Ero

Anteeksi, Siri Hustvedt, että haukuin Kesä ilman miehiä -romaanisi eron (tai paussiksihan sitä siinä kutsuttin) jälkeisen psykoosiin vajoamisen kuvauksen epäuskottavaksi. Vähänpä minä tiesin, kun viisastelin nenäkkäästi romaanistasi viime keväänä ja siinä sivussa lähes poltin itseni loppuun taas kerran. Taisin polttaa loppuun samalla jotain muutakin.

Nyt en ole nukkunut kunnolla yli kahteen viikkoon ja nukun aina vain vähemmän yhä tukevammaksi käyvästä lääkityksestä huolimatta, sydämeni hakkaa jatkuvasti ulos rinnasta, hengittäminen sattuu ja pelkään puhuvani ääneen julkisilla paikoilla. Sekoan ja koko ajan vain sekoan. Olen avautunut puolitutuille ja juoksen itkuisena psykiatrisen sairaanhoitajan (minähän inhoan niitä!) vastaanotolla. Minä, joka en koskaan itke, ainakaan julkisesti. Minä sekoan.

Eikä mikään ole vielä edes lopullista (ehkä juuri siksi).

Eihän puoli vuosikymmentä tietysti ole juuri mitään vasten romaanisi useita vuosikymmeniä. Silti. Miten ihmeessä sellaisen jälkeen voi päästää irti. Kaiken sen jälkeen mitä on koettu. Kaiken sen sitkeyden jälkeen, jolla tulevaa on rakennettu siitäkin huolimatta, miten kaksi rikkinäistä ihmistä voikaan satuttaa tosiaan. Huominen on aina tullut, vaikka joskus on tuntunut käsittämättömältä miten.

Itsekkäästi itken kaiken epäreiluutta. Lapset itkevät. (En tiedä miksi puhun monikossa, en tiedä miksi puhun lapsista ylipäätään). Juuri kun olin onnistunut työstämään läpi joitain isoja, vaikeita asioita ja sysännyt kaikkea vähän eteenpäin. Juuri kun kehoni vasta kaikkien näiden vuosien jälkeen oli alkanut vähitellen avautua hänelle ja pelkän kauhun sijaan näin toivoa hyvistä ja kauniista asioista. Juuri kun ja ehkä juuri siksi.

Ja kuinka itsekäs olenkaan valittaessani omia asioitani. Hänhän on aivan loppu. Selvästikään ei pelkästään minun kanssani, mutta en minä tee asioita yhtään helpommiksikaan. En osaa, en mahdu tähän.

Minulla on naiivi, typerä unelma jostain, mikä voittaa kaiken pahan. Yhdessä kasvamisesta, omanlaisestaan perheestä, päivistä jotka vain ovat kuin huomaamatta valuneet vuosiksi. Vapaudesta, tilasta, kunnioituksesta. Kiitollisuudesta.

Samaan aikaan olemme imeneet toisistamme kaiken elinvoiman. Tulleet ilkeiksi ja katkeriksi toisillemme.

Minä en menetä toivoani ennen kuin luovutan tämän asunnon avaimet. Enkä usko, että silloinkaan. Se varmaan tuhoaa minut.

Kesä on kauheaa aikaa. Kaipaan syksyä ja rutiineja, niitä omia asioita, jotka kannattelevat minua huolimatta kaikesta muusta. Samalla pelkään aivan hillittömästi, etteivät ne enää kannakaan, että voimani ovat lopussa enkä jaksa enää.