Kipu on mykkää. Katkonaisia lauseita, sanoja jotka eivät tavoita, kertomuksia jotka jäävät kesken. Häpeää, etten pysty kirjoittamaan tästä upeaa ja kaunista selviytymistarinaa, vaan pelkkiä jäsentymättömiä pahan olon purkauksia.
Tiedän, että minun pitäisi kertoa terapeutilleni kallioista ja pimeästä ja jäisestä vedestä. Se kaikki jää jonnekin sen kaiken taakse kun hoen etten jaksa enää ei mikään muutu kaikki vain menee pahempaan päin ja minä olen paha ja huono enkä jaksa koko ajan vain tapella kaikesta hyvästä ei sen niin pitäisi mennä. Eikä hän edes uskoisi minusta mitään sellaista.
En tietenkään ole mitään sellaista. Lähtiessä kaikki on sumeaa, tukehdun itkuuni ja jalat pettävät rappukäytävässä. Silti seuraavassa hetkessä löydän itseni salilta tangon alta, hieman poissaolevana mutta päättäväisenä. En tiedä miten se tapahtuu. Niin päivät vain menevät. Hysteeriset kohtaukset seuraavat toisiaan ja niiden välissä yritän vain selviytyä ja tehdä jotain järkevää, mitä nyt elämässä pitää tehdä.
Hän sanoo, että minun pitäisi antaa periksi surulle ja väsymykselle eikä yrittää väkisin. En uskalla edes ajatella mitä silloin tapahtuisi. Antaa periksi sille, että todella olen ei-mitään. Hautautua kuolemaan, josta kukaan ei tule vetämään minua pois. Ei, en aio pysähtyä.
On näitä ääriä. Elämä ja kuolema.
On paikka ja suunnitelma ja ajatus, jolla huomaan leikitteleväni jatkuvasti. En kepeästi, vaan viileän rationaalisesti ja sivuuttaen ajatuksen, että oikeasti minä haluan elää, edelleen. Aina vaan nyt ei ole mahdollista saada mitä haluaa tai voimat eivät riitä sinne asti. On kylmiä tosiasioita.
On tanssituntien endorfiiniryöppy keskellä adagiota. Kun tiedän tasan mitä teen ja se nostaa minut hetkeksi ilmaan. Numeron käsistä karkaava ideointi, joka johtaa hallitsemattomiin naurunpurskahduksiin kesken tanssin. Opettajan energia ja elinvoima, joka saa unohtamaan kaiken muun maailmassa. Kiitollisuus, että saan olla kaikessa siinä mukana ja osana, vajavaisenakin. Ehkä vähän ylpeyskin, sillä tehty kova työ on omani. On myös piinallinen tietoisuus siitä, että nauru kuolee kyyneliin heti kun joudun palaamaan yksin asuntooni.
On reitti paikkaan, jota olin ajatellut. Se kulkee läpi entisen asuinalueeni, ohi monen kipeän, rakkaan paikan. Joka kerta jokin lohdullinen tarttuu minuun ja sanoo, että se kaikki on mahdollista saada takaisin vielä jonain päivänä. Kaikki on mahdollista, kaikki unelmatkin. Joka kerta muutan lopulta suuntaa tai kävelen ohi.
Teitä kotiin, teitä kuolemaan. En tiedä minne menen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti