Olet tässä

Sanovat minun näyttävän erilaiselta. "Onko sun hiukset jotenkin eri tavalla", kysyvät aina, ja vastauksissani sulan hymyyn. Ei, ei ne ole. Ei se ole hiuksissa. Ne ovat niin kuin aina ennenkin. Olkapäillä valuen, kurittomina takussa, nutturalla päälaella. Mutta ne kasvavat taas, tuntuvat vahvemmilta, uhmakkaammilta.

Tanssisaleissa saan välillä kiinni peilien kautta kysyviä katseita. En tiedä mitä näkyy, mutta hengitän jokaista hetkeä ja olen vähän enemmän läsnä. Tanssin. Ihon alla taas liikettä, joka pyrkii ulos, puolihuolimattomasti, koko ajan. Niin paljon, että sattuu välillä olla se, joka katsoo kun muut tanssivat.

Kuuntelen kappaleita itsensä rakastamisesta kaikin mahdollisin tavoin ja tartutan hymyni hölmistyneisiin ihmisiin ympärillä. En tiedä mitä ajattelen, ehkä kuvittelen, mutta olisi ihana ajatella sen kaiken säteilevän ulos minusta. Viimeinkin.

"Mitä sulle kuuluu?" Katson silmiin, hymyilen ja vastaan täysin rehellisesti, ilman ristiriitoja ja julmia kääntöpuolia. Hyvää. Miten kummalliselta, mutta yksinkertaisen oikealta koko sana tuntuu suussani kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tietenkin käyn läpi melkoisia tunteiden vuoristoratoja päivittäin. On välillä vaikea vetää rajoja työssä, on sydämen hakkaamaan saavia epämukavuusalueita, on stressiä, hämmennystä, unettomia öitä ja koti keskellä jatkuvaa kaaosta, mutta jokainen raskaskin päivä tuntuu vievän vahvasti kohti parempaa.

(Tai tuhoa, kuiskaa joku vaimeasti jossakin. Ymmärrän, mutta en suostu uskomaan, minä vastaan.)

Olet vahvempi, sanovat unetkin.

Ylitän rajoja ja yritän mennä kohti pelkojani. Rakennan jotakin, mitä ehkä kutsuttaisiin luottamukseksi. Ehkä jotain päätöntä heittäytymistä kohti ihmisiä. Luottamusta intuitioon, ja toisinaan ihan vain järkeen. Siihen ääneen minussa, joka kertoo mitä tehdä ja mikä on oikein. Se on aina ollut vahva, mutta en ole osannut kuunnella sitä ja uskoa siihen. Opettelen.

Spontaani tanssiinkutsu saa minut tempoilemaan tiukassa otteessa hermostuneesti nauraen. Toinen ei päästä irti, ei katoa, vaan pyörittelee minua kärsivällisesti ympäri niin kauan, että asetun ja alan seurata. Jään miettimään miten hän tietää mitä tehdä vaikka epäröin ja vauhkoilen. Sillä samalla intuitiolla kuin minä? Silläkö, joka ei päästä repimään itseään irti ja pakenemaan paikalta vaan lopulta sanoo, että kaikki hyvin, älä päästä irti.

Ympärilläni on ihmisiä, jotka antavat minulle aikani. Hyväksyvät mutkattomasti, kaikessa hiljaisuudessa. Eivät kysele liikaa liian henkilökohtaisia väärissä paikoissa. Ne ovelat saavat minut avautumaan ihan huomaamatta.

Miten sydämeni takoo vasten pöytään nojaavaa kämmenselkää kun yritän koota vastausta kysymykseen tarinastani. Kerron aika tuntemattomalle, toivottavasti vielä ystävälle, kerrankin rehellisesti, mistä tulen ja miten olen nyt tässä. Ja miten sydän rauhoittuu, kun takeltelujeni jälkeen laskeutuu hiljaisuus. Tiukka, läsnäoleva katse suoraan silmiin ja lempeä hymy: "Mä olen niin ylpeä susta." Ollaan hiljaa, tuijotetaan toisiamme vailla sanoja, ja yritän ymmärtää taas seuraavan opetuksen. Avautuminen avautumisesta, ja voi käydä ihan hyvinkin jos kerrot.

Otan riskejä. Taas yksi puolitosissaan heitetty hölmö idea ottaa pari askelta kohti toteutumista ja joudun vastakkain ajatuksen kanssa, etten asuisi enää yksin. Päätös tuntuu vahvasti oikealta, ja mitä tahansa muutoksen vuoksi, mutta edellinen kokemus on painanut jälkensä tiukkaan. Paljastuvatko kaikkein rumimmat totuudet minusta väistämättä? Saanko toisen taas jo ehkä vuoden sisällä vihaamaan itseäni? Onko samassa asunnossa asuva toinen ihminen aina vääjäämätön vaara ja nieleekö se minut kokonaan? Yritän järkeillä itselleni tosiasioita ihmissuhteen erilaisuudesta, omasta tilasta ja oikeilta tuntuvista asioista. Yhteisasunto ystävän kanssa on kuitenkin täysin eri asia kuin kaiken nielevä parisuhde, mutta jokin minussa pelkää silti. En silti keksi muutakaan ratkaisua kuin sen, mitä viime aikoina olen yrittänyt toteuttaa. Täytyy mennä sitä pelkoa päin ja katsoa mitä tapahtuu. Tietyllä tapaa tämä on ainutlaatuinen mahdollisuus ottaa selvää, millaisissa ihmissuhteissa ne kaikkein kipeimmät kohdat minussa ovat ja missä ne murtautuvat esiin. Tuntuu pelottavalta riskeerata näin paljon, mutta voinko muutakaan.

Mietin sitä, miten valo lankeaa niihin 1800-luvun talon rappukäytäviin tai miltä kuluneet askelmat tuntuvat jalkojeni alla ja kirjoitan nimeni asuntohakemukseen siihen toisen nimen viereen. Annan virran viedä, pohjia myöten.