Viha

Ei erosta toipuminen tunnu koskaan olevan ohi, vaikka kuinka kuvittelee, toivoo, uskottelee itselleen, yrittää olla ajattelematta ja päästää koko ajan irti. Ei vaikka repii itseään väkivalloin irti, katsoo muualle ja haluaa aina ja aina vain unohtaa. Aika kuluu ja minun varmaan pitäisi jo olla keveä ja eheä ja päässyt yli ihmisestä, joka ei olisi koskaan edes ansainnut tällaista määrää surua. Mutta ei.

Joudun jälleen vastakkain kaiken kanssa kun käyn läpi vanhoja päiväkirjoja kirjoittaakseni terapeutilleni edes vähän auki vajoamishistoriaani, nähtyjä välähdyksiä ja kaikkia outoja asioita. En haluaisi ajatella enää sitä suhdetta, mutta on mahdotonta olla repimättä haavoja auki, kun suuri osa kaikesta kummallisesta tapahtui suhteessa toiseen. Luen harppoen, varoen, silmäluomien raosta, jäämättä kiinni liian kipeisiin kohtiin. En osaa odottaa, että vanhat tekstit leimauttavat valloilleen aivan järjettömän vihan.

Yhä hänelle on liian monta kysymystä.

Miksi helvetissä annoit sen jatkua vuosia vaikka ihan kaikesta näkyi (tai kuka tahansa paitsi minun kaltaiseni typerys olisi sen nähnyt), ettet välitä, etkä halua rakentaa yhteistä, parempaa tulevaisuutta kanssani? Annoit minun uskoa ja toivoa ja yrittää kaikkeni, että voitaisiin olla yhdessä ja kaikki kääntyisi paremmaksi, vaikka kaikesta näki, ettet välitä etkä halua. Millaisena idioottina minua pidit, ja nautitko peräti siitä, että olin liian tyhmä nähdäkseni sitä kaikkea? Muutit kanssani yhteen ja annoit minun rakentaa ensimmäistä oikeaa kotia harhaisten, valheellisten unelmien varaan. Et selvästikään halunnut olla kanssani, mutta jostain syystä olit silti siinä. Miksi? Miksi annoit sen kaiken vain jatkua?

Se mitä annoit tapahtua oli ihan helvetin väärin. Se tuhlasi ehkä vuosia meidän kummankin elämästä.

Ehkä, ennen kaikkea: millainen helvetin idiootti minä olin? Miksi en pystynyt vain lähtemään?

Yritän muistaa, mitä hän kuiskasi pitäen minua sylissä siinä elokuun yössä juuri kun olimme eronneet. "Halusin tätä, ihan oikeasti, uskotko." Mutta kaiken myöhemmän valossa en enää tiedä mitä uskoa. En usko että hän oli minulle, tai ehkä enemmän itselleen, kovinkaan monessa asiassa rehellinen.

Kohta vuosi ja minä olen toisinaan yhä tässä. Tiedän, ettei tämä johda mihinkään, mutten voi muutakaan kuin toivoa, että vielä joskus kaikki asettuu paikoilleen.

Särkynyt sydän ja alati lykkääntyvä tulevaisuus

Pääsykoepäivänä nukun ohi ja yritän unohtaa kaikki unelmani. Hoidan kasaantuneita asioita tiskivuoria pyykkejä, mekaanisesti, itkemättä ja ajattelematta sitä tosiasiaa, etten ole siellä missä minun oli tarkoitus olla.

Tulevaisuus karkaa, yhä. Mitä enemmän yritän sitä varmemmin se luisuu ulottuviltani jonnekin tavoittamattomiin.

Totuus piirtyy esiin vaikka kuinka yrittäisin uskotella voivani paremmin. Ne saavat minut murenemaan nopeammin kuin ikinä olisin osannut kuvitella.

Psykologi piirtää testitulospapereihinsa rajusti keskitason molemmin puolin heittelehtiviä käyriä. "Jos sä nyt olisit harkitsemassa yliopisto-opintoja, niin en mä niitä missään nimessä sulle suosittelisi." Sosiaalityöntekijä piirtää ajatuksissaan papereihinsa isoa mustaa aukkoa jonnekin historiani keskelle. Ne tenttaavat papereistani, lääkärinlausunnoistani, jotka eivät kuulemma kerro elämästäni, historiastani yhtään mitään. Kysyvät yhä uudelleen, mitä on tapahtunut ja vastaan yhä uudelleen etten minä tiedä mistään mitään. Aivan kuin ne eivät uskoisi. Miksi käyn traumaterapiassa, olenko kokeillut hypnoosia, puhunko enkö muka puhu vai enkö todella muista mitään.

Ne painostavat, kyselevät murtumapisteisiin asti. Mutta jos tämä vuosien helvetti jotain on opettanut, niin sen etten minä lopulta koskaan murru, halusin tai en. Olen vahvemmilla kuin ennen, sillä enää en olisi hyppäämässä päivän päätteeksi ikkunan alla virtaavaan koskeen, vaan annan minua kuulustelevan sosiaalityöntekijän huijata minut ottamaan pari askelta taaksepäin ja puhumaan kirjallisuustieteestä ja tutkimusongelmista, elämistä ja niistä kertomisesta. Ovela nainen.

Ne kertovat minusta julmia totuuksia. Käskevät keskittymään toipumiseen, terapiaan ja unohtamaan ammatillisten suunnitelmien tekemisen hetkeksi, ehkä pidemmäksikin aikaa.

Pahinta on, etten voi väittää niiden olevan väärässä. Vaikka kuinka tappelisin sitä vastaan ja haluaisin yrittää koko ajan eteenpäin ja taistelisin edes hetken aikaa vastaan kuinka tuhoon tuomitusti tahansa. Mietin mitä ihmettä sanon ihmisille, jotka kysyvät mitä teen, miten ihmeessä jaksan esittää normaalia elämää kun aika kuluu enkä ole tehnyt yhtään mitään. Miksi aina lopulta käy näin vaikka tekisin mitä.

Halusin eteenpäin ja yritin ihan hirveästi. Ja nyt ne kertovat minulle mikä on lopputulos.

Mietin kaikkia niitä ihania sosiaalityöntekijöitä, ohjaajia, kuntoutustyöntekijöitä. Sitäkin pientä, nopeasti puhuvaa naista, jonka paperit olivat aina ihan sekaisin ja jonka kerran pyydystin kadulta matkalla tapaamiseeni, väärään paikkaan, joka puhui tanssista kanssani silmät loistaen ja jota yhä mietin aina silloin kun en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Josta yhä kolmen vuoden jälkeenkään en pysty puhumaan kyynelittä. Tai sitä, joka vannotti muistamaan, että maailma on hyvä paikka, jossa nyt vain tapahtuu pahoja asioita. Kaikkia niitä, jotka ovat olleet niin ammattitaitoisia, että ovat uskaltaneet laittaa itsensä likoon ja nauraa vaarallisissa paikoissa. Tuotan niille aina pettymyksen. Minua ei kai vain voi auttaa.

Iltaisin tappelen sitä typerää alentunutta oppimiskykyäni osoittavaa paperia vastaan opettelemalla tappotahtia variaatioita, tanssisarjoja, asioita, joita minun ei koskaan pitänyt pystyä tekemään. Kuuntelen suosikkiopettajani ääntä ja seuraan sokeasti ainoaa asiaa maailmassa, jolla todella on merkitystä. Vien itseni kaikkien voimieni äärirajoille, jotten illalla sänkyyn kaatuessani jaksaisi ajatella enää yhtään mitään.

Silti makaan yöt valveilla ajatellen kuolemaa ja loputtoman syvää surua. Yritän muistaa jokaisesta päivästä ne onnelliset hetket, mutta painavatko ne mitään vasten sitä, että kaikki voisi vain loppua eikä koskaan enää tarvitsisi kärsiä.

Olenko tapellut itseni läpi tästä helvetinvuodesta vain huomatakseni jälleen kerran, ettei minulla ole tulevaisuutta? Olen vuoden verran kirjoittanut päiväkirjat täyteen, että kaikki järjestyy ihan varmasti ja minusta tulee vielä onnellinen. Onko se pelkää typerää itsepetosta? Onko tämä kaikki tosiaan niin kuin se entinen minulle sanoi?

 "Tää ei vain ole enää sen arvoista."

Romuttuvat rakennelmat

Kuntoutustutkimus. Muutamassa päivässä vähän hullunrohkea ajatukseni tulevaisuuden suunnasta romuttuu jonnekin lomakepinoihin, palikkatesteihin ja pitkiin keskusteluihin lääkärien, psykologien ja ohjaajien kanssa. Päivät tuntuvat loputtoman raskailta ja kotiin päästyäni hukun tulevaisuushuolien lisäksi kaikkiin mahdollisiin muihinkin suruihin ja lopullisesti haudattaviin asioihin. Yhtäkkiä kaikki on taas silkkaa epätoivoa ja epävarmuutta. Vakuutan kaikille voivani paremmin ja vakaammin ja pystyväni asioihin, mutta tutkimuksen aloittaminen on suistanut elämänhallintani ja arkeni täysin raiteiltaan. Kaikkialla elämässäni on vastassa jotain, mikä vetää takaisin alas eikä päästä eteenpäin. Eikö tämän tarkoitus ollutkaan avata ovia ja mahdollisuuksia, vaan sulkea niitä?

Ensimmäisen päivän jälkeen löysin eteiseni lattialta postin seasta pääsykoekutsun. Tuijotan sitä epätoivoisena ja mietin, onko tässä mitään järkeä. Kannattaako pääsykokeisiin edes mennä jos mahdollisuuteni päästä sisään ovat suuremmat kuin saada Kela seisomaan suunnitelmieni takana? Ehkä minun ei olisi pitänyt mennä asioiden edelle ja hakea ollenkaan.

Ei tästä koskaan tule mitään. Ei minusta ole mihinkään. En osaa yhtään mitään enkä koskaan voisi olla missään hyvä.

Ne varovat tarkoin teilaamasta suunnitelmaani suoraan, mutta neuvovat varsin painokkaasti miettimään muita vaihtoehtoja. On hyvin epätodennäköistä, että Kela lähtisi koskaan tukemaan suunnitelmaani vaikka onnistuisinkin pääsemään kouluun, johon olen hakenut. Kyseessä on kuitenkin ammatti sosiaali- ja terveysalalla, ja oma sairaushistoriani todennäköisesti on Kelan mielestä siihen liian rankka. Oma motivaationi, kiinnostukseni ja mahdollinen soveltuvuuteni, tai edes se jos onnistun pääsemään sisään, eivät todennäköisesti paina yhtään mitään.

Ne vaihtoehdot ovat samoja, joita olen miettinyt jo vuosia, aiemmalta kuntoutuskurssilta lähtien. Joudunko tekemään ankeita kompromissiratkaisuja ja luopumaan asioista, joita todella haluan tehdä? Mitä jos ne kaikki palikkatestit osoittavat, että olen aivan liian tyhmä ja kyvytön yhtään mihinkään mitä haluaisin tehdä? Jos en kykene vain yksinkertaisesti päättämään mitä haluan, tai kaikki mitä haluan on jotain utopistista harhaa ja täysin vääriä syitä?

Mietin sitä sairaanhoitajaa, joka viime kesänä kysyi, onko minulle koskaan harkittu pysyvän eläkkeen hakemista. Mitä jos se oli oikeassa? Mitä jos siinä onkin minun tulevaisuuteni?

Mitä jos en ole millään tavalla sairas, vaan ainoastaan liian laiska ja mukavuudenhaluinen tehdäkseni yhtään mitään? Mitä jos vain kuvittelen kaiken?

Mitä jos kukaan ei usko?

Miten ihmisen voi olla näin vaikeaa löytää paikkaansa? Miksi haluan aina vain tehdä mahdottomia asioita? Siksikö, ettei silloin koskaan tarvitsisi onnistua missään?

Hetken ajan olin nähnyt toivoa, mahdollisuuksia ja uusia alkuja. Ehkä oli tyhmää antaa viime talvena sen yhden valmentajani pienen rohkaisevan eleen sysätä minut uskomaan, että voisin todella tehdä asioita, joita haluan. Taisin siinä sivussa unohtaa, että olen liian hullu.

Irti

Hautaan, toivottavasti, vähitellen, viimeisiä rippeitä hänestä. Vaikka se kestäisikin ikuisesti.

Näitä kömpelöitä kirjeitä olen yrittänyt kirjoittaa itselleni jo pitkään. Ne ovat olleet kipeitä sanoja ja hirvittävän vaikeita kirjoittaa. Ne olisi pitänyt kirjoittaa jo ajat sitten.

-----------------

Se ei ollut kokonaan sinun vikasi. Et voi ottaa kaikkea vastuuta kantaaksesi, et enempää kuin omasi ja siinä on ihan tarpeeksi tekemistä. Et voi kantaa vastuuta siitä, ettei toinen kantanut omaa vastuutaan ja pystynyt olemaan rehellinen edes itselleen. Et voi myöskään olla vastuussa siitä, jos toinen kokee uhranneensa itsensä ja oman elämänsä sinun takiasi. Se ei ole sinun asiasi, vaan hänen. Sinä et ole pakottanut toista mihinkään. Tietenkin vastuun pakoilu, epärehellisyys ja kaikki ajan ja etäisyyden paljastamat valheet sattuvat, puhumattakaan toisen vihasta. Ne saavat asettamaan kyseenalaiseksi kaiken ja kysymään yhä uudelleen oliko kaikki vain valhetta ja kuinka pitkään, tai oliko sitä ihmistä, jonka kanssa olit lopulta edes olemassa. Yritä päästää irti, sillä tuskin saat sitä koskaan tietää.

Puolet ongelmista oli toisesta lähtöisin. Eivätkä ne lopulta mihinkään katoa edes hänen uudessa, upeassa elämässään. Muista, ettei sinun poistamisesi ole ollut ratkaisu niiden poistamiseksi, vaikka ehkä siltä saattaakin vaikuttaa. Ennemmin tai myöhemmin hänkin joutuu kohtaamaan itsensä. Et sinä siihen voi vaikuttaa. Kaikki saavat lopulta osansa, ennemmin tai myöhemmin.

Sinä yritit parhaasi. Teit paljon virheitä etkä aina osannut kantaa omaa vastuutasi itsestäsi ja tekemisistäsi, mutta sentään teit jotain. Jouduit liian usein yrittämään liian yksin. Ei sillä tavalla voi rakentaa minkäänlaista suhdetta toisen ihmisen kanssa. Onhan se kauhean surullista, ettei toinen arvostanut sitä, mitä yritit tehdä, ja väärin, että hän vain antoi sinun jatkaa sokeasti yrittämistä ja uskomista samalla kun itse jo oli kääntänyt katseensa muualle ja alkanut vihata. 

Et sinä sillekään mitään voi, jos toisen ei ole tarvinnut surra sinua yhtään. Se tuntuu pahalta ja saa sinut tuntemaan itsesi täysin merkityksettömäksi, mutta turha sitä on miettiä. Tietenkin se on surullista ja sattuu ihan hirvittävästi, että asiat voivat mennä niin pahasti solmuun, että lähteä voi lopulta helposti, taakseen katsomatta ja vihaten, vaikka takana olisi vuosikausia. Mutta et sinä voi sille mitään tehdä. Jos toisen voi pyyhkiä siististi elämästään pois, niin tapahtuu. Senkin kanssa täytyy vain elää.

Sinä et ole se paha ja pimeä. Ei se mene niin, vaikka kuinka olisit ollut se sairaampi osapuoli. Toinen on ihan yhtä lailla ollut vastuussa kaikesta siitä negatiivisesta energiasta ja siitä, että koko suhteesta tuli niin lannistava ja lamauttava. Tietenkin osa siitä tulee sinun pimeistä kohdistasi, jostain kaukaa ja syvältä, käsittämättömistä paikoista, mutta se kaikki ei ole sinun. Yhtä lailla hänkään ei osannut nähdä hyviä asioita eikä kyennyt ottamaan niitä vastaan. Ihan yhtä lailla hän oli kaunainen ja kateellinen, et pelkästään sinä. Älä ota sitä pahan ja pimeän osaa kannettavaksesi, sillä se ei ole totta. Sinussa on synkkiä ja raskaita paikkoja, mutta on myös paljon valoa. Usko se, vaikkei sitä kukaan koskaan tulisi näkemään. Sinä et ole ei-mitään, vaikka olisitkin hetkeksi itsesi kadottanut. Et ole ei-mitään, vaikka hän olisikin sitä mieltä. Et voi vaikuttaa siihen, miten hän valitsee katsoa, mutta muista ettet ole pohjimmiltasi sellainen, jollaisena hän sinut näki. Yritä, rakas, muistaa että sillä ei ole tässä maailmassa paljonkaan väliä mitä joku yksi ihminen ajattelee. Ei sillä ole, lopulta. Sinun elämäsi ei ole siitä kiinni, vaikka siltä tuntuisikin.

Kukaan ei ansaitse tulla suljetuksi hyvien asioiden ulkopuolelle. Et edes sinä.

On ihan täysin mahdollista, että koko kieroutunut suhde on pitänyt osaltaan yllä sairautta. Toisella käyttäytymisineen on ollut siinä osansa. Sen asian myöntäminen ei tarkoita, että sysäisit vastuun kaikesta toiselle. Ei vaikka hän niin ajattelisikin.

Ei rakkauden koskaan kuulu olla sellaista. Imeä kaikkea elinvoimaa ja tukehduttaa toista. Yritä muistaa se myös itse.

Ei se ole väärin, että jättää jonkun. Sitä vain haluaa tavoitella unelmiaan jossain muualla, antaa kaikkensa muille asioille, tai ei vain yksinkertaisesti jaksa seisoa toisen rinnalla loputtoman raskaina aikoina. Sitä tapahtuu, eikä se ole väärin. Jotkut ihmiset kulkevat rinnalla tietyn matkan, ja kai kaikki lähtevät joskus, enemmän tai vähemmän raa'alla tavalla.

Se on hirveän julma tapa päättää suhde, että alkaa kohdella toista huonosti ja ilkeästi ja odottaa toisen lähtevän ensin, ettei tarvitsisi itse tehdä päätöksiä ja kantaa vastuutaan. Kun viimein murruit kaiken sen alla hän sai siitä kaikesta syyn lähtöön ja mahdollisuuden sysätä sen kaiken sinun niskoillesi. Muista, että se kaikki kehittyi pidemmän ajan kuluessa, etkä sinä tehnyt mitään viimeistä kohtalokasta virhettä jonka takia hän sinut jätti. Tai jos teitkin, se oli kuitenkin todennäköisesti elämäsi paras virhe. Vaikka se tuntuukin toisinaan mahdottomalta uskoa.

Sinulla on oikeus olla vihainen, ja helvetti soikoon ole, tiedät kyllä millaista jälkeä padottu ja kauan kerätty viha saa aikaan. Jos et kadu sanojasi, niitä julmimpia ja kohtuuttomimpiakaan, niin älä. Ei tarvitse. Älä koe turhaa syyllisyyttä vihasta ja siitä ettet pysty toivomaan hänelle elämässä pelkkää hyvää. Ei tarvitse jos ei tunnu siltä. Kunhan pidät huolen ettet anna vihan ja katkeruuden kasautua. Älä jää niihin kiinni. Muista että lopulta ne syövät kaiken hyvän. Anna niiden tulla ja mennä. Mennä, lopulta. Aina.

Aina täytyy lähteä rehellisesti ja kunnoituksella, vaikka joutuisikin satuttamaan toista ihmistä. Olisit kaikkien noiden vuosien jälkeen ansainnut vähän enemmän rehellisyyttä. Aina se vain ei kai ole mahdollista. Hyväksy se, ja yritä itse toimia toisin, vaikket sinä lopulta sen parempi olisikaan. Yritä edes. Kuka tahansa ansaitsee parempaa.

Tämä nyt tietysti on vain sinun versiosi, ja toisella on oikeus omaansa. Ehkä, toivottavasti, sinunkin versiosi näyttää vielä jonain päivänä toisenlaiselta.

Toivon silti, että näissä sanoissa voisit päästää vähitellen irti ja antaa sen kaiken lipua pois. Luopua, mennä eteenpäin ja tulla vähän eheämmäksi. Jättää omaan arvoonsa, antaa olla ja haavojen haalistua. Että silti lopulta eheytyisit vaikka toinen onkin pahasti satuttanut. Että toipuisit näistäkin kolhuista, etkä ikinä katkeroituisi. Sen eteen pitää tehdä kovasti töitä.

Se ihminen joksi hän osoittautui, ei ikinä ansaitsisi sinua. Ansaitset parempaa. Ansaitset rehellisyyttä ja sellaisia ihmisiä jotka siihen pystyvät. Älä koskaan anna tämän toistua. Älä koskaan anna kenenkään tehdä itsellesi tätä uudelleen.

Seisot vahvana ja kestävällä pohjalla.
Tämän kaiken keskelläkin.
Kaikki käy vielä hyvin.
Olet menossa oikeaan suuntaan.

Ihan varmasti.
Kaikki käy vielä hyvin.

---------------------

Vastalausemyrsky

Anna sille ääni ja se peittää alleen ihan kaiken. 

Päiväkirjat täyttyvät sekavista dialogeista, jotka saavat minut jatkuvasti epäilemään järkeäni. Samalla kuitenkin kaiken hämmentävän keskellä, jotenkin, sumean intuitiivisesti päädyn tekemään ratkaisuja kuin tietäisin mitä tehdä.

Tanssiessani en kuule musiikkia sen huudon alta. Se jähmettää liikkeeni ja pudottaa laskuista, puurouttaa epämääräiseksi mössöksi jo itsestäänselviksi hiotut kohdat. Nilkoistani on kadonnut viimeisinkin vähäinen voima. Ei tarvitse edes katsoa peiliin, sillä tunnen sen epämukavuuden kaikkialla kehossani. Minä ja tyhjä sali. Se pahin, armottomin paikka.

En kestä pukuhuonetta enkä muita tyttöjä. En kestä itseäni muiden edessä. Inhoan sitä kuorta, joka minun täytyy aina olla, täysin automaattisesti, halusin tai en. Sitä joka hymyilee automaattisesti, juttelee kepeästi sillä aikaa kun joku jossain huutaa, että minun pitää kuolla. Kuori tukahduttaa sen huudon hetkeksi, mutta se tukahduttaa myös minut.

Yritän kuunnella mitä sillä on sanottavana, mutta se on täysin musertava. 

Sä olet paha. Et ansaitse yhtään mitään hyvää eikä sua kukaan koskaan tule hyväksymään sellaisena kuin olet. Tulet ikuisesti olemaan se paha ja huono osa, joka pitää leikata pois. 

Sun pitäisi kuolla. Susta ei välitä kukaan. Olisit niin paljon parempi kaikille kuolleena. Oikein nätti ruumis. Oikeastaan sä olet sitä jo. Et ansaitsisi olla edes elossa.

Ansaitset sen täydellisen yksinäisyyden joka sua lyö vastaan kun tulet kotiin ja joka on sua vastassa ihan joka puolella. Ansaitset sen altavedetyn unelman ja sen että kaikki meni pieleen. Kukaan ei ole koskaan rakastanut sua eikä tule koskaan rakastamaankaan. Olet liian huono, paha ja viallinen etkä ansaitse sitä.

Eikä kukaan tyttö koskaan edes katsoisi suhun päinkään, kyllä sä sen tiedät. Olet liian huono siihenkään. Sä et kelpaa mihinkään. Ja se näkyy susta kilometrien päähän.

Kukaan ei usko sua. Sä et ole totta. Sä et ole tärkeä.

Ansaitset kuolla. Yksin, sen sä ansaitset. 

Sä olet paha. Et ansaitse elää koska olet pilannut kaiken. 

Etkä sä ole edes totta. 

Kuuntelen sitä täysin typertyneenä. Miksi sä sanot noita asioita? Mikä ja kuka sut on saanut uskomaan tuollaisia?

Yritän käydä sitä vastaan palauttamalla mieleen ihania, tärkeitä asioita ja ihmisiä, jotka ovat koskaan sanoneet edes yhden pienen rohkaisevan sanan. Mietin asioita, joihin olen pystynyt, parempia puolia, hokemia että kaikki käy lopulta hyvin. Puhun sille.

Muistatko sä sen tytön niistä juhlista muutamien viikkojen takaa? Muistatko miten melkein säikähdit, kun katsoit niitä valokuvia? Se näytti niin upealta, jotenkin röyhkeältä. Sen katse kameraan oli häpeilemättömän suora ja nälkäinen. Eikä se ollut vain nätti tyttö ja jokin onnistunut valokuva, tiedät sen kyllä. Muistatko, miten se lipui läpi illan ja ihmisten ja jutteli asioista, puhui tulevaisuudensuunnitelmista ja asioista, jotka ovat sille tärkeitä? Sekoili sanoissaan innostuksissaan ja nauroi vapautuneesti, hehkutti kaikkia pieniä pöljiä juttuja. Ensimmäistä kertaa varmaan vuosiin, katoamatta jonnekin sohvannurkkaan, olemattomiin, sillä aikaa kun muut juhlivat.

Se olit sinä. Se olet sinä.

Tunnetko sä sen kaiken elämän ja elinvoiman, joka kaiken sen kuolleen alta alkaa vähitellen paljastua? Sen, että toisinaan on jopa aika keveää? Joskus keskellä tylsintä työvuoroa löydät itsesi katsomasta ihmisiä ja hymyilemästä ilman syytä. Näet ympärillesi. Hymyilet kaupankassoille, työkavereille, sieville tytöille. Koska elämä.

Puhun sille kunnes tajuan, ettei se toimi näin. On väärin käydä sitä vastaan, enkä pysty huutamaan sitä kovempaa. Kaikki nuo ovat tärkeitä asioita, mutta en saa sitä uskomaan luettelemalla kilpaa hyviä asioita vastineeksi. Ohitan ja muserran sen vain taas kerran. Niin kuin sille on aina tehty.

En oikein tiedä kuka se on, mutta tiedän, että se on se, joka kaikkein eniten tarvitsee kuuntelua ja ystävällisiä sanoja. Että joku katsoo suoraan kohti ja kuuntelee, ei ohita, keskeytä, puhu päälle ja syytä asennevammasta, näköalattomuudesta ja liiasta synkkyydestä. Että olisi joku joka ei pidä sitä toivottomana tapauksena.

Ottaisin sen syliin ja sanoisin, että sä olet ihana ja hyvä, vaikkei kukaan muu tässä maailmassa olisi sitä mieltä. Kyllä sä saat olla heikko ja pieni ja itkeä ihan niin paljon ja kauan kuin siltä tuntuu. Enää kukaan ei käytä hyväkseen sun heikkoja kohtiasi, koska minä pidän siitä huolen.

Ehkä me tehdään hetkeksi rauha. Edes hetkeksi. 

Mutta yksi juttu. Ei me tässä kevätnäytösten alla ehditä nyt kuolemaan.

Kutsuvat sitä toipumiseksi

Liian monta elämää, joiden puristuksissa on mahdotonta pysähtyä.

Työt. Kevään esitykset. Pian alkava kuntoutustutkimus ja uudet tuntemattomat ihmiset kyselemässsä mikä minua oikein vaivaa, aivan kuin minun pitäisi se itse ja ihan yksin tietää. Pääsykokeet. Ihan älytön tulevaisuudensuunnitelma ilman mitään varasuunnitelmia. Pakko päästä eteenpäin.

Illalla työpäivän - liian monennen peräkkäisen - jälkeen tuijotan tuntikausia seinää kynsinauhojani repien, pystymättä tekemään yhtään mitään. Tiedän, että pitäisi mennä ajoissa nukkumaan, saada riittävästi unta ja palautua, koska seuraavana päivänä aikaisin aamulla treenit ja koulutusta ja toinen samanlainen järjettömän hektinen työpäivä. Menee aina liian myöhään ennen kuin onnistun tainnuttamaan itseni, ahdistukseni ja kaikki liian vaikeat asiat vähän liian suurella määrällä lääkkeitä.

Viimein vapaapäivänä itken väsymystäni, mahdotonta arkea ja liian monta hoidettavaa asiaa pyykkivuorten ja tiskikaaoksen keskellä. Pysähtyessä löydän aina itseni keskeltä asioita, joiden haluaisin olevan jo mennyttä ja niille kuuluvilla paikoillaan, eikä jäytämässä minua sisältä hiljaisina yksinäisinä hetkinä. Raahaamasta taakkoja, joista haluaisin jo päästää irti, tulla kevyemmäksi ja siiirtyä eteenpäin. En jaksaisi enää surra ja käydä loputtomiin läpi vääryyksiä, syyllisyyksiä ja asioita jotka eivät oikeastaan edes kuulu minulle enää. Siksi kai vältän pysähtymisiä ja hiljaisuuksia viimeiseen asti, vaikkei se ehkä järkevin mahdollinen ratkaisu olekaan.

(Eikä sitä tietenkään saa sanoa, että haluaisi ehkä vain jonkun olevan läsnä ja sanovan että kaikki järjestyy. Auttavan edes muutaman raskaan käytännön asian kanssa. Kuuntelevan hetken, ehkä antavan neuvon tai kaksi. Jos saisi edes halauksen ja muutaman ystävällisen sanan.)

Olen kuntoutustuella – viimein. Enää minun ei tarvitsisi tehdä omaan jaksamiseeni nähden liikaa töitä selvitäkseni taloudellisesti edes jotenkin. Silti tuntimäärät ovat jotenkin vain lisääntyneet. Tuntuu vaikealta kieltäytyä, koska tunne täydellisestä osaamattomuudesta ja hyödyttömyydestä on vaihtunut siihen, että pystyn, osaan ja kehityn. Saan tehdä enemmän asioita, kykenen hoitamaan yllättävän monta asiaa yhtä aikaa, ja minuun alkavat vähitellen luottaa jopa vaativimmat ja hankalimmat esimieheni. Pystyn asettamaan asioita ja ylimääräisiä draamoja mittasuhteisiinsa enkä stressaa itseäni jatkuvasti kuoliaaksi ihan pienimmistä asioista. Vielä jokin aika sitten en olisi pystynyt kaikkeen tähän.

Tiedän, ettei arvoni saisi olla kiinni suorituksissa ja tehdyissä asioissa enkä saisi pelata tällaista peliä jaksamisellani. Työpaikkani ei todellakaan ole sen arvoinen. Jotenkin näin on vain taas päässyt käymään. En edelleenkään saisi itseäni sanomaan treenitovereille, työkavereille, pomoille, että olen sairas ja kuntoutustuella, vaikka samaan aikaan näytän ulospäin ihan tavalliselta ja toimivalta ihmiseltä. Teen työni kohtuullisen moitteettomasti ja treenaan mahdollisimman lujaa. On vain jotenkin helpompi puhua puolitutuille epämääräisesti työstä (vaikka tunteja olisikin viikossa murto-osa kokoaikatyöstä), ja opiskeluista (vaikken ole käynyt yliopistolla sitten tammikuun) ja antaa niiden ymmärtää, että olen jonkinlainen monen asian välillä tasapainoileva yli-ihminen. Niitä, jotka tietävät totuuden, ei oikeastaan ole.

Eroprosessi rumimmillaan on pakottanut miettimään paljon rehellisyyttä niin itseä kuin muita kohtaan ja taas kerran sitä, miten tärkeää se on, mutta millainen malliesimerkki rehellisyydestä minäkään olen?

Tasapainoilu näiden elämien välillä on raskasta. En epäile sitä, ettenkö pystyisi tulevaisuudessa, ehkä piankin, vielä kuntoutumaan työkykyiseksi, mutta tuleeko se ikuisesti olemaan kilpajuoksua viallisuuden ja hahmottoman ahdistuksen kanssa? Tuleeko aina olemaan se toinen elämä, josta suurin osa ihmisistä ympärilläni ei tiedä yhtään mitään? Olisinko mitään, jos en tekisi mitään?

Aina syyllisyys. Pysähtymättömyydellä ja loputtomalla suorittamisella sen vaientaa edes hetkeksi melkein kuulumattomiin.

Ei sun kuuluisi olla kuntoutustuella koska pystyt tekemään töitä ja treenaamaan. Se on kaikki tai ei mitään ja pystyisit varmasti ihan hyvin tekemään samantien kokopäivätyötäkin. Ammatillinen kuntoutus ei kaatunut siihen, ettet pystyisi tekemään mitään, oot vain ollut tänä vuonna ihan liian laiska ja saamaton opiskelemaan. Ja ne takautuvat kuntoutustukirahat, et todellakaan saisi laittaa niitä treenivaatteisiin ja balettitossuihin ja kaikkeen mitä muka ihan oikeasti tarvitsisit. Saati sitten suunnitella matkustavasi. Kaikille ei käy Kelan kanssa ihan noin hyvin, etkä todellakaan ansaitsisi sitä.

Tämä on vielä helpommin käsiteltävissä, mutta kaikki se muu. Mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä ja olla. 

Se ei olisi jättänyt sua jos. Sun olisi pitänyt olla enemmän ja parempi. Sun olisi pitänyt olla sosiaalisempi, kiinnostavampi, siistimpi tyyppi ja käydä joskus jossain eikä aina vaan olla kotona, tiellä ja viemässä tilaa, lukemassa jotain kirjoja ja tekemässä jotain muuta hyödytöntä ja merkityksetöntä. Sun olisi pitänyt tehdä mielenkiintoisempia, siistimpiä juttuja. Sulla olisi pitänyt olla enemmän ystäviä, tietenkin siistejä tyyppejä. Sun olisi pitänyt pystyä päivittäin kahdeksan tunnin työpäivään ja siihen päälle harrastukset, kaiken antaen, kunnianhimolla ja menestyksellä tietenkin. Mitä säkin muka kuvittelet tanssivasi tuonikäisenä, eihän siinä pysty enää saavuttamaan yhtään mitään! Jotain tavallisen tanssikoulun näytöksiä ja jämäsijoja SM-kisoissa - sun olisi pitänyt saavuttaa jotain oikeasti merkittävää, konkreettista. Sun olisi pitänyt treenata kovempaa ja saavuttaa enemmän (muttei tietystikään niin paljon että se antaa toiselle aihetta olla kateellinen). Sun olisi pitänyt saada opintosi valmiiksi, menestyä niissä paremmin, saada oikeasti jotain aikaan, valmistua, saada oikea työpaikka eikä mitään merkityksettömiä töitä, joihin ei tarvitse edes minkäänlaista koulutusta.

Sun olisi pitänyt olla sängyssä parempi, aloitteellisempi, täydellisempi, kekseliäämpi ja antaa enemmän itsestäsi, pystyä siihen aina olosuhteista riippumatta.

Kaunishan sä olet, mutta ongelma on siinä, ettet sä ole yhtään mitään muuta. Mutta olisit sä silti voinut olla enemmän, tai ehkä sitten vähemmän kaunis, kaunis jollain toisella tavalla. Vähän vähemmän tavallinen, vähän jännittävämmän näköinen. Vahvempi, urheilullisempi mutta pehmeämpi. Täydellisempi, mutta olisi sun pitänyt pystyä olemaan muutakin kuin vain kaunis.

Tietenkin sun olisi pitänyt pystyä ratkaisemaan kaikki nuo sun ongelmasi ja mielellään mahdollisimman siististi, ettei toisen olisi tarvinnut kärsiä siitä tai sekaantua siihen millään tavalla. Sun olisi pitänyt puhua enemmän, mutta jättää silti ne kamalimmat asiat kertomatta. Sun olisi pitänyt pystyä peittämään ahdistuksesi ja olemaan positiivisempi, toiveikkaampi, onnellisempi ja kevyempi. Sun olisi pitänyt pärjätä paremmin eikä olla niin helvetin tylsä ihminen. Eikä tehdä niin helvetin monta virhettä. Mieluiten ei yhtään.

Tätä kaikkea ei olisi tapahtunut jos olisit pystynyt olemaan toisenlainen. Koska se on niin paskapuhetta, että kukaan koskaan hyväksyisi sua tuollaisena kuin olet.

On kulunut yhdeksän kuukautta ja joinakin päivinä löydän yhä itseni keskeltä näitä armottoman kipeitä syytöksiä. Haluaisin jo päästää irti, antaa olla. Kunpa minäkin olisin sellainen, joka pyyhkii pois, kääntyy, eikä enää katso taakseen. Päättäisin, etten koskaan enää ajattele sitä ihmistä. En valvoisi enää öitä ja näkisi jatkuvasti unia, joissa selitän hänelle aina uudelleen niitä kohtia, joihin hän minua satutti pahimmalla mahdollisella tavalla. En heräisi enää omaan arvottomuuteeni. Kipu ei enää vääntäisi minua kaksinkerroin kesken aivan tavallisen, jopa onnellisen päivän.

Ei syyllisyyttä, muistoja, merkityksiä. Kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Luopuisin kaikista taakoista.

Silti sydän särkyy yhä joka ikinen ilta kun katson ikkunasta auringonlaskun suuntaan jonnekin sinne missä koti oli. Vaikka nyt voin jo rehellisesti sanoa, etten haluaisi koskaan sitä helvettiä takaisin.

Pieniä ja isompia, vihaisia, tuhoisia

Onko olemassa sellaisia ihmisiä, jotka on niin pahoja, ettei niillä ole oikeutta elää? Onko jotkut sellaisia, pahoja? Onko se totta, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita ja pahoille pahoja? Onko sellaisia, joilla ei koskaan tule olemaan kotia? Sellaisia, joista kukaan ei välitä? Miksi? Miten niistä tulee sellaisia?

Olen purkanut eri äänten huutomyrskyä päässäni sekaviksi dialogeiksi paperille, selittänyt lapsille kärsivällisen lempeästi, yrittänyt vastata vaikeisiin kysymyksiin, poistanut viimein sulkeet niiden välihuomautusten ympäriltä jotka huutavat kuolemaa ja rumia sanoja, olen kuunnellut kaikkia, puhunut itselleni järkeä ja kirjoittanut kirjeitä joissa riisun itseäni turhasta vastuusta ja taakoista jotka kuuluisivat yhtä lailla myös toiselle osapuolelle. Samalla olen yrittänyt opetella luottamaan paperille piirtyviin sanoihin ja siihen että ne tulevat jostain merkityksellisestä paikasta ja voivat olla totta.

En anna periksi helpolla, mutta aina lopulta paha voittaa. Se kumpuaa jostain käsittämättömän syvältä, paikasta johon en millään yllä. Olen täysin voimaton sen edessä. Vaikka selittäisin, järkeilisin, hokisin itselleni mitä tahansa, se on siellä, pohjimmaisena koko olemisessani.

Olen paha. Viallinen. Jollain perustavalla tavalla täysin kelvoton.

Kuuntelen sisareni valitusta hänen liian pitkästä ja muka hajanaisesta ansioluettelostaan, yritän ymmärtää ja samaan aikaan mietin miten miten eri tavoin asiat ovat menneet. Elämä koettelee yhtä lailla kumpaakin, mutta miten toinen aina putoaa jaloilleen, ketterästi, pahemmitta vaurioitta. Sama perhe ja samat mutta niin eri haavat. Yritän välttää vajoamasta siihen, mutten toisinaan voi olla kysymättä, miksi minä olen se, joka on saanut osakseen sairauden, hulluuden ja kaiken huonon tuurin. Miksi minä olen se huono, paha ja kelvoton? Syntyvätkö jotkut lapset pahoiksi ja ansaitsevat kaiken sen pahan, ihan pienestä pitäen? Ansaitsevatko jotkut lapset tapahtuviksi pahoja asioita?

Syntyykö joku muka pahaksi, kuuntelisit nyt itseäsi, helvetti. Ihan kuin en täysin tietäisi kuinka järjetöntä ja tuhoisaa tämä on.

Välillä ne kaikki huutavat yhtä aikaa, panikoivat siitä ettei niitä uskota ja minä olen kuolemanväsynyt.