En ollut ajatellut, että blogistani tulee tällainen. En ollut ajatellut näiden kaikkien asioiden tapahtuvan.
Inhoan tätä levottomuutta, jonka yksinäisyys saa aikaan. Samalla maanisella vimmalla kuin muutamaa viikkoa aiemmin selvitin sairauskuvioiden kanssa solmuun menneitä käytännön asioita olen nyt yrittänyt etsiä asioita paikkaamaan tyhjiötä, johon koko elämäni on syöksynyt. Asioita, ihmisiä, uusia suuntia. Samaan aikaan kuin kaikki entinenkin on vielä aivan levällään. Kaikki rutiinit, joiden varaan olin rakentanut hajoavat ja minä räpiköin epätoivoisena joka suuntaan.
Kohta varmaan huomaan syksyni olevan aivan liian täyteen ahdettu. Tiedän, että minun pitäisi nyt keskittyä opiskeluun, mutta kammoan yli kaiken yksinäisyyttä, joka minua on vastassa yliopistolla. Sitä, että olen jo monta kertaa pudonnut ja epäonnistunut, ulkopuolinen ja niin paljon huonompi kuin kaikki muut. Opiskellut vuosikausia, vaikka valmistua olisi pitänyt jo ajat sitten.
Enkä pysty keskittymään mihinkään. En jaksa kiinnostua asioista, jotka ennen tuntuivat kantavan kaiken sen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden ylikin. Asioista, joiden piti olla minulle elämää suurempia. Vielä jokin viikko sitten vakuutin Kelalle opiskelumotivaatiotani ja -kykyäni ammatillista kuntoutusta varten. Nyt en enää tiedä. Tuntuu, etten tule selviämään. Haluaisin laittaa kaiken uusiksi.
Haluaisin kaiken tapahtuvan nyt heti. En voi levätä ennen sitä. En voi pysähtyä, sillä pelkään luovuttavani. Jääväni ikuisesti yksin tyhjiöön. Pelkään kipua, sillä tiedän, että tämä kaikki sattuu enemmän kuin koskaan olin osannut kuvitellakaan. Pelkään, että jos päästän irti siitä että yritän väkisin, romahdan enkä koskaan enää nouse. En tiedä millä elän. Jollain alkukantaisella selviytymisvietillä.
Kai tämä on se kohta, jossa heitetään jonnekin jääkylmään mustaan, paksuun veteen ja vedetään pois kaikki mihin voi tarttua. Katsotaan mitä tapahtuu. On ne kaksi vaihtoehtoa. Joko selviää tai ei. Jälkimmäistä en ole uskaltanut edes ajatella.
Puolentoista kuukauden kuluttua asun taas yksin. En tiedä missä. En pelkää yksin asumista, sillä hänen kanssaankin asuimme kauemmin erillään kuin yhdessä. Pelkään yksinäisyyttä, sillä tiedän mitä se on. Pelkään arkea, joka lyö vasten kasvoja, päiväkausia jolloin kukaan ei kysy mitään, ei odota takaisin. Kukaan ei raivoa kanssani asioista, jotka maailmassa ovat pielessä eikä laula kanssani typeriä itse keksittyjä lauluja. Lohduta kanssani lapsia ja pidä minua käsistä kiinni tässä maailmassa kun vajoan. Pelkään kaikkia niitä paikkoja, jotka tässä kaupungissa voivatkaan tehdä kipeää.
Pelkään hautautuvani johonkin lähiöön yksin kuolemaan suruun.
Vakuutan itselleni etten ole enää se sama tyttö kuin viisi tai kuusi vuotta sitten. Minä en voi enää pudota siihen samaan takaisin. Mutta entä jos sittenkin? Entä jos mikään ei olekaan muuttunut?
En haluaisi lähteä täältä. Tämä oli unelma, jota en osannut tai uskaltanut edes kuvitella vielä pari vuotta sitten. Pieni pala puutaloidylliä ja huumaavan omenantuoksuisia loppukesän öitä. Ällöttävän kaunista minä tahansa vuodenaikana. Paikka, johon olimme ajatelleet jäävämme. Koti. Vielä puolitoista kuukautta tässä särkyneessä unelmassa.
Minä tuhosin sen kaiken. Kaikki ne asiat tuhosivat sen kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti