Tulevaisuuspaniikkeja

Sunnuntaiaamu. Herään yksin, aivan liian aikaisin, kaikkiin päässä risteileviin asioihin. Sydän hakkaa.

Mitä teen? Missä olen? Jatkanko opiskeluja, miten pystyn, saanko koskaan töitä, miten tulen toimeen, tuleeko minusta koskaan normaali ihminen? Mikä on oikea ratkaisu tässä tilanteessa: keskitynkö tekemään opintoni kuntoutuksella loppuun vai menenkö kuntoutustutkimukseen ja työkokeiluun, vaihdanko alaa, valmistunko koskaan yhtään mistään miksikään? Tulenko aina olemaan köyhä ja sairas ja yksinäinen? Onko kaikki liian myöhäistä? Olenko huono ja epäonnistunut ja tehnyt kaikki mahdolliset väärät valinnat elämässäni?

Sunnuntaiaamujen pitäisi olla hitaita, raukeita, rauhallisia. Kahvi ja sanomalehti ja tässä ja nyt eikä missään muualla. Päivä jona tehdään ja ollaan tekemättä tasan mitä huvittaa. Ei pakko pakko paniikki heti kaikki koko elämä on pilalla.

Yritän puhua itselleni rauhoittavasti. Luettelen asioita, joita olen jo tehnyt tilanteeni hyväksi. Olen tehnyt paljon. Kaikki järjestyy kyllä jos jaksan vähän odottaa enkä räpiköi ja hätiköi ympäriinsä. Elämä järjestyy ihan varmasti.

En silti pysty rauhoittumaan, olemaan tässä, nyt, keskittymään yhtään mihinkään.

Olen ollut tässä paniikkitilassa heinäkuusta lähtien, kun kuntoutustukeni yhtäkkiä hylättiin. Tai jatkettiinhan sitä, kokonaista kaksi kuukautta haetun vuoden sijaan. Minun pitäisi olla tyytyväinen, että asiat lopulta järjestyivät nopeasti ja saan opiskella opintoni ammatillisena kuntotuksena loppuun, mutta tässä tilanteessa olen lähinnä kauhuissani. Tuntuu kuin sairauteni olisi jotenkin yhtäkkiä kadonnut kuntotustuen hylyn myötä, ja aivan kuin minun pitäisi nyt yhtäkkiä hypätä monen vuoden jälkeen normaaliin elämään kaikkine vaatimuksineen, opiskeluineen, töineen. Pärjätä täydellisesti.

Olen yrittänyt hahmottaa, mistä tässä on oikeastaan kyse. Olen edelleen kuntoutuksessa eikä se tarkoita, että minun pitäisi pystyä täysipäiväiseen opiskeluun ja työntekoon, mutta en pysty käsittämään sitä. Pelkäänkö sitoutua opintoihin ja niiden loppuun saattamiseen? Pelkäänkö epäonnistuvani taas? Vaikuttaako minuun näin paljon Kelan absurdi päätös siitä, että muka olen täysin työkykyinen? Sysääkö ero minut hysteerisesti etsimään uutta elämää? Taistelenko näin vimmaisesti sitä vastaan, miten toinen on nähnyt minut pelkkänä sairautena eikä juuri muuna? Olisinko ollenkaan tällaisessa tilanteessa jos eroa ei olisi?

Sairastamiseni tuntuu kadonneen kaikkien viime aikoina tapahtuneiden asioiden alle. Ongelmana on se, että alan vaatia itseltäni täydellistä pärjäämistä sen sijaan, että hyväksyisin tilanteeni ja ymmärtäisin, että tilanne on äärimmäisen kuormittava ilman psyykkisiä sairauksiakin. Minä en ole vielä kunnossa, enkä todellakaan ole maagisesti tullut yhtäkkiä kuntoon viime kuukausien aikana. Minulla on yhä edelleen ja tulee olemaan päiviä jotka luisuvat käsistä.

Minun ei tarvitse jaksaa. Saan surra, olla pysähdyksissä, antaa unelmien ja suunnitelmien odottaa. Saan keskittyä hyvinvointini edistämiseen kaiken suorittamisen sijaan. Hengittämisellä on väliä, niillä asioilla, jotka joskus ovat tehneet minut onnelliseksi. Joku minussa puhuu rauhallisella äänellä, rauhoittelee ja sanoo, että kaikki järjestyy kyllä. Joku toinen taas ei usko, sen sydän hakkaa ja se kirjoittaa työhakemuksia paniikissa ja yrittää pistää kaiken uusiksi, suorittaa eteenpäin. Se ei rauhoitu vaikka sille sanoisi mitä. Se herättää minut aamulla aina liian aikaisin eikä anna hetkenkään rauhaa. Mitä minä teen niiden kanssa?

Miten paljon yksi ihminen voi kestää? Missä kohtaa sitä vain romahtaa kaiken alle? Miten selviän tästä?