Huojuvia askelia

Ajattelin jo pari vuotta sitten, että joka päivä pitäisi ottaa edes yksi pieni askel pois eristäytymisestä. Askel, vaikka aivan olemattoman pienikin, muita ihmisiä kohti. Sana tai hymy, pieni pala tätä tarinaa. En ole pystynyt siihen kovinkaan hyvin. En ole ymmärtänyt mitä se todella tarkoittaa. Olen antanut itseni hävitä, liueta toiseen ihmiseen ja kadota jäljettömiin. En ole uskaltanut. Jos mukaan ei lueta hoitotahoja, vain yksi ihminen on tiennyt pieniä palasia siitä missä olen todella kulkenut ja millaisten asioiden kanssa riuhtonut. Nähnyt enemmän kuin muut, niin hyvässä kuin pahassa.

Se johtaa lopulta tuhoon. Olen kadonnut ja huuhtoutunut jäljettömiin. Uskotellut itselleni, ettei se haittaa juuri nyt, ehkä vielä joskus ja jonain päivänä, sitten kun jaksan paremmin, ja mitä kaikkea. Ei se niin mene. Jollei niitä askelia ota, tulee katkeraksi ja hävittää kaiken, menettää ihmisen, jonka kanssa on elänyt viimeiset vaikeat mutta viiltävän onnelliset vuodet, elää vain puoliksi ja kadottaa näkymän parempaan tulevaan. Olen tiennyt sen kaiken koko ajan, mutta jokin on estänyt minua tekemästä asioita. Minulla ei ole ollut voimia taistella vastaan. Viime aikoina kaikki on käynyt yhä vaikeammaksi ja pahimman kautta olen viimein todella ymmärtänyt, ettei näin voi elää. Joskus on vain pakko repiä itseään eteenpäin. Pelko ja häpeä eivät saa voittaa.

Olen viime aikoina ottanut pari pientä, mutta minulle suurta askelta pois tästä yksinäisestä kuplasta. Kurotan kohti ja eteenpäin ja uhmaan sitä alkukantaista uskomusta, ettei kukaan pidä tai muista tai kaipaa. Pyydän apua, jos tarvitsen. Muistutan itseäni siitä, että minulla on oikeus olla olemassa. Minä en suostu menemään taaksepäin. Teen kaikkeni pitääkseni kiinni hyvistä asioista ja yritän kestää ne, jotka eivät ole minun käsissäni. Punon auki, solmu kerrallaan, tätä mahdotonta.

Olen tässä. Astun eteenpäin ja kannan seuraukset. Ei siihen sisäiseen kaaokseen, joka tästä kaikesta seuraa, kuole. Askeleet potkivat pahasti taaksepäin enkä ole koskaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi, mutta tartun pieniin rohkaiseviin eleisiin ja jatkan. Jätän itselleni rohkaisevia viestejä päiväkirjani sivut täyteen ja yritän olla hajoamatta. Hoen yhä uudelleen, että kaikki järjestyy vielä.