Tuhlaan päivän, toisen, ties kuinka monennen.
Jos selviän luennolle, leijailen pois. En karkaa kovin kauas, mutta aina kevyesti eksyksiin.
Joka kerta kun tulen kotiin haluan vain kuolla. En tule kotiin vaan kolkkoon ja kaikuvaan, liian siistiksi remontoituun 50-luvun kerrostalon asuntoon. Puuduttaviin raskaisiin rutiineihin ja loputtomiin jatkuvaan kuolemaan.
En jaksa olla rakentava, sitkeä tai toiveikas enkä tapella katkeroitumista vastaan. Haluan vain kadota jäljettömiin ja mitä antaisinkaan edes yhdestä ohinukutusta päivästä.
Vaan jokin minussa on sitä mieltä, että aamuneljältä herätään selviämään, olemaan rakentava ja ajattelemaan elämää uusiksi. Olen miettinyt paljon mitä nämä vuodet ovat tehneet minulle. Miksi aina vain katoan ja lamaannun enkä koskaan uskalla tehdä mitään. Sitä kaikkea musertavaa häpeää, sitä kai se on.
En ole oikeasti sellainen tyttö, jonka hän jätti taakseen. Ja olen juuri sellainen. Se ei mikään. En halua olla, mutta minulla ei ole voimia yhtään enempään. Enkä saa jäädä tähän ja tällaiseksi. Täytyy olla enemmän, vaikka olisin maailman ainoa ihminen, joka näkee sen. Aamuneljä on juuri näiden kysymysten aika. Ja minä kun yritin olla reipas tyttö ja kerrankin pystyä nukkumaan ilman rauhoittavia.
"Sä ansaitset parempaa", sanoo eräskin ihana tyttö, enkä minä tiedä mitä vastaisin. Tietäisitpä totuuden minusta. Tietäisitpä mitä minä todella ansaitsen.
Ansaitsen tulla yksin kotiin ja haluta kuolla. Ansaitsen nämä mössöiset katkonaiset päivät. Saan juuri sitä mitä ansaitsenkin.
Jos ei koskaan tarvitsisi tulla alas kärjiltä ja jos ei koskaan tarvitsisi tulla kotiin. Jos ei tarvitsisi olla ja hengittää ja aina vaan selvitä. Jos saisi luovuttaa.
Löysin vasta blogisi ja halusin kertoa, miten kauniisti ja koskettavasti kirjoitat. Voimia - älä luovuta!
VastaaPoistaKiitos.
Poista