Tyttö sateessa

Maanantaiaamuna seison sateessa soittelemassa kaikkia summereita ja ovikelloja. Hän ei ole paikalla. Minä en tiedä minne menisin ja mitä ajattelisin. En voi uskoa, että se tapahtuu taas.

Taas yksi terapeutti, joka tekee oharit.

Taas. Olisihan se pitänyt tietää. Se tapahtuu aina, ennemmin tai myöhemmin. Mitä minä nyt teen? Lähden taas karkuun kaikkia ja kaikkea? En enää jaksaisi.

Mitä sitten muka kuvittelit? Että tämä kerta ja tämä ihminen olisivat jotenkin erilaisia? Että sinua voisi joku auttaa? Idiootti. Sinä typerys vielä odotitkin sitä. Ne kaikki lähtevät ja jättävät ja sinä olet aina se, joka jää yksin sateeseen.

Hoitohistoriani on surkuhupaisan täynnä epäsopivia terapiayrityksiä ja epäammattimaisesti käyttäytyviä hoitohenkilöitä. Se kai ei liene kauhean epätavallista. Olen ehkä aika hysteerinen, mutten jaksaisi enää yhtään jäykän tuomitsevaa, rahanahnetta analyytikkoa tai idioottimaisen tuhoisasti pelkkää hyvää tarkoittavaa sairaanhoitajaa. Kaikki epäonninen hoito on lykännyt toipumistani vuosia. Puhumattakaan sitten yritysten aiheuttamasta loputtomasta pelosta, syyllisyydestä ja vihastakin. Siitä miten kaikki aina tuhoutuu enkä tajua mikä minulla on ja miksi kukaan ei pysty minua auttamaan. 

Yritetään nyt olla järkeviä. Jostain käsittämättömästä syystä aikataulukämmi on mitä todennäköisimmin omani.

Taistelen kaiken sijoiltaan suistumista vastaan treenaamalla lujemmin kuin aikoihin. Tunnen itseni kerrankin vahvaksi ja rauta tekee minusta ihanan aivottoman idiootin, joka ei jaksa välittää mistään. Pukuhuoneessa huomaan hymyni puolitutulle tytölle vielä pystyvän pysäyttämään ajan ihan hetkeksi. Mitä väliä, millään.

Kotimatkalla, se siitä sitten, loppupäiväksi. Kuulen taas jonkun päässäni luettelevan kaikkia tuntemiaan kirosanoja. Suistun oudoille reiteille ja jumiutuneisiin ajatuskulkuihin. Niihin aina samoihin, jotenkin pakkomielteisiin, mahdollisiin selityksiin sille miksi olen tällainen ja oireilen näin. Se ei koskaan johda mihinkään muuhun kuin mössöiseen ahdistukseen ja hukattuihin päiviin, liikaa syötyihin rauhoittaviin ja itsetuhoisiin selviytymiskeinoihin, joilla yritän blokata kaikkia tunteita pois.

Ehkä pitäisi jatkuvan eteenpäin laukkaamisen sijaan pysähtyä ja kuunnella. Vastassa on vain aina itsepintainen tyhjyys ja hiljaisuus (kauhu). Joku joka hokee ei ole mitään ei ole mitään en ymmärrä mitään. En ymmärrä mitään.

No niin. Olen taas tuhlannut päivän keksimällä ongelmia ja kehittelemällä yhteyksiä, joita ei ole.