Näinä päivinä hajoan joka hetki kaiken alle. Toinen ties missä maailmalla paljon vapaampana ja onnellisempana minun jälkeeni. Onnellisena päästyään minusta eroon. Minä itken niin että henki menee, täytän ties kuinka monetta kertaa hoitotukihakemuksia ja tappelen rahasta, jotta saisin terapiani maksettua, jotta joskus olisi tulevaisuus ja olisin ihan tavallinen. Ihan turhaan.
Niin. En minäkään ikävöisi tätä hetkeäkään jos minulla olisi mahdollisuus kääntää selkäni ja kävellä pois.
Tällaisena päivänä maailma tuntuu ihan helvetin väärältä. Olisin parempi kuolleena, säästyisivätpähän nekin rahat, yhteiskunta ja ympäröivät ihmiset.
Miksi? Koska olen paha. Sama kysymys, sama vastaus, yhä uudelleen. Paha, paha, paha. Miten päästä sen jatkuvan hokeman tuolle puolen? Ovelampi kysymys, rakentavampi vastaus, en tiedä.
Teen parhaani. Joka ikinen päivä. Pystyn kaikesta huolimatta tekemään aika paljon asioita ja muistan olla siitä kiitollinen. Miksi se ei kuitenkaan koskaan riitä?
Koska olen paha. Koska mikään mitä teen ei riitä eikä ole tarpeeksi mitään.
Äh, tänään. Yritän pystyä katsomaan suoraan kohti tätä rumaa jälkeä, jotta jonain päivänä olisi kevyempää. Tänään vain en tiedä uskonko.
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
lauantai 25. tammikuuta 2014
Om ett år eller två är det aldrig över
Puoli vuotta.
Mä en edelleenkään epäröi hetkeäkään ajatusta loppuelämästä, mutten tiedä voinko olla ihmisen kanssa joka imee musta kaiken elinvoiman.
En tiedä haluanko olla sellaisen ihmisen kanssa, joka rakentaa kaiken fanaattisesti vain yhden asian ympärille enkä mä merkitse sen rinnalla enää yhtään mitään.
Puoli vuotta niitä kohtalokkaita sanoja myöhemmin olen yhä hengissä ja havahdun ajan kuluun keittiönpöytäni ääressä niiden samojen kahden ystävän ympäröimänä kuin sinä kuumana heinäkuun iltapäivänä puistossa, jolloin en vielä tajunnut, miten monta mutkikasta ja kieroutunutta, vääristynyttä ja vääristeltyä totuutta noihin lauseisiin tiivistyi ja mitä kaikkea noista sanoista seuraisi.
Elämä vain lipuu armotta eteenpäin. Puolessa vuodessa ehtii toipua pahimmasta shokista ja järjestellä elämänsä uudelleen ilman toista. Antaa välinpitämättömien päivien valua ohi yksi toisensa jälkeen ja runnoo itsensä läpi niistä, joina ei jaksaisi enää hetkeäkään. Tottuu vähitellen uuden asunnon vieraaseen tuoksuun ja ympäröivien ihmisten ääniin - ei se koti ole vieläkään eikä koskaan täysin, mutta ehkei se haittaa. Eletty yhteinen elämä ehtii muuttua joksikin kaukaiseksi epätodelliseksi uneksi, joka ei ehkä koskaan ollutkaan totta. Kaikki ne kauniit sanat ja "ystävinä eroaminen" osoittautuvat täydelliseksi paskapuheeksi. Vuosikautiset epämääräiset fyysiset oireet paranevat hiljalleen ja jatkuva hälytystila kehossa rauhoittuu.
Puolessa vuodessa kuulee uskomattoman määrän tökeröitä kliseitä tyyliin "olet vielä nuori ja niin kaunis että löydät varmasti uuden" - mikä kuulostaa joka kerta niin käsittämättömältä, etten edelleenkään tyrmistykseltäni saa vastattua mitään. Puhumattakaan vähemmän tökeröistä, mutta ei yhtään vähemmän julmista hokemista, joissa puhutaan ajasta. Niitä vastaan tarvitsee ihan yhtä uskomattoman määrän urheita hymyjä, jotka peittävät kaikki tunteet ja vakuuttavat että selviän, ettei tilanteen toiselle osapuolelle vain tulisi liian epämukava olo.
Puolessa vuodessa ehtii itkeä käsittämättömän monta kertaa, elää vähän eteenpäin, hukuttaa kaiken tuntikausiin tanssisaleissa ja tatameilla, tangoissa ja tankojen alla, varpaankärjillä ja kantapäät tiukasti maassa, tehdä asioita joita ei vielä hetki sitten olisi uskonut voivansa osaavansa, toteuttaa muutaman pienen unelman ja tehdä suuria tulevaisuudensuunnitelmia. Ehkä hymyillä vähän, ihan aidostikin. Ehkä jopa jollekulle, vähän hämmentyneesti kuin ei enää aivan muistaisi millaista on hymyillä sillä tavoin.
Puolessa vuodessa oppii aikamoisia asioita itsestään ja löytää suuria voimia. Oppii elämään oman täydellisen arvottomuutensa kanssa ja piilottamaan sen hyvin. Mikään kuluva aika ei vain vaienna kysymyksiä siitä miksi niin täytyy olla ja miksi on täysin mahdotonta olla kenenkään kanssa. Mikä on se kaikkea suurempi voima, joka suistaa täydelliseen avuttomuuteen, olemattomuuten, ei mihinkään toisen ihmisen rinnalla.
On haavoja, jotka eivät koskaan parane. On haavoja, joita en ehkä koskaan löydä.
Mä en edelleenkään epäröi hetkeäkään ajatusta loppuelämästä, mutten tiedä voinko olla ihmisen kanssa joka imee musta kaiken elinvoiman.
En tiedä haluanko olla sellaisen ihmisen kanssa, joka rakentaa kaiken fanaattisesti vain yhden asian ympärille enkä mä merkitse sen rinnalla enää yhtään mitään.
Puoli vuotta niitä kohtalokkaita sanoja myöhemmin olen yhä hengissä ja havahdun ajan kuluun keittiönpöytäni ääressä niiden samojen kahden ystävän ympäröimänä kuin sinä kuumana heinäkuun iltapäivänä puistossa, jolloin en vielä tajunnut, miten monta mutkikasta ja kieroutunutta, vääristynyttä ja vääristeltyä totuutta noihin lauseisiin tiivistyi ja mitä kaikkea noista sanoista seuraisi.
Elämä vain lipuu armotta eteenpäin. Puolessa vuodessa ehtii toipua pahimmasta shokista ja järjestellä elämänsä uudelleen ilman toista. Antaa välinpitämättömien päivien valua ohi yksi toisensa jälkeen ja runnoo itsensä läpi niistä, joina ei jaksaisi enää hetkeäkään. Tottuu vähitellen uuden asunnon vieraaseen tuoksuun ja ympäröivien ihmisten ääniin - ei se koti ole vieläkään eikä koskaan täysin, mutta ehkei se haittaa. Eletty yhteinen elämä ehtii muuttua joksikin kaukaiseksi epätodelliseksi uneksi, joka ei ehkä koskaan ollutkaan totta. Kaikki ne kauniit sanat ja "ystävinä eroaminen" osoittautuvat täydelliseksi paskapuheeksi. Vuosikautiset epämääräiset fyysiset oireet paranevat hiljalleen ja jatkuva hälytystila kehossa rauhoittuu.
Puolessa vuodessa kuulee uskomattoman määrän tökeröitä kliseitä tyyliin "olet vielä nuori ja niin kaunis että löydät varmasti uuden" - mikä kuulostaa joka kerta niin käsittämättömältä, etten edelleenkään tyrmistykseltäni saa vastattua mitään. Puhumattakaan vähemmän tökeröistä, mutta ei yhtään vähemmän julmista hokemista, joissa puhutaan ajasta. Niitä vastaan tarvitsee ihan yhtä uskomattoman määrän urheita hymyjä, jotka peittävät kaikki tunteet ja vakuuttavat että selviän, ettei tilanteen toiselle osapuolelle vain tulisi liian epämukava olo.
Puolessa vuodessa ehtii itkeä käsittämättömän monta kertaa, elää vähän eteenpäin, hukuttaa kaiken tuntikausiin tanssisaleissa ja tatameilla, tangoissa ja tankojen alla, varpaankärjillä ja kantapäät tiukasti maassa, tehdä asioita joita ei vielä hetki sitten olisi uskonut voivansa osaavansa, toteuttaa muutaman pienen unelman ja tehdä suuria tulevaisuudensuunnitelmia. Ehkä hymyillä vähän, ihan aidostikin. Ehkä jopa jollekulle, vähän hämmentyneesti kuin ei enää aivan muistaisi millaista on hymyillä sillä tavoin.
Puolessa vuodessa oppii aikamoisia asioita itsestään ja löytää suuria voimia. Oppii elämään oman täydellisen arvottomuutensa kanssa ja piilottamaan sen hyvin. Mikään kuluva aika ei vain vaienna kysymyksiä siitä miksi niin täytyy olla ja miksi on täysin mahdotonta olla kenenkään kanssa. Mikä on se kaikkea suurempi voima, joka suistaa täydelliseen avuttomuuteen, olemattomuuten, ei mihinkään toisen ihmisen rinnalla.
On haavoja, jotka eivät koskaan parane. On haavoja, joita en ehkä koskaan löydä.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Julmin tammikuu
Olen aina vihannut tammikuuta ja näitä loputtomia uudenvuoden jälkeisiä pyhäpäiviä. Yritän unohtaa vuosien armotta vaihtuvan luvun ja miten ne vain katoavat jonnekin. En haluaisi ajatella miten kaikki sitkeästi tuntuu pysyvän paikoillaan, vaikka tekisi mitä tahansa päästäkseen eteenpäin.
On silti vaikea olla miettimättä mennyttä ja tulevaa, pelkäämättä. Tuleeko seuraavasta vuodesta samalainen kuin kaikki muutkin, vai peräti vielä pahempi? Miten uskaltaa edes haaveilla paremmista ajoista, odottamattomista seikkailuista ja ihmeellisistä asioista kun takana on tuollainen vuosi?
Vuosi joka uursi silmieni alle surusta juonteet ja yhtäkkiä en ollut enää nuori.
Vuosi joka pyyhki puoli vuosikymmentä olemattomiin hetkessä.
Vuosi jona menetin kodin.
Vuosi, jona kaikki se mitä olen ja teen muuttui täysin merkityksettömäksi ja opin olevani täysin arvoton, paha ja poispyyhittävä.
Vuosi jona mikään mitä tein ei riittänyt enkä ollut enää tarpeeksi mitään.
Vuosi joka muistutti minua siitä että maailma voi olla ihan helvetin raaka paikka.
Jättää taakse, katsoa eteenpäin. Oppia virheistään, ajatella toisin. Luottaa vielä ihmisiin ja elämään. Se on vaikeaa kun on satutettu pahasti.
Tammikuu. Olen yrittänyt tapella sitä vastaan kaikin mahdollisin keinoin vanhoin suosikkimusikaalein, hölmöin 20-luvun iskelmin, levytangoin raskain painoin, mutta unettomina aamuöinä ja väsyneenä urheiluvaatteita päälle pukiessa tunnutaan käyvän melkoisia elämän, kuoleman ja katkeruuden taisteluja.
En haluaisi antaa sen voittaa.
On silti vaikea olla miettimättä mennyttä ja tulevaa, pelkäämättä. Tuleeko seuraavasta vuodesta samalainen kuin kaikki muutkin, vai peräti vielä pahempi? Miten uskaltaa edes haaveilla paremmista ajoista, odottamattomista seikkailuista ja ihmeellisistä asioista kun takana on tuollainen vuosi?
Vuosi joka uursi silmieni alle surusta juonteet ja yhtäkkiä en ollut enää nuori.
Vuosi joka pyyhki puoli vuosikymmentä olemattomiin hetkessä.
Vuosi jona menetin kodin.
Vuosi, jona kaikki se mitä olen ja teen muuttui täysin merkityksettömäksi ja opin olevani täysin arvoton, paha ja poispyyhittävä.
Vuosi jona mikään mitä tein ei riittänyt enkä ollut enää tarpeeksi mitään.
Vuosi joka muistutti minua siitä että maailma voi olla ihan helvetin raaka paikka.
Jättää taakse, katsoa eteenpäin. Oppia virheistään, ajatella toisin. Luottaa vielä ihmisiin ja elämään. Se on vaikeaa kun on satutettu pahasti.
Tammikuu. Olen yrittänyt tapella sitä vastaan kaikin mahdollisin keinoin vanhoin suosikkimusikaalein, hölmöin 20-luvun iskelmin, levytangoin raskain painoin, mutta unettomina aamuöinä ja väsyneenä urheiluvaatteita päälle pukiessa tunnutaan käyvän melkoisia elämän, kuoleman ja katkeruuden taisteluja.
En haluaisi antaa sen voittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)