Arki

Aamuisin unesta aina ensimmäisenä vastassa on kipu. Aina kipu.

Leikin urheaa. Päivisin yritän opiskella ja iltaisin teeskentelen, että kaikki on normaalisti. Hajoan kappaleiksi toisen uudesta elämästä, vaikka pitäisihän minun tietää, ettei se niin yksinkertaista ole. Nielen kyyneleitä ja ikävöin toista kuollakseni, vaikkei hän ole vielä edes lähtenyt. Yritän tukeutua ihmisiin, mutta päädyn leikkimään urheaa ja hajoan vasta jälkeenpäin.

Yksi vaikeimpia puheluita on soittaa uudelle vuokranantajalle ja sanoa ottavansa tarjotun asunnon. Alkaa konkreettisesti kuvitella itsensä kaupunginosaan, johon ei ollut ajatellut enää palata. Vielä vaikeampaa on sanoa vanhalle, maailman ihanimmalle vuokranantajalle joutuvansa muuttamaan.

Terapiassa jauhetaan pelkästä erosta niin kauan etten tiedä enää mitä uskon ja mikä on totta. Katoavatko ne asiat eron myötä, sillä enää vierellä ei ole sitä toista, jonka läsnä- ja poissaolo laukaisee paniikkeja ja vajoamisia. Pitäisihän minun tietää, ettei sekään niin yksinkertaista ole. En tiedä missä olen minkään kanssa.

Palasin tanssisalin peilien eteen parin kuukauden tauon ja viikkojen liikuntakiellon jälkeen. Kauhunsekaisin tuntein ja peläten, ettei se kanna. Ennen tuntia aloin itkeä helpotuksesta ja tunnin jälkeen itkin kivusta. En tiedä kantaako se, sillä kehoni ei kanna. Sillä kipu, yleinen voimattomuus ja piruetit, joissa hävitän kaiken mitä olin tekemässä. Sen täytyy kantaa, sillä minulla ei ole enää mitään muuta millä selvitä tästä kauheasta ajasta.

Haluaisin olla ihan tavallinen tyttö. Sellainen joka opiskelee, käy töissä ja on matkalla jonnekin. Sellainen, jolla on muutakin kuin vain kuolleita unelmia ja yksinäisiä päiviä.

Pelkään huomista. Kipua, hälytystilaista heräämistä liian aikaisin toisen lähtöön, päivää joka pitäisi vain jaksaa elää. Asioita, joita täytyy hoitaa. Haluaisin vain levätä.

Istuin loppukesän viimeisiä, uskomattoman kauniita iltoja rannassa, laskevassa auringossa ja kerroin itselleni unelmia. Hoin yhä uudelleen, että täytyy selvitä, että selviän, ja vielä jossain on ihmeellisiä, kauniita asioita, minulle. Enää en ole siitä varma. Liian moni asia on hajalla.

Halusin, että tämä ikuinen selviytyminen joskus loppuisi. En tainnut tietää siitä mitään.