Ero

Anteeksi, Siri Hustvedt, että haukuin Kesä ilman miehiä -romaanisi eron (tai paussiksihan sitä siinä kutsuttin) jälkeisen psykoosiin vajoamisen kuvauksen epäuskottavaksi. Vähänpä minä tiesin, kun viisastelin nenäkkäästi romaanistasi viime keväänä ja siinä sivussa lähes poltin itseni loppuun taas kerran. Taisin polttaa loppuun samalla jotain muutakin.

Nyt en ole nukkunut kunnolla yli kahteen viikkoon ja nukun aina vain vähemmän yhä tukevammaksi käyvästä lääkityksestä huolimatta, sydämeni hakkaa jatkuvasti ulos rinnasta, hengittäminen sattuu ja pelkään puhuvani ääneen julkisilla paikoilla. Sekoan ja koko ajan vain sekoan. Olen avautunut puolitutuille ja juoksen itkuisena psykiatrisen sairaanhoitajan (minähän inhoan niitä!) vastaanotolla. Minä, joka en koskaan itke, ainakaan julkisesti. Minä sekoan.

Eikä mikään ole vielä edes lopullista (ehkä juuri siksi).

Eihän puoli vuosikymmentä tietysti ole juuri mitään vasten romaanisi useita vuosikymmeniä. Silti. Miten ihmeessä sellaisen jälkeen voi päästää irti. Kaiken sen jälkeen mitä on koettu. Kaiken sen sitkeyden jälkeen, jolla tulevaa on rakennettu siitäkin huolimatta, miten kaksi rikkinäistä ihmistä voikaan satuttaa tosiaan. Huominen on aina tullut, vaikka joskus on tuntunut käsittämättömältä miten.

Itsekkäästi itken kaiken epäreiluutta. Lapset itkevät. (En tiedä miksi puhun monikossa, en tiedä miksi puhun lapsista ylipäätään). Juuri kun olin onnistunut työstämään läpi joitain isoja, vaikeita asioita ja sysännyt kaikkea vähän eteenpäin. Juuri kun kehoni vasta kaikkien näiden vuosien jälkeen oli alkanut vähitellen avautua hänelle ja pelkän kauhun sijaan näin toivoa hyvistä ja kauniista asioista. Juuri kun ja ehkä juuri siksi.

Ja kuinka itsekäs olenkaan valittaessani omia asioitani. Hänhän on aivan loppu. Selvästikään ei pelkästään minun kanssani, mutta en minä tee asioita yhtään helpommiksikaan. En osaa, en mahdu tähän.

Minulla on naiivi, typerä unelma jostain, mikä voittaa kaiken pahan. Yhdessä kasvamisesta, omanlaisestaan perheestä, päivistä jotka vain ovat kuin huomaamatta valuneet vuosiksi. Vapaudesta, tilasta, kunnioituksesta. Kiitollisuudesta.

Samaan aikaan olemme imeneet toisistamme kaiken elinvoiman. Tulleet ilkeiksi ja katkeriksi toisillemme.

Minä en menetä toivoani ennen kuin luovutan tämän asunnon avaimet. Enkä usko, että silloinkaan. Se varmaan tuhoaa minut.

Kesä on kauheaa aikaa. Kaipaan syksyä ja rutiineja, niitä omia asioita, jotka kannattelevat minua huolimatta kaikesta muusta. Samalla pelkään aivan hillittömästi, etteivät ne enää kannakaan, että voimani ovat lopussa enkä jaksa enää.

Huojuvia askelia

Ajattelin jo pari vuotta sitten, että joka päivä pitäisi ottaa edes yksi pieni askel pois eristäytymisestä. Askel, vaikka aivan olemattoman pienikin, muita ihmisiä kohti. Sana tai hymy, pieni pala tätä tarinaa. En ole pystynyt siihen kovinkaan hyvin. En ole ymmärtänyt mitä se todella tarkoittaa. Olen antanut itseni hävitä, liueta toiseen ihmiseen ja kadota jäljettömiin. En ole uskaltanut. Jos mukaan ei lueta hoitotahoja, vain yksi ihminen on tiennyt pieniä palasia siitä missä olen todella kulkenut ja millaisten asioiden kanssa riuhtonut. Nähnyt enemmän kuin muut, niin hyvässä kuin pahassa.

Se johtaa lopulta tuhoon. Olen kadonnut ja huuhtoutunut jäljettömiin. Uskotellut itselleni, ettei se haittaa juuri nyt, ehkä vielä joskus ja jonain päivänä, sitten kun jaksan paremmin, ja mitä kaikkea. Ei se niin mene. Jollei niitä askelia ota, tulee katkeraksi ja hävittää kaiken, menettää ihmisen, jonka kanssa on elänyt viimeiset vaikeat mutta viiltävän onnelliset vuodet, elää vain puoliksi ja kadottaa näkymän parempaan tulevaan. Olen tiennyt sen kaiken koko ajan, mutta jokin on estänyt minua tekemästä asioita. Minulla ei ole ollut voimia taistella vastaan. Viime aikoina kaikki on käynyt yhä vaikeammaksi ja pahimman kautta olen viimein todella ymmärtänyt, ettei näin voi elää. Joskus on vain pakko repiä itseään eteenpäin. Pelko ja häpeä eivät saa voittaa.

Olen viime aikoina ottanut pari pientä, mutta minulle suurta askelta pois tästä yksinäisestä kuplasta. Kurotan kohti ja eteenpäin ja uhmaan sitä alkukantaista uskomusta, ettei kukaan pidä tai muista tai kaipaa. Pyydän apua, jos tarvitsen. Muistutan itseäni siitä, että minulla on oikeus olla olemassa. Minä en suostu menemään taaksepäin. Teen kaikkeni pitääkseni kiinni hyvistä asioista ja yritän kestää ne, jotka eivät ole minun käsissäni. Punon auki, solmu kerrallaan, tätä mahdotonta.

Olen tässä. Astun eteenpäin ja kannan seuraukset. Ei siihen sisäiseen kaaokseen, joka tästä kaikesta seuraa, kuole. Askeleet potkivat pahasti taaksepäin enkä ole koskaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi, mutta tartun pieniin rohkaiseviin eleisiin ja jatkan. Jätän itselleni rohkaisevia viestejä päiväkirjani sivut täyteen ja yritän olla hajoamatta. Hoen yhä uudelleen, että kaikki järjestyy vielä.

Alku: these unwritten diaries

Tämä sekava alku.

En ole uskaltanut kirjoittaa näitä sanoja, vaikka olen haaveillut siitä jo pitkään. Viimein ajauduin pisteeseen, jossa ei ollut enää vaihtoehtoja. Minun täytyy tehdä tämä, täytyy kirjoittaa tämä tarina, tavalla tai toisella. Tai antaa sen itse kirjoittaa itsensä, miten vain. Tai no, tarina. Välähdyksiä pimeässä korkeintaan.

(Mikä tarina, onko sinulla sellaista? Ei ole mitään tarinaa, tai jos on, se on keksitty, väkisin kasaan liimattu. Kuviteltu.) Miten vain.

Tuijotan sivua ja kadun. Kadun ja ahdistun ja pelkään. Mitä olen mennyt tekemään? Miksi pelkään näitä sanoja?

Onko minulla oiketta näihin sanoihin? Onko minulla oikeus kertoa?

Täytyy olla.

Ehkä on aika yrittää astua esiin. Tämä on minun yritykseni kurkottaa kohti maailmaa, lakata olemasta näkymätön. Toipua.

Ehkä kaikki kiertyy auki vähitellen.