Sattumia mielenterveystoimistossa

Sain ohjeistuksen vaatia Kelalta oikaisua terapiapäätökseen. En vain ole aivan varma, kuinka itsetuhoinen haluan asian kanssa olla. Ei kukaan järkevä ihminen valita Kelan päätöksistä, ellei sitten halua asioidensa jumiutuvan pariksi vuodeksi muutoksenhakulautakuntaan. On vaikea uskoa, että Kela sitä ennen itse korjaisi suosiolla päätöstään. Mietin nyt sitten, haluanko terapia-asiani seisovan pahimmassa tapauksessa kaksi vuotta, vai haetaanko tukea pian uudelleen vähän järkevämmällä lääkärinlausunnolla. Toisaalta, jos lääkäriajan saamisesta tulee samanlainen farssi kuin mitä se nyt on ollut ja siihen saadaan aikaa kulumaan vähintään puoli vuotta, sitten lausunnon odotteluun pari kuukautta ja toiset pari hakemuksen käsittelyyn Kelassa, niin sama kai se on mitä teen. Perusteet oikaisun vaatimiselle ovat kyllä nekin varsin painavat ja ohjeistus valittaa tuli taholta, johon voisi kuvitella luottavansa. En tiedä.

Miten tahansa tekee, tekee kuitenkin väärin - lainalaisuus, jolla toimivat täysin sattumanvaraisesti sekä Kela että mielenterveystoimisto. En jaksa enää välittää tilanteestani, vaan lähinnä kaikki nämä viime aikojen sekoilut alkavat naurattaa. Onhan niillä oma huumoriarvonsa, pakko myöntää.

Tulee mieleen eräskin dialogi, jonka käyn aina polin toimistosihteerin kanssa. Se toistuu usein aika samansisältöisenä, esimerkiksi:

- Hei, täällä on Thymian H, mun tarviis uusia resepti.
- Joo. Sanotko henkilötunnuksen.
- xxxxxx-xxxx.
- Joo. Kukas sun hoitava lääkäri on?
- Öö, tota. En mä tiedä. Ei mulla kai ole. Ei ole ollut moneen kuukauteen.
(Aavistuksen vaivaantunutta, vähän sarkastista naurua)  - Odotas vähän, katsotaan... Sun hoitava työntekijäsi on xx?
- Kuka? (Mietin kuumeisesti, nimi kuulostaa hämärästi tutulta, toimistosihteeri nauraa taas väsyneen kuivakkaasti) - Ai niin, se on se sosiaalityöntekijä? (Jonka olen tavannut ehkä pari kertaa.)
- Joo. Silloin sun lääkäri on xx. Ne menee hoitavan työntekijän mukaan.
- Aha. No ei kai siinä sitten. Enpä ole häntä tavannut. Yrityksistä huolimatta.
(Sihteeri naurahtaa taas väsyneesti ja laittaa uusinnan eteenpäin. Sana "hoitava" lääkärin tai työntekijän eteen liitettynä ei vain lakkaa huvittamasta minua.)

Samantyyppinen keskustelu käydään joka kerta lääkkeitä uusittaessa. Milloin en muista tyypin nimeä, milloin se on virkavapaalla tai muulla pitkällä poissaolojaksolla ja pohdiskellaan millaisia kesälääkäreitä tai muita sijaisia talossa mahdollisesti on. Toisinaan unohdan lääkärin nimen tahallani ja testaan kuinka väsyneesti toimistosihteeri tällä kertaa nauraa. Oikeastaan sihteeri tulisi nimetä hoitavaksi työntekijäkseni, sillä hänen kanssaan varmaan useimmin olen tekemisissä. En uskalla edes ajatella mitä tapahtuisi, jos tarvitsisin vähän akuutimpaa apua. Onneksi olen niissä tilanteissa oppinut selviämään omillani, vaikka se välillä onkin melkoista sattumankauppaa elämästä ja kuolemasta.

Reseptit nyt vielä jotenkin saa uusittua, mutta entä lääkäriajan saaminen. Terapeuttini joutuu soittelemaan polille, koska itse en ole onnistunut saamaan aikaa lääkärille vaikka olen kuukausikaupalla yrittänyt. Toimistosihteeri toteaa, että aika on jo lähetetty - aika sosiaalityöntekijälle. Asiasta kuultuani mietin soitanko polille käydäkseni taas yhden väsyneen sarkastisen keskustelun, tällä kertaa siitä, mistä lähtien sosiaalityöntekijöillä on ollut oikeudet kirjoittaa B-lausuntoja. Hillitsen itseni ja odotan ajanvarauskirjeen saapumista. Siihen on kiireessä käsin kirjoitettu, sosiaalityöntekijän nimen viereen, että tapaamiseen osallistuu myös erikoislääkäri xx, vanha tuttu muutaman vuoden takaa. En tiedä millä tempulla hänet on yhtäkkiä taas keksitty sotkea hoitooni, hänhän työskentelee käsittääkseni ihan toisessa yksikössä. Olen sattumasta kiitollinen, mutta siinä on ongelmansa. Tuo ihana anarkistilääkäri on rautainen ammattilainen ja tähänastisista lääkäreistä parhaiten kartalla oireilustani, mutta täysin ylityöllistetty ja aavistuksen epäluotettava. Jos jotain menee jostain syystä pieleen, ei minulla ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistua tavoittamaan häntä. Polilta en saisi mitään apua, koska hän on eri yksikön lääkäri, eikä hoida minua virallisesti.

Kuulemani mukaan polilla on yksi lääkäri, jolla on jonkinlaista osaamista traumapuolella. Minun väitetty omalääkärini, joka ilmeisen kiltisti uusii bentsoreseptini vaikkei ole koskaan minua nähnytkään, on sen sijaan erikoistunut päihdelääketieteeseen.

En ole jaksanut edes kysyä, mitä mieltä polilla ollaan hylkäävästä päätöksestä. Tietenkin se mahdollisuus on, että se voisi saada niiden tekemisiin vähän vauhtia - tunnetustihan siellä ollaan valmiita tekemään ihan mitä tahansa, ettei potilas keksi vaatia itselleen psykoterapiaa sairaanhoitopiirin kustantamana. Se olisi lakisääteinen oikeuteni, mutta sen toteutumiseen ei tässä kaupungissa ole mitään mahdollisuuksia. Toisaalta itsetuhoisesti tekisi mieli kokeilla siihenkin taisteluun lähtemistä, jos vain voimat riittäisivät. Puhun, tai etenkin kirjoitan, loistavaa kelaa ja kapulakieltä ja saan jotain perverssiä mielihyvää lakipykälien tankkaamisesta ja valituskirjelmöinnistä. Haluaisin saada kaupungin vastuuseen hoitokuvioistaan. Tapaukseni ei ole mitenkään ainutlaatuinen ja monilla on varmasti asiat paljon minua huonommin - sitä suuremmalla syyllä kaupungin toimintaan pitäisi saada jotain järkeä. Miten selviävät ne, joilla ei ole voimia ottaa selvää ja vaatia, tai joilla ei ole tukenaan terapeuttia joka suostuu urhaamaan aikaansa asioihin jotka eivät hänen työhönsä edes kuulu?

Mitä muuta tässä voi enää tehdä kuin nauraa? Lakata miettimästä miten paljon aikaa ja energiaa, joka kuuluisi keskittää toipumiseen ja asioiden käsittelyyn valuu hukkaan tähän täysin käsittämättömään sekoiluun. Lakata ajattelemasta, että tapan itseni niin pääsevätpä minusta ja keskittää kaikki vähäinen kirjallinen lahjakkuuteni oikaisuvaatimukseen.

Tulevaisuutenne on hylätty

Maailmanloppuyön jälkeisen vaikean päivän kruunaa Kelan päätös: kuntoutuspsykoterapiahakemus on hylätty, taas kerran.

Olen käynyt nykyisellä terapeutillani kaksi vuotta ja koko tämän ajan joutunut tappelemaan terapian rahoituksesta. Viimeisen parin vuoden aikana on jatkuvasti ollut meneillään jonkinlainen hakuprosessi ja paperisota Kelan kanssa. On haettu kuntoutuspsykoterapiaa, vammaistukea, eläkkeensaajan hoitotukea sekä sekoiltu kuntoutustuen ja kuntoutusrahan välillä, mikä tietenkin vaikuttaa aina hoitotukiin. Käsittelyajat venyvät poikkeuksetta, terapian jatko on ollut vähän väliä epävarmaa ja välillä olen joutunut maksamaan käynnit kokonaan itse. Kuntoutustuesta vailla kummoistakaan työhistoriaa ei makseta paria kuukausittaista käyntiä enempää. Onneksi kuitenkin suurimman osan ajasta olen pystynyt käymään terapiassa kerran viikossa korotetun eläkkeensaajan hoitotuen turvin. Enempään ei taloudellisesti ole mitään mahdollisuutta, eikä ylintä hoitotukea ole myönnetty yrityksistä huolimatta, ja tuskinpa sekään lopulta tilannetta paljon helpottaisi. En uskalla edes ajatella, kuinka paljon arvokasta terapia-aikaa on mennyt hukkaan tukiviidakkoepätoivossa ja kuinka paljon terapeutin aikaa on kulunut sellaisiin asioihin, jotka eivät oikeastaan edes kuulu hänen työhönsä, mutta joista hän joutuu huolehtimaan koska varsinaista hoitotahoa eivät asiani paljon kiinnosta.

Kaikki Kelan päätökset ovat olleet milloin mitenkin täysin ristiriidassa keskenään. Kaikkea muuta mahdollista (ammatillista) kuntoutusta ilmeisesti myönnetään avokätisesti ja juurikaan oikea-aikaisuutta ja kokonaistilannetta miettimättä, mutta psykoterapiaa, joka olisi toimintakykyni paranemisen ja siten myös lopulta jossain vaiheessa ammatillisen kuntoutumisen edellytys, ei suostuta myöntämään. Viimeisten vuosien ajan jokaisessa psykiatrinlausunnossa ja hoitoneuvottelussa, myös Kelan kuntotustyöntekijän läsnä ollessa on todettu, ettei kertaviikkoinen terapia ole hoitoni kannalta riittävää ja mahdollista kunnollista traumaterapeuttista työskentelyä. Kuntoutustutkimuksessa todettiin painokkasti se, että nykyistä terapiaani on ehdottomasti tiivistettävä, jotta minkäänlainen toipuminen ja ammatillinen kuntoutus tulevaisuudessa olisi mahdollista. Potilas ei tule kuntoutumaan työkykyiseksi ilman riittävää psykoterapeuttista apua, on todettu monessa yhteydessä yksiselitteisesti.

Viimeisimmässä päätöksessä todetaan, ettei työelämään tai opiskelemaan palaamista pidetä vielä ajankohtaisena ja siksi terapiaa ei voida myöntää kuntoutuksena. Samalla todetaan vähättelevästi, että työni on osa-aikaista, ikään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä kuntoutumiseni ja mahdollisen työelämään palaamisen kannalta. Sanokaa minun sanoneen, että seuraavaksi kuntoutustuen jatkoa haettassa tämä sama osa-aikainen työ nähdään osoituksena täydestä työkyvystäni ja syynä hylätä kuntoutustuki.

Kelan ratkaisu asiaan on, että hoitoa tulee tiivistää terveydenhuollon puolella. Tässä kaupungissa, jossa psykiatrinen hoito on myllätty viimeisen vuoden aikana riekaleiksi ja joka kaiken lisäksi on terapeuttini mukaan traumahoidossa koko maan mittapuulla viimeistä takapajulaa. Siinä samassa hoitopaikassa, jossa minulla ei ole tietoakaan hoitavasta lääkäristä ja jossa toimistosihteeri reseptejä uusiessani vaikuttaa aina arpovan lääkkeet määräävän lääkärin (varsin vastuullista toimintaa, etten sanoisi, puhutaan kuitenkin rauhoittavien lääkkeiden uusimisesta). Mitenkähän tämän "tiivistämisen" olisi tarkoitus tapahtua? Lisäämällä vakautusryhmän ja kertaviikkoisen terapian rinnalle kuukausittainen omahoitajan jeesustelu- ja lässytyskäynti, eli keskusteluapua? Vielä jokin toinen ryhmä? Kolmas sektori? Sehän on psykiatrisella polilla muotia nykyään, hivuttaa hoitovastuuta vaivihkaa järjestö- ja vertaistoiminnalle. Mitä ovat ne "vointia kohottavat terveydenhuollon toimenpiteet", joista päätöksen perusteluissa puhutaan? Vuosien aikana on kokeiltu vähän kaikkea mahdollista tuloksetta ja ilmeisesti kokeillaan jatkossakin, vaikka toimiva ratkaisu on tiedossa. Mitäpä sitä turhaan toimivaa - niin toimivaa kuin se tällä hoito- ja muulla historiallani voi olla - terapiasuhdetta tiivistämään. Sehän maksaa. Mitähän mahtaa sitten maksaa jokainen tällä tavoin tuhlattu kuntoutustukivuosi ilman riittävää, kuntouttavaa hoitoa?

Eihän se tietenkään Kelan vika ole, että tilanteeni on ollut niin älyttömän sekava. Kuntoutuspsykoterapian kriteerit tuntien hylkäys on oikeastaan varsin ymmärrettävä. Kelan näkökulmasta sairastamisessani ei ole tapahtunut mitään uutta suuntaan tai toiseen, vaan diagnostisesti perusteet ovat yhä samat kuin seitsemän vuotta sitten ensimmäistä terapiajaksoa haettaessa. Silloin papereissa muistaakseni oli jonkinlainen toistuvan masennustilan diagnoosi, tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus ja epätyypillinen bulimia. Syömishäiriö on mennyttä elämää, masennus tulee ja menee tuskin mitään diagnostisia kriteerejä täyttämättä ja epävakaan persoonallisuuden olisin valmis yleensäkin räjäyttämään jäljettömiin tautiluokituksista. Omalla kohdallani ainakin se on aiheuttanut paljon ongelmia: hoitotahojen ennakkoluulot ja tuomiot sekä eräskin epäonninen päiväsairaalahoito erään epäjohdonmukaisen, sekavan ja osin aika vahingollisen hoitomallin koekaniinina. Nykyään mietin usein sitä, missä määrin oma oireiluni on koskaan ollutkaan epävakaan alle luettavissa, jos kyse on enemmän ollut traumaoireilusta ja jonkinasteisesta dissosiaatiohäiriöstä. Tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden ja traumojen kytkös on aika ilmeinen, joten on vaikea sanoa mikä tarkalleen on mitäkin ja liittyy mihinkin. Useimmiten vain tuosta diagnoosista ei ole hoidon kannalta ollut mitään muuta kuin haittaa. Siellä se sitkeä kaveri kuitenkin roikkuu mukana. Entä se kaikki muu, mikä on pysynyt läpi vuosien, mutta mihin on jostain syystä kiinnitetty kaikkein vähiten huomiota? Ahdistus- ja dissosiaatio-oireet, jotka kuitenkin vaikuttavat toimintakykyyni kaikkein eniten. Lääkärit ovat niin fiksoituneita mukavan helposti muka lääkittävään masennukseen ja epävakaaseen, jonka alle nyt voidaan niputtaa kaikki vähänkään epämiellyttävä ja hankala sekä tuomita rauhassa potilas vaikeahoitoiseksi katsomatta asioita sen tarkemmin.

Mitä väliä sillä on mitä lausunnoissa lukee? Onko se lopulta samantekevää, mitä papereissa on? Kelaa tuskin paljonkaan trauma- ja dissosiaatiopuolen sairaudet kiinnostavat. Diagnoosit sinänsä ovat minulle yhdentekeviä, mutta se mikä tuntuisi tärkeältä, olisi, että edes joku lääkäri joskus osoittaisi jonkinlaista kiinnostusta, ja osoittaisi kuulevansa, mitä yritän kertoa. Että tulisi jollain tapaa tunnustetuksi, etten ole vain huvikseni tässä tilanteessa, vaan sille todennäköisesti on jonkinlainen syy, miksi hoito- ja kuntoutusyritykset eivät tähän asti ole ottaneet onnistuakseen, vaikka teen parhaani. Se tuntuisi myös tärkeältä, että kaikilla hoitavilla tahoilla olisi edes jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, missä mennään ja mikä minua vaivaa. Että joku muukin kuin terapeuttini seisoisi sen takana, mitä hoidetaan ja miksi. Voi tosin olla, että tämä haave on silkkaa utopiaa.

Kai se on lopulta oma vikani, että tilanne on tämä. Onhan tästä varmaan luettavissa se, etten ole mikään kauhean helppo potilas. En ole näiden hoitovuosien aikana itse tiennyt mikä minulla on, enkä kai ole osannut siitä puhua niin, että olisin tullut ymmärretyksi. Olen ollut tyhmä, kun olen tuhlannut kaksi vuotta Kelan kuntoutuspsykoterapiaa, sen ainoan mahdollisuuteni, rahanahneeseen ja epäammattimaisesti käyttäytyvään, vanhakantaisen analyyttiseen psykodynaamiseen terapeuttiin vähän yli viisi vuotta sitten. Olisi pitänyt silloin, keskellä pahaa masennusjaksoa, ilman minkäänlaista tukea terapeutin etsintään, valita paremmin, miettiä tarkemmin ja jaksaa etsiä kunnollinen terapeutti. Tai edes lopettaa ajoissa ensimmäisten hälyttävien merkkien ilmaantuessa, eli heti. Minä typerä nuori tyttö en ymmärtänyt ettei terapian kuulu olla sellaista, tuomitsevaa, välinpitämätöntä, vahingollista. Mistä olisin voinutkaan tietää, sillä se oli täysin samanlaista kuin moni muukin ihmissuhteeni oli ollut. Ei kukaan kuvittele sellaisia asioita tapahtuvaksi terapiassa, mutta käsittämättömimmätkin asiat ovat näköjään mahdollisia. On ollut paljon huonoa onnea, mitä hoitokuvioihin tulee. Mutta kai tyhmyydestä joutuu aina kärsimään. Luulin sen kauhean kokemuksen, edes yhden niistä, olevan jo jollain tapaa takana päin, mutta löydän sen virheen edestäni joka kerta kun tappelen oikeudestani terapiaan. Olisinpa edes tajunnut tehdä kantelun siitä ihmisestä. Toisaalta: hullu potilas vastaan analyyttinen terapeutti, mikä tuhoontuomittu asetelma. Lopulta jälkiviisastelu on ihan turhaa.

Pitkäaikaisen sairauden hoito Kelan mukaan kuuluu julkiselle puolelle. Ongelmahan usein on se, että jako julkisen terveydenhuollon vastuulla olevaan sairauden hoitamiseen ja Kelan kuntouttamiseen ei vain toimi, vaan kumpikin sysää vastuuta toiselle osapuolelle miten nyt sattuu parhaiten sopimaan. Julkisella puolella voidaan valitettavan harvoin puhua hoidosta, ja psykoterapeuttisesta hoidosta varmaan vielä harvemmin. Kaikki terapiaa tarvitsevat tungetaan kuntoutuspsykoterapiaa hakemaan riippumatta siitä, ollaanko sairauden ja kuntoutumisen kanssa sellaisessa vaiheessa, jossa kuntoutuspsykoterapia on oikea-aikainen. Kunhan nyt vain se vaadittu kolme kuukautta jonkinlaista hoitokontaktia, eli ehkä pari polikäyntiä, on takana. Niille, jotka syystä tai toisesta ovat vielä Kelan korvaaman terapian jälkeen edelleen terapian tarpeessa, sanotaan vain ettei ole mahdollista. Deal with it ja syö lääkkeesi, pahimmassa tapauksessa ne uusitaan terveyskeskuksessa. Kuinka paljon minuakin on syyllistetty siitä, etten ole siististi ja helposti takaisin työelämään lääkittävä, puhtaasti masennuspotilas (paljonko sellaisiakaan lopulta edes on), vaan hankala, vaativa ja vaikeahoitonen, kun toimivaa lääkitystä oireisiini ei ole näinä vuosina löytynyt ja harvajaksoinen "keskusteluhoito" aiheuttaa vain ahdistuksen riistäytymistä täysin käsistä.

Toisaalta tuntuu, että valitan ihan tyhjästä. Asiani ovat kuitenkin moneen muuhun verrattuna hyvin ja tiedän olevani aika onnekkaassa asemassa. Kertaviikkoinen terapia hyvällä terapeutilla on aika paljon enemmän kuin ei terapiaa ollenkaan. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että pystyn sen jotenkin eläkkeensaajan hoitotuen avulla maksamaan. Kuitenkin, raakaa todellisuutta on ollut myös se, että kertaviikkoinen terapia on ollut äärimmäisen raskasta ja tuntunut välillä liian repivältä ja väkivaltaiselta, vaikka varoen ja omassa tahdissani onkin yritetty edetä. Välillä tuntuu ihan mahdottomalta jäädä yksin kokonaiseksi viikoksi selviämään kaikkien auki revittyjen haavojen kanssa - yhä enemmän nyt vakauttamisryhmän nostaessa asioita pintaan. Voihan sitä tietysti myös väittää, että se on oma vikani kun en pysty luottamaan terapeuttiin ja heittäytymään terapiasuhteeseen ja ottamaan irti sitä hyötyä minkä kertaviikkoisesta terapiasta voi saada. Ikävä totuus nyt kuitenkin on, ettei se tällä historialla ja näillä oireilla taida riittää. Tulevaisuutta tällä tavoin on vaikea rakentaa.

Tämä kaikki konkretisoi taas sen, mitä olen miettinyt paljon vuosien varrella. Onko minun edes mahdollista toipua, näin tai mitenkään muutenkaan? Onko ainoa vaihtoehtoni vain hyväksyä kaikki tämä ja opetella elämään sen kanssa? Hyväksyä kärsimys, ahdistus, traumaoireilu ja syvä, kaiken tuhoava yksinäisyys osakseni tässä elämässä. Luopua toivosta ja niistä typeristä haaveista, että joskus olisin vielä vapaa ja onnellinen.

Kuolisit pois. Ei kukaan halua sun olevan olemassa.

Pitihän se nyt jossain kohtaa pysäyttää. Alkoi näyttää liian pahasti siltä, että terapian suhteen on toivoa, ja olin melkein päästä johonkin aika kipeään kiinni. Eihän sellainen nyt käy, vaan terapiassani on ilmeisesti tarkoitus käydä läpi vain byrokraattisia solmuja.

Tarinan opetus? Älä hanki traumoja. Ainakaan hoitoa vaativia.

Pinnanalaisia

On tuntunut mahdottomalta kirjoittaa. Tyhjien sivujen edessä muutun mykäksi ja kaikki sanat pakenevat. On vain hajanaisia ahdistusöiden jälkeensä jättämiä, sokeasti jotain kohti sohivia muistiinpanoja raapusteltuina jossain ahdistuskohtausten välissä. Sitkeä tunne siitä, että jokin on vialla ja vaivaa koko ajan. Vähiinkäyneet voimat ja toivo, niin kuin aina.

En tavoita mitään. Paitsi sen painon.

Elämä on harmaata, pysähtynyttä, liikkumatonta. Raahaudun läpi päivistä ja yritän jaksaa tehdä mitä pitää ja mikä on tärkeää. Aina pelkään palata kotiin ja totuuteen elämästäni.

Valvon öitä, sotken vuorokausirytmini. Jätän treenejä väliin. En jaksa ihmisiä. En jaksa jatkuvaa pyrkimystä itsensä ylittämiseen ja aina vahvempiin, parempiin suorituksiin. Pakenen yksin tyhjään saliin kärkitossuineni enkä kestä sitä puutteellisuutta, jonka peili armotta heittää vasten kasvojani. En ole vuosiin, ehkä jopa yli vuosikymmeneen, kokenut kovinkaan syviä kriisejä ulkonäköni suhteen, mutta nyt, jotenkin yhtäkkiä tunne siitä että näytän väärältä. Epämääräisesti vääränlaiselta. Kaikki on oudosti pois paikoiltaan. Usein päädyn vain makaamaan salin lattialla musiikissa ja hengittämään iltapäivän tyhjää tanssikoulua. Ehkä se on tarpeen tässä kohtaa. Vain olla, yrittämättä liikaa. Vaatimatta.

En tiedä mitä tehdä. Yritän pysähtyä ja kuunnella, mutta se jäätävä hiljaisuus turhauttaa. Tai pelko, ehkä itseään äärettömiin toistava ahdistus. Yritän ymmärtää tätä kaiken tuhoavaa rakennetta elämässäni, mutta vastassa on aina se paino.

Yksi raskaimpia asioita kaikessa sairastamisessa on se, miten myös hyvät ja onnelliset asiat vievät voimia ja väsyttävät päiväkausiksi. Vastassa on aina se sama sisäinen taistelu siitä, saanko edes olla onnellinen. Se tulee yhä usein, vaikka luulin jo pahimman sen kanssa olevan takana päin.

Se tulee aina varkain, sellaisen päivän jälkeen kun olen esiintynyt paikassa jonka nimi herättää kuulijoissaan kunnioitusta, lavalla jolle en olisi koskaan osannut itseäni kuvitella. Tai sellaisen illan jälkeen, kun olen tavannut vanhoja ystäviä pitkästä aikaa. On juotu viiniä, naurettu päät yhdessä, kylki kyljessä. Ne samat naurut, äänenpainot ja kaiut kuin vuosia ei olisi koskaan kulunutkaan jopa  kymmentä, ehkä joidenkin kanssa enemmänkin. Ihmiset joiden kosketusta en kavahda, vaikka aina pyristelen irti halauksista liian varhain. Muuttunut kaikki ja ei mikään. Sellaisten hetkien jälkeen, viimeistään parin päivän päästä kaikki uhkaa häipyä. Eihän se esiintyminen mitään ollut: tilaisuus ei ollut kovin suuri, se oli se pienempi lava ja oma osani oli kuitenkin aika pieni ja olenko varma, että se edes meni hyvin? Ja ne ihmiset: olen ihan varma, etteivät ne oikeasti pidä minusta. Pitävät typeränä, vääränlaisena, ei-minään. Välittävätkö ne edes? Enhän edes kuulu niiden elämään enää?

Ei kevyemmistä hetkistä pitäisi joutua taistelemaan. Ei aina pitäisi pudota takaisin pimeään. Mutta se tapahtuu silti liian usein.

Herään siihen aina keskellä yötä, painavasti. Olen paha. Niin huono etten saisi olla olemassa. Mietin yhä uudelleen onko minulla oikeutta elää, jos olen näin paha. Onko minulla oikeus olla olemassa, jos seison vain paikoillani pääsemättä mihinkään ja tuotan yhä uudelleen pettymyksen kaikille niille, jotka yrittävät jotenkin auttaa?

Ehkä tämä taas jotenkin pahemmaksi riistäytynyt sotku nousee monesta kipeästä lähteestä. Eräs selviytymistarina, jonka kuulin jokin aika sitten ja joka osui aika kipeästi omaan keskeneräisyyteeni kaiken kanssa. Vakauttamisryhmän tilaisuus läheisille, johon en voinut osallistua koska minulla ei ole yhtään läheistä. Kaikki haavat jotka eivät suostu paranemaan. Se että olen asunut täällä vuoden, eivätkä monet asiat edelleenkään ota järjestyäkseen.

Ja se vakauttamisryhmä. Se ihme, että pääsin sinne ja vielä suurempi: se ei ehkä ole ollenkaan väärä paikka minulle. Se heittää kaikkia tunteita laidasta laitaan. Yöllisiä pelkokohtauksia, jatkuvaa ärtymystä, täydellistä tunteettomuutta ja tyhjyyttä. Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin.

Ja se paino. Aina se paino. Se kai tässä on.

Jonkun paino minun päälläni.

Makaa hiljaa, leiki kuollutta.
Et vain voi mitään.

Eli ei mitään uutta.