"Kuinka vakavasti sä oikein otat ton tanssimisen?"
Vuoden viimeisellä tunnilla kahden opettaja tyrmää minut henkilökohtaisella kysymyksellä enkä minä pelkuri saa suustani totuutta vaan mutisen jotain epämääräistä siitä, etten yleensäkään elämässä tee paljonkaan asioita puolivakavissani.
Miten vakavasti nyt elämässä otetaan asioita, joista joinain aikoina on riippunut koko elämä, jopa oma henki?
Mietin kaikkia niitä kertoja kun ainoa asia maailmassa, jonka olen kyennyt hahmottamaan on ollut reitti tanssikoululle. Olen laskeskellut lääkkeiden vaikutusaikoja ja sitä ehtiikö ahdistus laantua, tokkuraisuus laimeta ja tunnenko riittävästi raajani ja hahmotanko liikkeeni. Olen tullut siinä aika hyväksi. Muistan, miten entinen puolisoni joskus saattoi minut tunneille ja haki takaisin, kun en pystynyt liikkumaan ulkona yksin. Siinä välissä tunti tai kaksi jotain käsittämätöntä kirkasta ja selkeää. Joskus salin laidalla katselin niitä nuoria huolettoman oloisia tyttöjä ja mietin, joutuuko kukaan niistä kantamaan sellaisia salaisuuksia, kammottavia tyhjyyksiä, pahaenteisiä kysymyksiä. Ristiriitoja maailmoiden välillä. Miten matkalla takaisin kotiin olen vajonnut takaisin pimeään ja ajatellut pakkomielteisen viileästi kaikkia kamalia asioita. Joskus taas kaikki ihanat asiat ovat leijuttaneet jalat kevyesti irti maasta. Mietin sitä kohtaa kadussa, jossa askeleeni saavat ilmaa alleen ja tekee mieli juosta loppumatka. Turvaan. Se tapahtuu joka kerta, miten väsynyt tai hullu ikinä olenkaan, ja niin kauan maailmassa on toivoa.
En muista montaakaan tuntia, jonka olisin joutunut jättämään väliin kaiken tämän sairastamiseni aikana. Osastojakson lisäksi ehkä yksittäisiä tunteja siellä täällä. Jotkut kutsuvat sitä toimintakyvyksi. Minä ehkä hengittämiseksi.
En uskalla kertoa totuutta. Ehkä siksi, että pelkään sairauteni ja rikkinäisyyteni tuomista paikkaan, jossa olen jollain tavalla saanut olla itsestäni edes vähän vapaa. Toisaalta se on myös kotoa opittua pelkoa myöntää minkään olevan tärkeää ja merkityksellistä itselle. Koska tärkeät asiat ovat yksinomaan naurettavia. Roikkuu tuon ikäisenä tuollaisissa lapsellisissa asioissa, mitä sekin oikein kuvittelee itsestään, typerä tyttö! Muistan miten isäni joskus vuosia sitten näki minut ompelemassa nauhoja balettitossuihin, katsoi vähän säälien ja totesi etten nyt vain innostuisi liikaa. Siitä joitakin vuosia myöhemmin ompelin nauhat kovakärkisiin tossuihin.
Mietin entistä puolisoani, joka samantyyppisessä tilanteessa jonkun kysyessä jonkin asian merkityksestä itselle olisi osannut valita sanansa juuri oikein ja avannut itseään juuri sopivasti oikeista kohdista, ei niistä liian synkistä ja oudoista. Ollut aito ja läsnä ja antanut itsestään, sellainen tyttö, josta tuskin kukaan voi olla pitämättä. Siinä missä minä viileän umpimielisenä ja poissaolevana jään aina jumiin siihen ristiriitaan, jossa haluan paljastaa salaisuuden ja tunnustaa maailman tärkeimmän asian mutta sanat asettuvat aina väärin tai peräännyn viime hetkillä. Pelosta, ettei kukaan voi ymmärtää millainen maailma tämä on, ja että se kaikki on jotenkin liian outoa ja synkkää ja käsittämätöntä. Pelosta, etten ole sellainen, josta kukaan voi pitää.
Tämä kaksoiselämä on raskasta ja yksinäistä. Sarja täpäriä muodonmuutoksia. Pakenemisia paikalta ratkaisevalla hetkellä. Aina jotenkin peitän jälkeni ja pelastan nahkani, ja miten automaattisesti se tapahtuukaan.
Tanssikoulun ovenkahvasta alkaa lempimuodonmuutokseni, mutten tiedä mitä ajattelisin niistä muista. Jollain ihmeellä saan hysteerisen itkun loppumaan viime hetkillä ennen esiintymismeikin tekoa eikä lavalla toivon mukaan näy kuin hallittuja ja ehkä tarkoituksellisia jäänteitä aamuisesta ihmisrauniosta. Paniikkikohtauksen reunamilla selviän yliopistolle, teen tentin ja pääsen läpi kurssista, josta en ole tajunnut mitään koko syksynä, vieläpä sellaisin arvosanoin, jotka saavat minut melkein tukehtumaan aamukahviini muutama päivä myöhemmin. Treeneihin muutun kelloa vastaan taistelevaksi koneeksi. Päättäväinen katse läpi salin takaseinästä ja seuraavat vaaditut minuutit täysillä ja luovuttamatta vaikka henki menisi. Töissä aamun hiljaisina hetkinä itken suruani väsymystäni loppuunkuluneisuuttani saleissa käytävillä ja takahuoneissa, mutta asiakkaiden eteen ilmestyy joku hymyilevä, kevyesti jutteleva kuori. Humisen tyhjyyttäni, joka tuntuu nielevän minut täysin hetkenkään hiljaisuudessa ja teen virheitä, mutta aina jotenkin onnistun paikkaamaan huolimattomuuteni ja pelastamaan suurimmat katastrofit.
En tiedä miten nämä muutokset tapahtuvat. Samalla tavoin kuin aina lopulta tulee seuraava aamu? Toisinaan kemiallisesti. Aina yhtä automaattisesti. Aika usein silloinkin kun en jaksaisi enää yhtään enempää. Yksin aina jotenkin helpommin kuin elämässä toisen kanssa.
Muodonmuutoksilla tietysti on kääntöpuolensa. Armottomuus itseä kohtaan. Ylikunto-oireet. Ristiriitaiset äänet ja repeilevät ulkokuoret. Itsetuhoiset selviytymiskeinot. Näkyvistä häipyvä käsitys omasta voinnista ja vaikeus hahmottaa edes sitä kuka on. Kaikki väkinäiset väkivaltaiset yritykset jatkaa eteenpäin silloinkin kun viisainta, välttämättömintä, olisi jäädä sänkyyn makaamaan ja kohdata se, mikä on vialla. Kiertotiet ja ylimääräiset mutkat matkassa. Merkityksensä menettänyt "mä en jaksa enää." Se, ettei kukaan muukaan tiedä missä kunnossa todella olen. Etten minäkään usko itseäni jos yritän pyytää apua. Ettei mikään kerrottu tavoita mitään koska kertoja itsekään ei ole paikalla. Se, ettei kukaan tunne minua. (Enää.)
Paeta voi vielä loputtomiin sen jälkeenkin kun on päättänyt, ettei halua enää juosta karkuun. On vaikea hahmottaa, missä menevät rajat periksiantamattomuuden, sairaalloisen vaativuuden, erilaisten dissosiatiivisten puolten ja mielialanvaihteluiden välillä, jos nyt mikään on edes eroteltavissa toisistaan. Sanovat, että tässä kaikessa kuitenkin on jokin järki ja hahmotettavissa oleva mieli. Olen yrittänyt opetella hyväksymään ristiriitoja ja ymmärtämään, etteivät kaikki vaihtuvat olotilat kumoa toisiaan. Ne voivat silti olla totta. Ehkä minä voin olla totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti