Tämä kaupunki, kahden järven välissä. Se lohduttaa ja kantaa minua kaiken tämän keskellä. Vaeltelen, istun rantakallioilla, mietin tulevaisuutta. Pyöräilen kaupungin toiselle laidalle istumaan toisen järven rannalle. Hyväksyn tilanteen, hyväksyn kivun ja sen tosiasian, että minun täytyy rakentaa elämäni uudelleen.
Niin monta asiaa on mennyt väärin, niin monta asiaa olisi pitänyt sanoa aiemmin, sanoa ääneen, sanoa rehellisesti. Niin monen asian ei olisi koskaan pitänyt tapahtua.
Silti olen onnellinen, että ne tapahtuivat.
Taistelen kaikin voimin katkeruutta vastaan. En halua antaa periksi ajatukselle, että olen liian sairas voidakseni koskaan rakastaa. Että olisin liian paha, huono ja hullu. Etten koskaan ansaitsisi olla onnellinen. Ettei koskaan enää.
Ei koskaan enää silti takoo päässä uudelleen ja uudelleen. Kaikki ne typerät ajatukset, ettei kukaan enää koskaan missään minua tyttö liian tytön näköistä tyttöä koskaan enää missään tämä vain kerran elämässä. Enkä minä edes usko sellaisia älyttömyyksiä.
Haluaisin olla paikoillani rauhassa levätä toipua lukea kirjoja katsoa elokuvia upota johonkin tanssia tehdä rääkkitreenejä seikkailla olla kevytmielinen tyttö mekoissa helmissä korkokengissä nauraa koskettaa tavoittaa matkustaa kauas ja tulla vähän toisenlaisena takaisin. Olla enemmän, parempi, ihanampi, minä, enkä se ikuinen sairas surkea harmaa rätti.
Elää välillä vähän. Herätä henkiin.
Poltan taas yhden tupakan liikaa ja vaellan kauemmas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti