Sister life

Tänä kesänä olen taas lukemattomia kertoja herännyt aamuyöstä miettimään kuolemaa. Olen miettinyt miten ja missä, konkreettisesti, käynyt läpi tapoja, mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Olen pyöritellyt päässäni kuvia ja kohtauksia, kuinka se lopulta tapahtuisi.

Aina olen lopulta tullut siihen lopputulokseen, että minä haluan elää. Se tunne on voimakas, alkukantainen ja kipeä eikä jätä minulle vaihtoehtoja. Minä haluan elää. Niin paljon, että se sattuu aivan käsittämättömästi. Haluan elää silloinkin, kun voimat ovat loppu enkä jaksaisi enää yhtään eteenpäin. Se on pahinta. Jokin minussa ei anna luovuttaa.

Muistan sen vuoden kun tapasin puolisoni. Oikeastaan olin tavannut hänet ensimmäisiä kertoja jo paljon aiemmin, mutta sinä keväänä me aloimme hiljalleen tutustua paremmin ja lähentyä toisiamme. Olin luvannut itselleni – minä joka en koskaan tee uudenvuodenlupauksia – että se vuosi olisi viimeiseni. Takana oli elämäni siihen asti vaikeimmat ajat ja olin ajatellut, että katson vielä yhden vuoden. Jos en saa elämääni muuttumaan parempaan ja olen vuoden lopussa vielä yhtä onneton ja masentunut, päätän elämäni.

Sitten tuli hän. Ihmeellinen tyttö ja ihmeellisiä asioita. Puolessa välissä vuotta huomasin olevani onnellinen. Seuraavana uutena vuotena matkalla jossain Euroopan suurkaupungeista sain paniikkikohtauksia pelosta, kun tajusin mitä oli tapahtunut, että olin pyörtänyt lupaukseni ja minun todella täytyisi elää. Vähän aavistinkaan vielä, mitä olisi edessä.

Huolimatta siitä, että kaikki vaikein oli ja on ehkä vieläkin vasta edessä, sanoisin näinä vuosina olleeni onnellinen. Ristiriitaisesti, vaikeasti ja kipeästi onnellinen. Olen ollut hyvin sairas ja tämä on ollut elämäni kauheinta, vaikeinta ja ruminta aikaa, mutta ehkä silti lopulta onnellinen. Vähintäänkin onnekas. Ei ole itsestään selvää, että joku vierellä kestää vuosia tällaista pahaenteistä ja epämääräistä prosessia kaikkine epätoivon hetkineen. Olen saanut jakaa tästä kaikesta edes jotain maailman ihanimman tytön kanssa (tai olen tuhonnut maailman ihanimman tytön vetämällä hänet mukaan johonkin tällaiseen).

Vaikka uusia vuosia tuli yksi toisensa jälkeen kuin huomaamatta, mietin silti toisinaan salaa kaiken lopettamista. Ajattelin, että jos hän lähtee niin tapan itseni. Kammottava ja itsekäs ajatus, mutta sanon sen suoraan. Minä olen ajatellut niin. Olen tuntenut eläväni lainattua tai varastettua aikaa, jotain sellaista mikä ei oikeasti kuulu minulle ja mikä voidaan koska tahansa ottaa pois, koska minä en ansaitse olla onnellinen. Olen aina pelännyt liikaa ja ollut liian kiinni hänessä. Samaan aikaan teeskennellen olevani kaukana. Ehkä vieläkin. Onneksi olen sittemmin ymmärtänyt monta asiaa. Esimerkiksi oman vastuuni omasta elämästäni. Olen vain tehnyt liian monta asiaa väärin, ja saattaa olla liian myöhäistä yrittää korjata kaikkia virheitä.

Nyt hän lähtee ja minä haluan elää enemmän kuin koskaan.

Ehkä kesä viimein loppuu. Terapia alkaa taas huomenna. "Kaikki ne asiat” (taas yksi niistä sievistelevistä kiertoilmauksista) eivät ole aikoihin tuntuneet olevan niin epätodellisen kaukana, kaiken tämän muun myllerryksen alla. Musertuneina piiloon vihlovaksi kivuksi lonkkaani.