hiljaisina hetkinä itken suruani väsymystäni loppuunkuluneisuuttani saleissa käytävillä ja takahuoneissa, mutta asiakkaiden eteen ilmestyy joku hymyilevä, kevyesti jutteleva kuori. Humisen tyhjyyttäni, joka tuntuu nielevän minut täysin hetkenkään hiljaisuudessa ja teen virheitä, mutta aina jotenkin onnistun paikkaamaan huolimattomuuteni ja pelastamaan suurimmat katastrofit.

En tiedä miten nämä muutokset tapahtuvat. Samalla tavoin kuin aina lopulta tulee seuraava aamu? Toisinaan kemiallisesti. Aina yhtä automaattisesti. Aika usein silloinkin kun en jaksaisi enää yhtään enempää. Yksin aina jotenkin helpommin kuin elämässä toisen kanssa.

Muodonmuutoksilla tietysti on kääntöpuolensa. Armottomuus itseä kohtaan. Ylikunto-oireet. Ristiriitaiset äänet ja repeilevät ulkokuoret. Itsetuhoiset selviytymiskeinot. Näkyvistä häipyvä käsitys omasta voinnista ja vaikeus hahmottaa edes sitä kuka on. Kaikki väkinäiset väkivaltaiset yritykset jatkaa eteenpäin silloinkin kun viisainta, välttämättömintä, olisi jäädä sänkyyn makaamaan ja kohdata se, mikä on vialla. Kiertotiet ja ylimääräiset mutkat matkassa. Merkityksensä menettänyt "mä en jaksa enää." Se, ettei kukaan muukaan tiedä missä kunnossa todella olen. Etten minäkään usko itseäni jos yritän pyytää apua. Ettei mikään kerrottu tavoita mitään koska kertoja itsekään ei ole paikalla. Se, ettei kukaan tunne minua. (Enää.)

Paeta voi vielä loputtomiin sen jälkeenkin kun on päättänyt, ettei halua enää juosta karkuun. On vaikea hahmottaa, missä menevät rajat periksiantamattomuuden, sairaalloisen vaativuuden, erilaisten dissosiatiivisten puolten ja mielialanvaihteluiden välillä, jos nyt mikään on edes eroteltavissa toisistaan. Sanovat, että tässä kaikessa kuitenkin on jokin järki ja hahmotettavissa oleva mieli. Olen yrittänyt opetella hyväksymään ristiriitoja ja ymmärtämään, etteivät kaikki vaihtuvat olotilat kumoa toisiaan. Ne voivat silti olla totta. Ehkä minä voin olla totta.