Ehkä sittenkin joulu

Pelkäämäni ensimmäinen joulu vuosiin, jonka piti olla vain tämän hirveän syksyn loppuhuipennus ja maailman kaiken yksinäisyyden tiivistymä. Edes terapeuttini ei toivota lähtiessäni hyvää joulua, aivan kuin se olisi jotenkin sopimatonta tässä tilanteessa. Ehkä hän epäilee minun palaavan paniikkipuheluineni piankin. Niin luulen minäkin, mutta kestettyäni pahimmat paniikin ja sekoamispelon hetket huomaan jotain tuttua muutaman vuoden takaa. Vaikean syksyn jälkeen joulusta tuleekin aivan varkain hyvä. Kaikki hyvät asiat tulevat takaisin aika yllättäen.

Pitkät harmaat päivät, jotka torkun läpi illan treeneihin asti. Juon vähän väliä kahvia ja luen ensimmäiset kokonaiset kirjat ikuisuuksiin. Jossain mielen perukoilla tutkimussuunnitelmat lähtevät vaivihkaa kirjoittamaan itseään eteenpäin. Nukun myös ensimmäisiä kokonaisia, pitkiä öitä ikuisuuksiin. Näen taas unia. Ne sekoittuvat häiritsevällä tavalla todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin, mutta unia. Asiat tuntuvat yhtäkkiä taas joltain ja merkitsevät jotakin. Vietän paljon aikaa yksikseni enkä oikeastaan edes kaipaa mihinkään muualle.

Vaeltelen kaupungilla suosikkipaikkojani ja ostan ristiriitaisia joululahjoja, vain itselleni. En jaksa kuunnella heikkoa ääntä, joka sanoo minun olevan itsekäs ja huono tytär, kun en halua tavata vanhempiani tänäkään jouluna. Vaiennan lempeästi sekin, joka suree perhettä, jota ei ole koskaan ollut - tai mikä se nyt oli, perheen kulissi. Yritän olla liukumatta syyllisyyteen ja vastuuseen asioista, jotka kuuluisivat muualle.

Eikä minun tarvitse viettää joulua yksin. Saan olla tärkeän ihmisen ja tärkeän koiran kanssa, tehdä tasan mitä huvittaa, ja vieläpä yhdessä suosikkipaikoistani tässä kaupungissa. Se on juuri niin hyvä kuin mikään tässä tilanteessa voi olla.

Käyn läpi kaikkia kipeitä asioita, kävelen päin joko syleillen tai keskisormet pystyssä. Asiasta riippuen. Otan asioita takaisin ja huomaan, etteivät ne ole olleet kaikki hänessä kiinni. Minä olen yhä, ja on asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Aika yllättäen myös ilman häntä. Yhtäkkiä olen varma, että olen tarpeeksi vahva matkustamaan yksin niihin kaupunkeihin, joihin en koskaan enää uskonut voivani palata. Minä selviän tästä voittajana sillä pakenemisen sijaan menen kohti.

Olen ajatellut asioita jotka tekevät minut vahvaksi ja kauniiksi. Hypännyt mukaan tiettyyn kepeyteen, hymyillyt idioottimaisesti, syystä ja ilman.

On säröjäkin. Kipu murtautuu esiin yöllä ennen nukahtamista levottomina ajatuksina ja nopeina iskuina kipeisiin paikkoihin. Lamauttavina syyllisyydenpuuskina. Kaikki se vain on. Annan sen tulla ja mennä. Kestän sen.

Oikeastaan koen järjetöntä helpotusta. Ei koskaan enää. Minun ei tarvitse enää päästää ketään lähelle. Sillä kuka valitsee lähellä olemisen herättämän epämääräisen kauhun ja sen valloilleen saaman helvetin vapaaehtoisesti, ja olisinko minäkään jos olisin tiennyt mihin joudun, mihin vedän syyttömän sivullisen ja mikä on lopputulos. Ei koskaan enää. Olen leikitellyt ajatuksella, että ottaisin kaiken ihan kevyesti vain. Sellainen suloinen itsepetoshan tämä koko kuvitelma on, ja mitä sanoinkaan kohti menemisestä, mutta jos se saa minut tuntemaan itseni vahvaksi ja hehkumaan edes hetkeksi niin ihan sama. Enimmäkseen olen ajatellut, että mitä väliä, ja hymyillyt suloisesti päälle. Unohtanut kalvavat kysymykset siitä, ymmärtääkö kukaan koskaan minua enää sillä tavoin, tai sen miten vannoin, etten koskaan enää halua pelätä. Mitä väliä, millään.

Olen ollut aivan järjettömän kiitollinen siitä, miten paljon tavallisia ja normaaleja asioita kykenen kuitenkin tekemään tämän kaiken keskellä.

Edelleen saatan itkeä kotiin kävellessäni, mutta surun ja epätoivon sijaan ehkä enemmän siksi, että olen selvinnyt tästä syksystä. Sitä, miten hurjalta tuntuu olla hengissä kaiken tämän jälkeen. Sitä, että elämä ehkä sittenkin kantaa, ja saan olla hereillä aikaisin tällaisena jouluaattoaamuna. Ei se ole itsestään selvää.