Arki

Aamuisin unesta aina ensimmäisenä vastassa on kipu. Aina kipu.

Leikin urheaa. Päivisin yritän opiskella ja iltaisin teeskentelen, että kaikki on normaalisti. Hajoan kappaleiksi toisen uudesta elämästä, vaikka pitäisihän minun tietää, ettei se niin yksinkertaista ole. Nielen kyyneleitä ja ikävöin toista kuollakseni, vaikkei hän ole vielä edes lähtenyt. Yritän tukeutua ihmisiin, mutta päädyn leikkimään urheaa ja hajoan vasta jälkeenpäin.

Yksi vaikeimpia puheluita on soittaa uudelle vuokranantajalle ja sanoa ottavansa tarjotun asunnon. Alkaa konkreettisesti kuvitella itsensä kaupunginosaan, johon ei ollut ajatellut enää palata. Vielä vaikeampaa on sanoa vanhalle, maailman ihanimmalle vuokranantajalle joutuvansa muuttamaan.

Terapiassa jauhetaan pelkästä erosta niin kauan etten tiedä enää mitä uskon ja mikä on totta. Katoavatko ne asiat eron myötä, sillä enää vierellä ei ole sitä toista, jonka läsnä- ja poissaolo laukaisee paniikkeja ja vajoamisia. Pitäisihän minun tietää, ettei sekään niin yksinkertaista ole. En tiedä missä olen minkään kanssa.

Palasin tanssisalin peilien eteen parin kuukauden tauon ja viikkojen liikuntakiellon jälkeen. Kauhunsekaisin tuntein ja peläten, ettei se kanna. Ennen tuntia aloin itkeä helpotuksesta ja tunnin jälkeen itkin kivusta. En tiedä kantaako se, sillä kehoni ei kanna. Sillä kipu, yleinen voimattomuus ja piruetit, joissa hävitän kaiken mitä olin tekemässä. Sen täytyy kantaa, sillä minulla ei ole enää mitään muuta millä selvitä tästä kauheasta ajasta.

Haluaisin olla ihan tavallinen tyttö. Sellainen joka opiskelee, käy töissä ja on matkalla jonnekin. Sellainen, jolla on muutakin kuin vain kuolleita unelmia ja yksinäisiä päiviä.

Pelkään huomista. Kipua, hälytystilaista heräämistä liian aikaisin toisen lähtöön, päivää joka pitäisi vain jaksaa elää. Asioita, joita täytyy hoitaa. Haluaisin vain levätä.

Istuin loppukesän viimeisiä, uskomattoman kauniita iltoja rannassa, laskevassa auringossa ja kerroin itselleni unelmia. Hoin yhä uudelleen, että täytyy selvitä, että selviän, ja vielä jossain on ihmeellisiä, kauniita asioita, minulle. Enää en ole siitä varma. Liian moni asia on hajalla.

Halusin, että tämä ikuinen selviytyminen joskus loppuisi. En tainnut tietää siitä mitään.

Tyttö joka erosi

En ollut ajatellut, että blogistani tulee tällainen. En ollut ajatellut näiden kaikkien asioiden tapahtuvan.

Inhoan tätä levottomuutta, jonka yksinäisyys saa aikaan. Samalla maanisella vimmalla kuin muutamaa viikkoa aiemmin selvitin sairauskuvioiden kanssa solmuun menneitä käytännön asioita olen nyt yrittänyt etsiä asioita paikkaamaan tyhjiötä, johon koko elämäni on syöksynyt. Asioita, ihmisiä, uusia suuntia. Samaan aikaan kuin kaikki entinenkin on vielä aivan levällään. Kaikki rutiinit, joiden varaan olin rakentanut hajoavat ja minä räpiköin epätoivoisena joka suuntaan.

Kohta varmaan huomaan syksyni olevan aivan liian täyteen ahdettu. Tiedän, että minun pitäisi nyt keskittyä opiskeluun, mutta kammoan yli kaiken yksinäisyyttä, joka minua on vastassa yliopistolla. Sitä, että olen jo monta kertaa pudonnut ja epäonnistunut, ulkopuolinen ja niin paljon huonompi kuin kaikki muut. Opiskellut vuosikausia, vaikka valmistua olisi pitänyt jo ajat sitten.

Enkä pysty keskittymään mihinkään. En jaksa kiinnostua asioista, jotka ennen tuntuivat kantavan kaiken sen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden ylikin. Asioista, joiden piti olla minulle elämää suurempia. Vielä jokin viikko sitten vakuutin Kelalle opiskelumotivaatiotani ja -kykyäni ammatillista kuntoutusta varten. Nyt en enää tiedä. Tuntuu, etten tule selviämään. Haluaisin laittaa kaiken uusiksi.

Haluaisin kaiken tapahtuvan nyt heti. En voi levätä ennen sitä. En voi pysähtyä, sillä pelkään luovuttavani. Jääväni ikuisesti yksin tyhjiöön. Pelkään kipua, sillä tiedän, että tämä kaikki sattuu enemmän kuin koskaan olin osannut kuvitellakaan. Pelkään, että jos päästän irti siitä että yritän väkisin, romahdan enkä koskaan enää nouse. En tiedä millä elän. Jollain alkukantaisella selviytymisvietillä.

Kai tämä on se kohta, jossa heitetään jonnekin jääkylmään mustaan, paksuun veteen ja vedetään pois kaikki mihin voi tarttua. Katsotaan mitä tapahtuu. On ne kaksi vaihtoehtoa. Joko selviää tai ei. Jälkimmäistä en ole uskaltanut edes ajatella.

Puolentoista kuukauden kuluttua asun taas yksin. En tiedä missä. En pelkää yksin asumista, sillä hänen kanssaankin asuimme kauemmin erillään kuin yhdessä. Pelkään yksinäisyyttä, sillä tiedän mitä se on. Pelkään arkea, joka lyö vasten kasvoja, päiväkausia jolloin kukaan ei kysy mitään, ei odota takaisin. Kukaan ei raivoa kanssani asioista, jotka maailmassa ovat pielessä eikä laula kanssani typeriä itse keksittyjä lauluja. Lohduta kanssani lapsia ja pidä minua käsistä kiinni tässä maailmassa kun vajoan. Pelkään kaikkia niitä paikkoja, jotka tässä kaupungissa voivatkaan tehdä kipeää.

Pelkään hautautuvani johonkin lähiöön yksin kuolemaan suruun.

Vakuutan itselleni etten ole enää se sama tyttö kuin viisi tai kuusi vuotta sitten. Minä en voi enää pudota siihen samaan takaisin. Mutta entä jos sittenkin? Entä jos mikään ei olekaan muuttunut?

En haluaisi lähteä täältä. Tämä oli unelma, jota en osannut tai uskaltanut edes kuvitella vielä pari vuotta sitten. Pieni pala puutaloidylliä ja huumaavan omenantuoksuisia loppukesän öitä. Ällöttävän kaunista minä tahansa vuodenaikana. Paikka, johon olimme ajatelleet jäävämme. Koti. Vielä puolitoista kuukautta tässä särkyneessä unelmassa.

Minä tuhosin sen kaiken. Kaikki ne asiat tuhosivat sen kaiken.

Sister life

Tänä kesänä olen taas lukemattomia kertoja herännyt aamuyöstä miettimään kuolemaa. Olen miettinyt miten ja missä, konkreettisesti, käynyt läpi tapoja, mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Olen pyöritellyt päässäni kuvia ja kohtauksia, kuinka se lopulta tapahtuisi.

Aina olen lopulta tullut siihen lopputulokseen, että minä haluan elää. Se tunne on voimakas, alkukantainen ja kipeä eikä jätä minulle vaihtoehtoja. Minä haluan elää. Niin paljon, että se sattuu aivan käsittämättömästi. Haluan elää silloinkin, kun voimat ovat loppu enkä jaksaisi enää yhtään eteenpäin. Se on pahinta. Jokin minussa ei anna luovuttaa.

Muistan sen vuoden kun tapasin puolisoni. Oikeastaan olin tavannut hänet ensimmäisiä kertoja jo paljon aiemmin, mutta sinä keväänä me aloimme hiljalleen tutustua paremmin ja lähentyä toisiamme. Olin luvannut itselleni – minä joka en koskaan tee uudenvuodenlupauksia – että se vuosi olisi viimeiseni. Takana oli elämäni siihen asti vaikeimmat ajat ja olin ajatellut, että katson vielä yhden vuoden. Jos en saa elämääni muuttumaan parempaan ja olen vuoden lopussa vielä yhtä onneton ja masentunut, päätän elämäni.

Sitten tuli hän. Ihmeellinen tyttö ja ihmeellisiä asioita. Puolessa välissä vuotta huomasin olevani onnellinen. Seuraavana uutena vuotena matkalla jossain Euroopan suurkaupungeista sain paniikkikohtauksia pelosta, kun tajusin mitä oli tapahtunut, että olin pyörtänyt lupaukseni ja minun todella täytyisi elää. Vähän aavistinkaan vielä, mitä olisi edessä.

Huolimatta siitä, että kaikki vaikein oli ja on ehkä vieläkin vasta edessä, sanoisin näinä vuosina olleeni onnellinen. Ristiriitaisesti, vaikeasti ja kipeästi onnellinen. Olen ollut hyvin sairas ja tämä on ollut elämäni kauheinta, vaikeinta ja ruminta aikaa, mutta ehkä silti lopulta onnellinen. Vähintäänkin onnekas. Ei ole itsestään selvää, että joku vierellä kestää vuosia tällaista pahaenteistä ja epämääräistä prosessia kaikkine epätoivon hetkineen. Olen saanut jakaa tästä kaikesta edes jotain maailman ihanimman tytön kanssa (tai olen tuhonnut maailman ihanimman tytön vetämällä hänet mukaan johonkin tällaiseen).

Vaikka uusia vuosia tuli yksi toisensa jälkeen kuin huomaamatta, mietin silti toisinaan salaa kaiken lopettamista. Ajattelin, että jos hän lähtee niin tapan itseni. Kammottava ja itsekäs ajatus, mutta sanon sen suoraan. Minä olen ajatellut niin. Olen tuntenut eläväni lainattua tai varastettua aikaa, jotain sellaista mikä ei oikeasti kuulu minulle ja mikä voidaan koska tahansa ottaa pois, koska minä en ansaitse olla onnellinen. Olen aina pelännyt liikaa ja ollut liian kiinni hänessä. Samaan aikaan teeskennellen olevani kaukana. Ehkä vieläkin. Onneksi olen sittemmin ymmärtänyt monta asiaa. Esimerkiksi oman vastuuni omasta elämästäni. Olen vain tehnyt liian monta asiaa väärin, ja saattaa olla liian myöhäistä yrittää korjata kaikkia virheitä.

Nyt hän lähtee ja minä haluan elää enemmän kuin koskaan.

Ehkä kesä viimein loppuu. Terapia alkaa taas huomenna. "Kaikki ne asiat” (taas yksi niistä sievistelevistä kiertoilmauksista) eivät ole aikoihin tuntuneet olevan niin epätodellisen kaukana, kaiken tämän muun myllerryksen alla. Musertuneina piiloon vihlovaksi kivuksi lonkkaani.