Kuukausi. Kaipaan yhä kotiin, jota ei enää ole. Muserrun joka ikinen päivä kaiken kivun ja surun alle, mutta silti huominen aina tulee. Vaikka jokainen päivä sanookin minulle, etten halunnut tätä elämää. Vaikka olen ihan täynnä sekavia liian vaikeita tunteita ja ristiriitaisia ääniä. Vaikka hajoan
vähän väliä ja tuntuu raskaalta ja mahdottomalta olla sitkeä ja toiveikas kun on
menettänyt niin paljon. Vaikka menisi ikuisuus. Vaikka olisin maailman
yksinäisin tyttö.
Joskus ihmettelen sitä itsekin. Miten aina tulee seuraava päivä.
Silti. Puhun itseni pyörryksiin jokainen päivä, jotta selviäisin eteenpäin. Roikun pienissä asioissa ja kirjoitan päiväkirjat täyteen selviytymistarinoita. Kirjoitan yhä uudelleen sen, miten jonain päivänä nämä vaikeat vuodet ovat kaukainen muisto vain. Sellainen surullinen aavistus jostain kaukaa menneestä, onnen ja kiitollisuuden hetkessä pois pyyhkäisemä.
Tämä on ollut kipeä ja varmaan lopulta välttämätön oppitunti elämästä. Koska tahansa voi menettää
sen viimeisen mahdollisuuden yrittää korjata virheensä. Kaikki voi kadota hetkessä.
Toinen voi vain kävellä ulos siitä kaikesta, mistä päästäkseen itse
joutuu tappelemaan henkensä edestä joka ikinen päivä. Toinen voi koska tahansa väsyä
siihen, että asiat etenevät tuskallisen hitaasti ja todeta, ettei tämä ole
enää sen kaiken arvoista. Viisi vuotta voi
pyyhkiytyä jäljettömiin päivissä, viikoissa. Kaikki voi kuolla. Toinen voi vain lähteä.
Niin voi vain tapahtua. Elämän voi vaihtaa toiseen ja kaiken entisen jättää taakseen katsomatta, jopa vihaten. Niin voi käydä ja niin käy.
Ei toisen varaan saa sillä tavoin rakentaa.
(Muista: seuraavalla kerralla, jos sellaista koskaan enää tulee,
tajua lähteä ajoissa itse. Älä ikinä enää anna sen mennä siihen että
toisen täytyy alkaa vihata päästäkseen pois. Tajua lähteä ajoissa.)
Silti. On päiviä, joista selviän. On päiviä, joina ajattelen eteenpäin. Päiviä, joina elämä vain jatkuu. Vaikka siedettävien, jopa lempeiden päivien jälkeen tulevat aina levottomat yöt ja liian aikaiset aamut, joina jo tiedän, että päivästä tulee vaikea. Kipu ja suru vain tulevat ja lyövät armotta maahan. Silti elämä vain jatkuu.
Aika usein kuitenkin palaan siihen kysymykseen, olisiko parempi jos
minua ei olisi. Jos olen niin huono ja hullu ja paha enkä ole saanut
mitään hyvää aikaan kenenkään elämässä? Liian pysähtynyt, huono, tylsä, ruma.
Ei yhtään kiinnostava. Tyhmä. Sellainen, joka imee kaiken hyvän jonnekin mustaan, pimeään kuiluun. Estää tekemästä, unelmoimasta, pääsemästä eteenpäin elämässä.
Ja jos. Jos olisin voinut olla enemmän, parempi, ehjempi, kevyempi,
ihanampi, kauniimpi, valoisampi. Jotain muutakin kuin pelkkä eksynyt
pikkutyttö naisen ruumissa. Jos olisin pystynyt enempään ja osannut
antaa enemmän, ei tähän olisi koskaan päädytty. Jos olisin toipunut
nopeammin ja tehnyt enemmän ja osannut pelastaa kaiken, en olisi tässä
nyt.
Tiedänhän minä ettei se kaikki ole totta. Ei se voi olla.
Mutta. Jos.
Olen aloittanut tämän tekstin lukemattomia kertoja. Kaikki on hajonnut ympäriinsä ja kadonnut, kun olen yrittänyt sanoa jotain. En tiedä missä olen. Olen miettinyt tätä blogia. En minä halunnut tästä tulevan mitään tuskaisen, jäsentelemättömän erotilityksen purkupaikkaa. Mitähän olin kuvitellut? Että viileän analyyttisen välimatkan päähän laimennetuin tuntein (siihenhän minut on koulutettu, monellakin tapaa) järjestelmällisesti ja jäsennellysti purkaisin sen kaiken, mistä en itsekään vielä oikein tiedä yhtään mitään.
Ei kai se niin mene. Kai tämäkin on vain pakko kirjoittaa läpi. Osana tätä tarinaa.
En oikein tiedä mitä sanoa järkevästi mutta haluan kuitenkin tulla sanomaan jotain, jotenkin.
VastaaPoistaKiitos kommentista jonka laitoit blogiini!
Olen jo pidemmän aikaa lukenut kirjoituksiasi itkua nieleskellen, koska niissä on niin suunnattoman paljon tuttua. Samoja asioita joita kohti on itse (tai oma suhde on) vääjäämättä ajautumassa. Tällä hetkellä tuntuu että ostin vain vähän lisää aikaa, mutta lopputulos tulee kuitenkin olemaan sama. Ehkä vuoden, parin tai ties vaikka kymmenen päästä, mutta kuitenkin.
Kun on se tunne että tekisi ihan mitä vain, mutta jossain sisällään tietää ettei oikeasti ole mitään tehtävissä. Että asia ei ole omissa käsissä, koska on olemassa sellaista rikkinäisyyttä jota ei vaan voi korjata. Jotain perustavanlaatuista vahinkoa joka on istutettu niin aikaisin ettei se enää ole kitkettävissä.
Äh, en tiedä mitä yritän sanoa. Sitä, ettei pitäisi syyttää itseään asioista jotka tapahtuvat sen seurauksena että itselle on tapahtunut pahaa. Vaikka se onkin huutava vääryys että oma pahoinvointi salakavalasti syö ympäriltä hyviä ja korvaamattomiakin asioita. Silti siitä ei saisi syyttää itseään. Typerää sanoa kun teen niin itsekin, mutta sanon silti.
Jotenkin hurjaa ja outoa, kun iso osa teksteistäsi tuntuu täsmälleen samalta kuin itsestä, ja loput sellaiselta mitä saatan hyvinkin joskus myöhemmin kirjoittaa.
Voimia ja jaksamista!
En tiedä mitä sanoa kun on vaan niin.. tuttua.
Kiitos!
PoistaKunpa voisin sanoa, ettei sen kaiken tarvitse välttämättä johtaa vääjäämättömään tuhoon ja loppuun. Että kaikki olisi korjattavissa, jotenkin. En haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan mitään tällaista.
Olet niin oikeassa sen suhteen, ettei saisi syyttää itseään. Tai kantaa vastuuta ihan kaikesta. Vaikka syyllisyys ja tunne kaiken epäreiluudesta tuntuvatkin välillä täysin musertavalta. Ei kai sitä lopulta tee kuin parhaansa, sen mihin pystyy, vaikka se sitten menisikin täysin metsään. Eikä voi pakottautua asioihin joihin ei ole valmis. Kipeäähän se on.
Voimia sinullekin. Haluaisin toivoa kaiken kääntyvän lopulta parhain päin.
Hei,olen 30 tyttö ja sinä kuvaat kipeän osuvasti tunteita ja ajatuskulkuja, joita omat aivoni muodostavat jatkuvasti. Minulle pahin pelko on aina ollut tärkeimmän ihmisen menettäminen. Ensin sairaan ja nyt jo edesmenneen äitini,sitten 10vuoden aikana poikaystäväni, joka on toistuvasti joutunut hylkäämään minut, sillä ei ole kestänyt ja osannut käsitellä syvää pelkoa,surua ja vihaani. Nämä tunteet johtuvat luultavasti siitä että olen lapsuuteni seurannut vanhempieni riitaisaa ja väkivaltaista suhdetta ja vanhempien eron jälkeen kun olin 11, en ollut parikymppiseksi isäni kanssa juuri missään tekemisissä ja äitini sairastui melkein heti eron jälkeen vakavaan masennukseen ja syöpään, johon hän lopulta kuoli 1,5 vuotta sitten. Lapsena olen aikalailla jäänyt yksin kaikkien tunteideni ja pelkoni kanssa, samoin kuin veljeni, jolla on myös samoja oireiluja kuin minulla; hylkäämisen pelkoa, surua, arvottomuuden tunnetta, aggressioita ja väkivaltaista käytöstä, itsetuhoisia ajatuksia. Vaikka olen lukenut varhaislapsuuden psykologiaa, buddhismia,monia itseapuoppaita ja luulen jäljittäneeni vuosien aikana suurimmat syyt siihen miksi olen niin viallinen,silti reaktiomalleja on hyvin vaikeaa muuttaa. Nyt olen matkalla psykoterapian aloittamiseen, toivottavasti sillä olisi jotain uutta annettavaa ja se avaisi uusia mahdollisuuksia.
VastaaPoistaKukaan ei ole koskaan ollut minulle niin merkityksellinen kuin poikaystäväni,kenekään mielipide tai hyväksyntä ei ole ollut yhtä tärkeää. Vaikka hän hyväksyi minut monella tasolla ja osoitti rakkautta monin tavoin, ahdistukseni on aina ollut hänelle lähinnä ärsyttävää ja jo itkuni saanut hänet suuttumaan. Koska suruni on lähes aina tullut torjutuksi,on käyttäytymiseni muuttunut yleensä epätoivoisemmaksi noissa tilanteissa.
Erojen jälkeen minusta on tuntunut siltä kuin olisin elävä kuollut, täynnä tyhjyyttä, turhuutta, surua ja pelkoa, syyllisyyttä siitä miten omalla toiminnalla olen saanut pahimmat pelkoni toteutumaan, olen hullu, sairas ja arvoton. Ansaitsen vain kaiken paskan mitä saan. Suurimman osan hetkistä olen toivonut kuolemaa. Ainoa ihminen joka on saanut minut jaksamaan elää on ollut paras ystäväni, joka on kärsivällisesti kuunnellut epätoivoista itkuani päivittäin. Luulen että ilman häntä en olisi tässä.
Masennus on jatkunut siihen saakka kunnes olemme palanneet taas yhteen, erot ovat olleet kuukausista puoleentoista vuoteen. Joka kerta kun olen saanut uuden tilaisuuden olen päättänyt muuttua ja parantua, olla parempi, vahvempi, kauniimpi sisältä...Silti suhteessa aina samat toimintamallit toistuvat vaikka kuinka ymmärtäisin kummankin reagoimistapaa ja käyttäytymistä ja tietäisin mihin mikäkin ajatus, sana ja teko johtavat. Miksi en pysty toimia toisin, miksi en pysty hillitä itseäni? Sattuu niin paljon se tieto että olet satuttanut sinulle rakkainta ihmistä niin paljon että hän ei kestä sinua enää, pitää sinua vastenmielisenä eikä näe sinussa mitään hyvää. Ja jos vain olisit pystynyt osoittaa että rakastat häntä enemmän kuin mitään muuta, että hän on ainoa unelmasi, eikä millään muulla ole merkitystä. Jos vain olisin voinut olla parempi.
jatkuu...
...jatkuu
VastaaPoistaKunpa hän vain olisi ymmärtänyt ettei itkuni ollut syytös, eikä hän olisi aina tulkinnut sitä niin ja alkanut haukkua ja arvostella, kun ainoa asia mitä surullinen tai epäonnistunut ihminen kaipaa on halausta, sitä joku näyttää että olet tärkeä vaikka mokasit. Kunpa en olisi hermostunut ja alkanut riehua kun minut torjutaan, kunpa olisin pystynyt pitää vihan sisälläni enkä purkanut sitä häneen. Silloin kaikki olisi toisin. Takana olevien kymmenien melkein-erojen jälkeen, jälleen kolmatta kertaa, hän on muuttamassa pois. Silti toivon että hän jaksaisi rakastaa minua vielä.
Vaikka ulkoiset olosuhteet elämässä nykyhetkenä olisivat kunnossa, toivottomuus tulee jostain syvemmältä ja parisuhteessa kaikki traumat aina ilmenevät. Miksi kaikki menee niin väärin, juuri niin kuin et haluaisi, jatkuvia väärinymmärryksiä, itsensä ja kotrollin menettämistä. Miksen voi koskaan olla normaali? Miksen voinut hoitaa kaikkea paremmin, olla vaatimatta niin paljon, olla satuttamatta toista?
Kiitos että jaksat kirjoittaa tänne tuntojasi, et ole yksin.Toivon sinulle ja muille jotka samaistuvat voimia ja enemmän niitä hetkiä kun epätoivo ei ole päällimmäisin tunne ja että kaikilla olisi joku joka jaksaisi välittää.
Tekstissäsi on hirveän paljon tuttua ja se herätti paljon ajatuksia.
PoistaTuo kuvio parisuhteessa on myös monella tapaa liiankin tuttu. Ahdistuksen, surun ja pelon torjutuksi tuleminen ja sen aiheuttamat epätoivon purkaukset ja kauniisti sanottuna ei-niin-rakentava käytös. En tiedä olisinko minäkään joutunut tähän tilanteeseen jos olisin osannut käsitellä jotenkin rakentavammin sen miten huomasin etten merkitse enää mitään puolisolleni. Toisaalta jossittelu on turhaa, sillä lopputulos nyt olisi lopulta varmasti ollut sama, ehkä sitten vähän hitaammin kituuttaen. En tiedä eikä sillä enää ole väliäkään.
Tietämättä sen enempää on pakko sanoa, että tuo kuvio vaikuttaa aika julmalta myös sinua kohtaan. En saisi lähteä spekuloimaan poikaystäväsi ongelmilla tai mielenterveydellä, mutta ei hänenkään käyttäytymisensä sinua kohtaan minusta ihan terveeltä kuulosta. Toistuvat eroamiset ja takaisin ottamiset, kuulostaa kauhean rankalta ja tuhoisaltakin kierteeltä. Siitä voi niin helposti tulla lyömäase ja vallankäyttökeino myös poikaystävällesi. Kuitenkin myös sinulla on oikeus tarvita asioita ja saada lohdutusta suhteessa. Tosin tässä kohtaa olen itse törmännyt siihen ongelmaan, että riittääkö sille kauhuissaan olevalle lapsentasoiselle osalle yhtään mikään vai haluaako se ihan kohtuuttomuuksia toiselta, jotain hyvitystä jota ei koskaan voi saada. Sen rajanvedon kanssa on usein kauhean hankalaa, ettei vieritä toisen vastuulle asioita, joista pitäisi ottaa vastuu itse. Sekin on yksi suuri virhe, jota en enää saanut tilaisuutta yrittää korjata.
Mutta mikä on kohtuullista? Onko sekään että toinen hylkää ja torjuu kerta toisensa jälkeen?
Oletko yrittänyt kertoa poikaystävällesi mitä tarvitsisit? Tosin tiedän, ettei sekään ihan niin yksinkertaista ole. Vaikka kuinka yrittäisi puhua asioista ei se aina vaan onnistu. Päässä sumenee ja tunteet ottavat vallan ja kaikki alkaa ryöpytä holtittomasti. Ja sitä pahemmalta tuntuu, jos toinen täysin tietoisena siitä mitä tarvitsisit torjuu silti. Hankalaa.
Se mitä minulle on tässä tilanteessa hoettu, on että suhteessa on aina kaksi osapuolta. Kaikki kaatuu niin helposti sen ”virallisesti ongelmaisen” puoliskon niskaan ja mikään ei riitä. Kai sitä lopulta voi vastata vain itsestään ja siitä, että työstää omia ongelmiaan. Toista ei voi pakottaa sellaiseen mihin hän ei pysty tai halua. En kai minäkään lopulta voinut sille mitään, että mikään ei riittänyt ja tein kaiken väärin eikä toinen halunnut olla siinä kaikessa mukana. Toisinaan vaan nuo kuviot ovat aika monimutkaisia ja kieroutuneita, varsinkin jos kummallakin on ongelmia. Syyllisyys on välillä musertavaa siitä huolimatta, vaikka järjellä tietäisikin, ettei mitenkään olisi voinut ottaa vastuuta kaikesta ja yksin pelastaa koko suhdetta.
Tiesin kyllä kaikki ne vuodet, että tuhoisasta suhteesta jonka dynamiikka on täysin kieroutunut pitäisi uskaltaa lähteä ja käyttää turhiin toiveisiin haaskatut voimavarat omaan toipumiseen. Tiesin myös, että suurin mahdollinen virhe on rakentaa kaikki toisen varaan. Mutta nuo asiat vasten kaikkea hyvää ja onnellista sekä vankkumatonta, ehkä välillä typerääkin, uskoa ja toivoa paremmasta eivät lopulta painaneet yhtään mitään. Riippuvuus kaltoin kohtelevasta toisesta on myös itselläni ihan selvä lapsuudesta peräisin oleva kuvio. Roikuin epätoivoisesti toisessa, joka oli jo kääntynyt muualle, uskoin ja toivoin sokeasti enkä tajunnut mitä todella oli meneillään. Jälkeenpäin en tiedä oliko mikään totta ja oliko toinen roikkunut peräti vuosia vastahakoisesti ja riippuvaisuuttaan, laiskuuttaan, huonoa itsetuntoaan suhteessa kiinni. Samalla vihaten ja tietoisesti vahingoittaen, ehkä toivoen että lähtisin ensin eikä hänen tarvitsisi jättää. Kun jostain sitten löytyi parempi maailma, uusi elämä ja sen myötä rohkeus leikata huono ja paha osa elämästä pois se sitten viimein tapahtui. Jotenkin haluaisin sanoa, että asioille täytyy osata laittaa piste ennen kuin kaikki on kiertynyt niin solmuun, että on vain katkeraa vihaa eikä asioista voida enää edes puhua. Mutta. En tiedä kuinka mahdollista se on. Omassa suhteessani se ei ainakaan onnistunut.
PoistaKauheasti sekavaa asiaa, mutta kommenttisi herätti paljon kaikenlaista ja avasi itsellenikin joitain asioita. En yritä neuvoa sinua, sillä en itse aina pysty uskomaan puoliakaan siitä mitä olen kirjoittanut. Varsinkin kun asiat ovat usein niin älyttömän monimutkaisia. Kiitos, että jaoit tarinasi. Voimia sinulle ja onnea matkaan myös terapiaprosessin kanssa.