Kirjoitin tämän joskus kesällä. Yritän muistaa sen tänäänkin.
Jonain päivänä, kulta pieni.
Vielä jonain päivänä et herää enää öisin kauhuun / suruun / huoliin / vain siihen jatkuvaan automaattiseen valppaana ja varuillaan olo tunteeseen / särkevään lonkkaan / yksinäisyyteen / mihin tahansa inhottavaan asiaan / siihen tunteeseen, ettei kukaan maailmassa välitä tai rakasta.
Jonain päivänä vielä nukut levollista, palauttavaa unta vailla kaikkia häiriöitä.
Jonain päivänä tämä loputtomalta tuntuva itku vielä lakkaa. Jonain päivänä on voimia muuhunkin kuin hengissä selviämiseen.
Jonain päivänä tulet vielä vahvaksi. Jonain päivänä kaikki tämä nytkin tehty työ, joka tuntuu niin hyödyttömältä, alkaa kantaa. Se lakkaa tuntumasta siltä, ettei se johda mihinkään ja ettei sinulla ole oikeutta olla edes olemassa kun et kehity ja edisty.
Jonain päivänä pystyt tekemään asioita, joista haaveilet. Teet asioita,
jotka tuntuvat hyvältä, etkä tunne itseäsi täysin merkityksettömäksi
tässä maailmassa.
Jonain päivänä. Minä soisin sen olevan jo huominen. Ehkä huomisessakin voi olla jo pienen pieni pala sitä.
Jonain päivänä joku rakastaa sinua eikä se ole mahdotonta, vie kaikkia voimiasi ja kaikkea sitä uskomatonta elinvoimaa, joka sinussa on. Jonain päivänä pystyt rakastamaan kadottamatta itseäsi.
Jonain päivänä ei satu enää niin paljon. Jonain päivänä ei satu ehkä enää ollenkaan.
Jonain päivänä olet vapaa.
Jonain päivänä et enää ole yksin.
Jaksa vielä vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti