Näinä päivinä olen tavannut sellaisen ihmeen kuin inhimillinen ja järkevä Kelan työntekijä. Hoitoneuvottelussa saman pöydän ääressä kolme ihmistä, jotka auttavat minua selvittämään sotkuista tilannettani, uskovat minuun ja mahdollisuuksiini kuntoutua ja vakuuttavat minulle, ettei mikään ole mennyt pieleen vaikka tässä turhan monta mutkaa ja solmua onkin ollut. En ole toivoton tapaus, ne sanovat painokkaasti. Mitään ei ole menetetty ja kaikki asiat on mahdollista järjestää. Ne saavat minut nopeasti katumaan alun ärhentelyäni aina venyvistä aikatauluista ja myöhästelevästä lääkäristä. Minua kuunnellaan ja ne uskaltavat jopa vitsailla kanssani.
Ammatillinen kuntoutus unohdetaan toistaiseksi ja kuntoutustukea haetaan uudelleen pidemmäksi aikaa kuin koskaan ennen. Suhtaudun epäillen niin pitkän jakson läpimenoon, mutta toisaalta Kelalle pitäisi tässä vaiheessa olla jo selvää, ettei tämä yhtäkkinen ihmeparantumiseni täysin työkykyiseksi ole mennyt ihan niin kuin olisi pitänyt. Kuntoutus jatkuu, mutta jossain muussa muodossa kuin täysipäiväisinä opiskeluina. Mahdollisuuksia terapian tiivistämiseen selvitellään, mitä en ollut uskaltanut edes kuvitella. En tiedä, mitä byrokraattisia painajaisia minulla on edessäpäin, mutta ainakin ensimmäistä kertaa vähään aikaan tuntuu, että takanani on järkevästi tehty suunnitelma ja tukea. Tuntuuhan yli vuoden mittainen kuntoutustukijakso vähän hurjalta, mutta se mahdollistaisi etenemisen rauhassa omien voimieni mukaan ja keskittymisen olennaisiin asioihin. Kai minun pitäisi tuntea epäonnistuneeni opintojeni kanssa taas kerran, mutta taisin tietää jo ajat sitten opiskelun tässä tilanteessa olevan tuhoontuomittu yritys. Vaihtoehtoja vain ei silloin ollut.
Lähtiessäni vähän kevyempänä muistan kaikki ne kerrat kun opiskelijaterveydenhuollon psykiatrin huoneen oven sulkeutuessa tunsin itseni aina toivottomaksi ja maailman yksinäisimmäksi. Tilanteessani ole mitään muuta tehtävissä kuin uusia vastahakoisesti rauhoittavien lääkeiden resepti, ja minulle kuuluu syyllisyys siitä, että olen hankala potilas kun suostu ottamaan vastaan ainoaa tarjolla olevaa apua eli masennuslääkitystä. Jälkeenpäin miettien kuntoutumiseni käytännössä on oikeastaan edennyt vain niinä aikoina kun olen ollut kunnallisella puolella hoidossa. Pelkäsin pitkään hoidon vaihtumisen kaupungille tarkoittavan lähetejonoihin hukkumista, pakkojeesustelukeskusteluhoitoa lässyttävillä sairaanhoitajilla ja psykiatreja, joita ei koskaan näe. Toistaiseksi näyttää kuitenkin ihan hyvältä. Ehkä siirto olisi pitänyt uskaltaa tehdä jo ajat sitten. Ei minulla sinänsä ole mitään pahaa sanottavaa opiskelijaterveydenhuollosta, mutta pitkäaikaisten sairauksien ja kuntoutusasioiden kanssa siellä ollaan aika avuttomia. Tuskin ketään vieläkään terapeuttiani lukuunottamatta varsinaisesti kiinnostaa mikä minulla oikeastaan on, mutta ehkä se riittää. Ei Kela taida traumapuolen diagnooseilla juuri mitään tehdäkään.
Niitä hetkiä, kun asiat ehkä järjestyvät ja päivä on vielä edessäpäin. Kun haluaa lähettää viestin ja kertoa miten meni, miten ne kuuntelivat ja uskoivat minua ja olen toiveikas, että kaikki järjestyy. Ehkä kuitenkin uskon vähän tulevaisuuteen. Olen jo melkein kirjoittamassa ja muistan vasta sitten, ettei sitä ihmistä enää ole. Tai on, muttei sitä enää kiinnosta minun toivoni ja tulevaisuuteni. Ei ole ketään kenelle kertoa.
Istun luennolla tunnin ja melkein jaksan keskittyä vaikken mitään tajuakaan. Palaan kirjaston kautta kotiin ja tunnen itseni melkein normaaliksi. Risteyksessä sydämeni huutaa minun edelleen kääntyvän väärään suuntaan kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti