Lopun jälkeiset päivät

Näinä päivinä olen tavannut sellaisen ihmeen kuin inhimillinen ja järkevä Kelan työntekijä. Hoitoneuvottelussa saman pöydän ääressä kolme ihmistä, jotka auttavat minua selvittämään sotkuista tilannettani, uskovat minuun ja mahdollisuuksiini kuntoutua ja vakuuttavat minulle, ettei mikään ole mennyt pieleen vaikka tässä turhan monta mutkaa ja solmua onkin ollut. En ole toivoton tapaus, ne sanovat painokkaasti. Mitään ei ole menetetty ja kaikki asiat on mahdollista järjestää. Ne saavat minut nopeasti katumaan alun ärhentelyäni aina venyvistä aikatauluista ja myöhästelevästä lääkäristä. Minua kuunnellaan ja ne uskaltavat jopa vitsailla kanssani.

Ammatillinen kuntoutus unohdetaan toistaiseksi ja kuntoutustukea haetaan uudelleen pidemmäksi aikaa kuin koskaan ennen. Suhtaudun epäillen niin pitkän jakson läpimenoon, mutta toisaalta Kelalle pitäisi tässä vaiheessa olla jo selvää, ettei tämä yhtäkkinen ihmeparantumiseni täysin työkykyiseksi ole mennyt ihan niin kuin olisi pitänyt. Kuntoutus jatkuu, mutta jossain muussa muodossa kuin täysipäiväisinä opiskeluina. Mahdollisuuksia terapian tiivistämiseen selvitellään, mitä en ollut uskaltanut edes kuvitella. En tiedä, mitä byrokraattisia painajaisia minulla on edessäpäin, mutta ainakin ensimmäistä kertaa vähään aikaan tuntuu, että takanani on järkevästi tehty suunnitelma ja tukea. Tuntuuhan yli vuoden mittainen kuntoutustukijakso vähän hurjalta, mutta se mahdollistaisi etenemisen rauhassa omien voimieni mukaan ja keskittymisen olennaisiin asioihin. Kai minun pitäisi tuntea epäonnistuneeni opintojeni kanssa taas kerran, mutta taisin tietää jo ajat sitten opiskelun tässä tilanteessa olevan tuhoontuomittu yritys. Vaihtoehtoja vain ei silloin ollut.

Lähtiessäni vähän kevyempänä muistan kaikki ne kerrat kun opiskelijaterveydenhuollon psykiatrin huoneen oven sulkeutuessa tunsin itseni aina toivottomaksi ja maailman yksinäisimmäksi. Tilanteessani ole mitään muuta tehtävissä kuin uusia vastahakoisesti rauhoittavien lääkeiden resepti, ja minulle kuuluu syyllisyys siitä, että olen hankala potilas kun suostu ottamaan vastaan ainoaa tarjolla olevaa apua eli masennuslääkitystä. Jälkeenpäin miettien kuntoutumiseni käytännössä on oikeastaan edennyt vain niinä aikoina kun olen ollut kunnallisella puolella hoidossa. Pelkäsin pitkään hoidon vaihtumisen kaupungille tarkoittavan lähetejonoihin hukkumista, pakkojeesustelukeskusteluhoitoa lässyttävillä sairaanhoitajilla ja psykiatreja, joita ei koskaan näe. Toistaiseksi näyttää kuitenkin ihan hyvältä. Ehkä siirto olisi pitänyt uskaltaa tehdä jo ajat sitten. Ei minulla sinänsä ole mitään pahaa sanottavaa opiskelijaterveydenhuollosta, mutta pitkäaikaisten sairauksien ja kuntoutusasioiden kanssa siellä ollaan aika avuttomia. Tuskin ketään vieläkään terapeuttiani lukuunottamatta varsinaisesti kiinnostaa mikä minulla oikeastaan on, mutta ehkä se riittää. Ei Kela taida traumapuolen diagnooseilla juuri mitään tehdäkään.

Niitä hetkiä, kun asiat ehkä järjestyvät ja päivä on vielä edessäpäin. Kun haluaa lähettää viestin ja kertoa miten meni, miten ne kuuntelivat ja uskoivat minua ja olen toiveikas, että kaikki järjestyy. Ehkä kuitenkin uskon vähän tulevaisuuteen. Olen jo melkein kirjoittamassa ja muistan vasta sitten, ettei sitä ihmistä enää ole. Tai on, muttei sitä enää kiinnosta minun toivoni ja tulevaisuuteni. Ei ole ketään kenelle kertoa.

Istun luennolla tunnin ja melkein jaksan keskittyä vaikken mitään tajuakaan. Palaan kirjaston kautta kotiin ja tunnen itseni melkein normaaliksi. Risteyksessä sydämeni huutaa minun edelleen kääntyvän väärään suuntaan kotiin.

Lyckokatt, lyckokatt

Kipu on mykkää. Katkonaisia lauseita, sanoja jotka eivät tavoita, kertomuksia jotka jäävät kesken. Häpeää, etten pysty kirjoittamaan tästä upeaa ja kaunista selviytymistarinaa, vaan pelkkiä jäsentymättömiä pahan olon purkauksia.

Tiedän, että minun pitäisi kertoa terapeutilleni kallioista ja pimeästä ja jäisestä vedestä. Se kaikki jää jonnekin sen kaiken taakse kun hoen etten jaksa enää ei mikään muutu kaikki vain menee pahempaan päin ja minä olen paha ja huono enkä jaksa koko ajan vain tapella kaikesta hyvästä ei sen niin pitäisi mennä. Eikä hän edes uskoisi minusta mitään sellaista.

En tietenkään ole mitään sellaista. Lähtiessä kaikki on sumeaa, tukehdun itkuuni ja jalat pettävät rappukäytävässä. Silti seuraavassa hetkessä löydän itseni salilta tangon alta, hieman poissaolevana mutta päättäväisenä. En tiedä miten se tapahtuu. Niin päivät vain menevät. Hysteeriset kohtaukset seuraavat toisiaan ja niiden välissä yritän vain selviytyä ja tehdä jotain järkevää, mitä nyt elämässä pitää tehdä.

Hän sanoo, että minun pitäisi antaa periksi surulle ja väsymykselle eikä yrittää väkisin. En uskalla edes ajatella mitä silloin tapahtuisi. Antaa periksi sille, että todella olen ei-mitään. Hautautua kuolemaan, josta kukaan ei tule vetämään minua pois. Ei, en aio pysähtyä.

On näitä ääriä. Elämä ja kuolema.

On paikka ja suunnitelma ja ajatus, jolla huomaan leikitteleväni jatkuvasti. En kepeästi, vaan viileän rationaalisesti ja sivuuttaen ajatuksen, että oikeasti minä haluan elää, edelleen. Aina vaan nyt ei ole mahdollista saada mitä haluaa tai voimat eivät riitä sinne asti. On kylmiä tosiasioita.

On tanssituntien endorfiiniryöppy keskellä adagiota. Kun tiedän tasan mitä teen ja se nostaa minut hetkeksi ilmaan. Numeron käsistä karkaava ideointi, joka johtaa hallitsemattomiin naurunpurskahduksiin kesken tanssin. Opettajan energia ja elinvoima, joka saa unohtamaan kaiken muun maailmassa. Kiitollisuus, että saan olla kaikessa siinä mukana ja osana, vajavaisenakin. Ehkä vähän ylpeyskin, sillä tehty kova työ on omani. On myös piinallinen tietoisuus siitä, että nauru kuolee kyyneliin heti kun joudun palaamaan yksin asuntooni.

On reitti paikkaan, jota olin ajatellut. Se kulkee läpi entisen asuinalueeni, ohi monen kipeän, rakkaan paikan. Joka kerta jokin lohdullinen tarttuu minuun ja sanoo, että se kaikki on mahdollista saada takaisin vielä jonain päivänä. Kaikki on mahdollista, kaikki unelmatkin. Joka kerta muutan lopulta suuntaa tai kävelen ohi.

Teitä kotiin, teitä kuolemaan. En tiedä minne menen.

I was a heavy heart to carry

Tuhlaan päivän, toisen, ties kuinka monennen.

Jos selviän luennolle, leijailen pois. En karkaa kovin kauas, mutta aina kevyesti eksyksiin.

Joka kerta kun tulen kotiin haluan vain kuolla. En tule kotiin vaan kolkkoon ja kaikuvaan, liian siistiksi remontoituun 50-luvun kerrostalon asuntoon. Puuduttaviin raskaisiin rutiineihin ja loputtomiin jatkuvaan kuolemaan.

En jaksa olla rakentava, sitkeä tai toiveikas enkä tapella katkeroitumista vastaan. Haluan vain kadota jäljettömiin ja mitä antaisinkaan edes yhdestä ohinukutusta päivästä.

Vaan jokin minussa on sitä mieltä, että aamuneljältä herätään selviämään, olemaan rakentava ja ajattelemaan elämää uusiksi. Olen miettinyt paljon mitä nämä vuodet ovat tehneet minulle. Miksi aina vain katoan ja lamaannun enkä koskaan uskalla tehdä mitään. Sitä kaikkea musertavaa häpeää, sitä kai se on.

En ole oikeasti sellainen tyttö, jonka hän jätti taakseen. Ja olen juuri sellainen. Se ei mikään. En halua olla, mutta minulla ei ole voimia yhtään enempään. Enkä saa jäädä tähän ja tällaiseksi. Täytyy olla enemmän, vaikka olisin maailman ainoa ihminen, joka näkee sen. Aamuneljä on juuri näiden kysymysten aika. Ja minä kun yritin olla reipas tyttö ja kerrankin pystyä nukkumaan ilman rauhoittavia.

"Sä ansaitset parempaa", sanoo eräskin ihana tyttö, enkä minä tiedä mitä vastaisin. Tietäisitpä totuuden minusta. Tietäisitpä mitä minä todella ansaitsen.

Ansaitsen tulla yksin kotiin ja haluta kuolla. Ansaitsen nämä mössöiset katkonaiset päivät. Saan juuri sitä mitä ansaitsenkin.

Jos ei koskaan tarvitsisi tulla alas kärjiltä ja jos ei koskaan tarvitsisi tulla kotiin. Jos ei tarvitsisi olla ja hengittää ja aina vaan selvitä. Jos saisi luovuttaa.

Tyttö sateessa

Maanantaiaamuna seison sateessa soittelemassa kaikkia summereita ja ovikelloja. Hän ei ole paikalla. Minä en tiedä minne menisin ja mitä ajattelisin. En voi uskoa, että se tapahtuu taas.

Taas yksi terapeutti, joka tekee oharit.

Taas. Olisihan se pitänyt tietää. Se tapahtuu aina, ennemmin tai myöhemmin. Mitä minä nyt teen? Lähden taas karkuun kaikkia ja kaikkea? En enää jaksaisi.

Mitä sitten muka kuvittelit? Että tämä kerta ja tämä ihminen olisivat jotenkin erilaisia? Että sinua voisi joku auttaa? Idiootti. Sinä typerys vielä odotitkin sitä. Ne kaikki lähtevät ja jättävät ja sinä olet aina se, joka jää yksin sateeseen.

Hoitohistoriani on surkuhupaisan täynnä epäsopivia terapiayrityksiä ja epäammattimaisesti käyttäytyviä hoitohenkilöitä. Se kai ei liene kauhean epätavallista. Olen ehkä aika hysteerinen, mutten jaksaisi enää yhtään jäykän tuomitsevaa, rahanahnetta analyytikkoa tai idioottimaisen tuhoisasti pelkkää hyvää tarkoittavaa sairaanhoitajaa. Kaikki epäonninen hoito on lykännyt toipumistani vuosia. Puhumattakaan sitten yritysten aiheuttamasta loputtomasta pelosta, syyllisyydestä ja vihastakin. Siitä miten kaikki aina tuhoutuu enkä tajua mikä minulla on ja miksi kukaan ei pysty minua auttamaan. 

Yritetään nyt olla järkeviä. Jostain käsittämättömästä syystä aikataulukämmi on mitä todennäköisimmin omani.

Taistelen kaiken sijoiltaan suistumista vastaan treenaamalla lujemmin kuin aikoihin. Tunnen itseni kerrankin vahvaksi ja rauta tekee minusta ihanan aivottoman idiootin, joka ei jaksa välittää mistään. Pukuhuoneessa huomaan hymyni puolitutulle tytölle vielä pystyvän pysäyttämään ajan ihan hetkeksi. Mitä väliä, millään.

Kotimatkalla, se siitä sitten, loppupäiväksi. Kuulen taas jonkun päässäni luettelevan kaikkia tuntemiaan kirosanoja. Suistun oudoille reiteille ja jumiutuneisiin ajatuskulkuihin. Niihin aina samoihin, jotenkin pakkomielteisiin, mahdollisiin selityksiin sille miksi olen tällainen ja oireilen näin. Se ei koskaan johda mihinkään muuhun kuin mössöiseen ahdistukseen ja hukattuihin päiviin, liikaa syötyihin rauhoittaviin ja itsetuhoisiin selviytymiskeinoihin, joilla yritän blokata kaikkia tunteita pois.

Ehkä pitäisi jatkuvan eteenpäin laukkaamisen sijaan pysähtyä ja kuunnella. Vastassa on vain aina itsepintainen tyhjyys ja hiljaisuus (kauhu). Joku joka hokee ei ole mitään ei ole mitään en ymmärrä mitään. En ymmärrä mitään.

No niin. Olen taas tuhlannut päivän keksimällä ongelmia ja kehittelemällä yhteyksiä, joita ei ole.

Uusi elämä

Kuukausi. Kaipaan yhä kotiin, jota ei enää ole. Muserrun joka ikinen päivä kaiken kivun ja surun alle, mutta silti huominen aina tulee. Vaikka jokainen päivä sanookin minulle, etten halunnut tätä elämää. Vaikka olen ihan täynnä sekavia liian vaikeita tunteita ja ristiriitaisia ääniä. Vaikka hajoan vähän väliä ja tuntuu raskaalta ja mahdottomalta olla sitkeä ja toiveikas kun on menettänyt niin paljon. Vaikka menisi ikuisuus. Vaikka olisin maailman yksinäisin tyttö.

Joskus ihmettelen sitä itsekin. Miten aina tulee seuraava päivä.

Silti. Puhun itseni pyörryksiin jokainen päivä, jotta selviäisin eteenpäin. Roikun pienissä asioissa ja kirjoitan päiväkirjat täyteen selviytymistarinoita. Kirjoitan yhä uudelleen sen, miten jonain päivänä nämä vaikeat vuodet ovat kaukainen muisto vain. Sellainen surullinen aavistus jostain kaukaa menneestä, onnen ja kiitollisuuden hetkessä pois pyyhkäisemä.

Tämä on ollut kipeä ja varmaan lopulta välttämätön oppitunti elämästä. Koska tahansa voi menettää sen viimeisen mahdollisuuden yrittää korjata virheensä. Kaikki voi kadota hetkessä. Toinen voi vain kävellä ulos siitä kaikesta, mistä päästäkseen itse joutuu tappelemaan henkensä edestä joka ikinen päivä. Toinen voi koska tahansa väsyä siihen, että asiat etenevät tuskallisen hitaasti ja todeta, ettei tämä ole enää sen kaiken arvoista. Viisi vuotta voi pyyhkiytyä jäljettömiin päivissä, viikoissa. Kaikki voi kuolla. Toinen voi vain lähteä. Niin voi vain tapahtua. Elämän voi vaihtaa toiseen ja kaiken entisen jättää taakseen katsomatta, jopa vihaten. Niin voi käydä ja niin käy.

Ei toisen varaan saa sillä tavoin rakentaa.

(Muista: seuraavalla kerralla, jos sellaista koskaan enää tulee, tajua lähteä ajoissa itse. Älä ikinä enää anna sen mennä siihen että toisen täytyy alkaa vihata päästäkseen pois. Tajua lähteä ajoissa.)

Silti. On päiviä, joista selviän. On päiviä, joina ajattelen eteenpäin. Päiviä, joina elämä vain jatkuu. Vaikka siedettävien, jopa lempeiden päivien jälkeen tulevat aina levottomat yöt ja liian aikaiset aamut, joina jo tiedän, että päivästä tulee vaikea. Kipu ja suru vain tulevat ja lyövät armotta maahan. Silti elämä vain jatkuu.

Aika usein kuitenkin palaan siihen kysymykseen, olisiko parempi jos minua ei olisi. Jos olen niin huono ja hullu ja paha enkä ole saanut mitään hyvää aikaan kenenkään elämässä? Liian pysähtynyt, huono, tylsä, ruma. Ei yhtään kiinnostava. Tyhmä. Sellainen, joka imee kaiken hyvän jonnekin mustaan, pimeään kuiluun. Estää tekemästä, unelmoimasta, pääsemästä eteenpäin elämässä.

Ja jos. Jos olisin voinut olla enemmän, parempi, ehjempi, kevyempi, ihanampi, kauniimpi, valoisampi. Jotain muutakin kuin pelkkä eksynyt pikkutyttö naisen ruumissa. Jos olisin pystynyt enempään ja osannut antaa enemmän, ei tähän olisi koskaan päädytty. Jos olisin toipunut nopeammin ja tehnyt enemmän ja osannut pelastaa kaiken, en olisi tässä nyt.

Tiedänhän minä ettei se kaikki ole totta. Ei se voi olla.

Mutta. Jos.

Olen aloittanut tämän tekstin lukemattomia kertoja. Kaikki on hajonnut ympäriinsä ja kadonnut, kun olen yrittänyt sanoa jotain. En tiedä missä olen. Olen miettinyt tätä blogia. En minä halunnut tästä tulevan mitään tuskaisen, jäsentelemättömän erotilityksen purkupaikkaa. Mitähän olin kuvitellut? Että viileän analyyttisen välimatkan päähän laimennetuin tuntein (siihenhän minut on koulutettu, monellakin tapaa) järjestelmällisesti ja jäsennellysti purkaisin sen kaiken, mistä en itsekään vielä oikein tiedä yhtään mitään.

Ei kai se niin mene. Kai tämäkin on vain pakko kirjoittaa läpi. Osana tätä tarinaa.